Miksi sinusta kulissiavioliitto on parempi kuin ero?

Siis ihanko oikeasti luulit, että parin pettämisen jälkeen parisuhde kukoistaa tuosta noin vain ja mies ei vittuilisi ja uhkailisi erolla`?

itse olen tilanteessa jossa sairastunut masenukseen ja ahdistukseen. Meillä 2 pientä lasta mies rakastaa mutta itse en ole varma ja en tiedä mitä on rakkaus. Minun isäni petti äitiäni kun olin 14v ja hänellä oli toinen suhde. SE oli täydellisen "kulissiperheen" romahdus vaikka vanhempani jatkoivat yhdessä mutta jouduin kuuntelemaan riitoja ym. Jouduin sitten kiusatuksi kun salasin helvetilliset kotiolot, ahdistuin koulussa ja oireilin ja rupesin ahdistunmaaan pojista. juuri nämä suositut ojat ahdistivat. Sitten otin ensimmäisen miehen kokemattomana 20vuotiaana.

Olin todella epävarma ja mies oli alussa huomaavainen jne vaikka hieman ruma ja muutenkin ei niin prinssimies.

Sitten alkoi ns. ekat merkit henkisestä väkivallasta. Eli uhkaili minua erolla ja että jättää suuttui pienistä asioistakin hirveästi ja mäkötti päiväkausia ja itse velloin syyllisyydessä.

Noh ajauduin pettämään ja mies sai tietää...vannoin että en tee koskaan niin. Sitten taas jatkui kunnes sama elo alkoi ja jatkuvat ja rasittavat riidat. ja taas petin ja taas vannoin etten tee sitä enään.

Sitten tulin miehelleni raskaaksi ja saimme 2 lasta ja olin kotona 3v. Olin kateellinen onnellisille äideille ja perheille koska minulla ei ikinä olisi sitä onnea.

Sitten ostimme talomme ja nyt on talous kiinni tässä, käytin tähän säästöjäni. Miehellä ei ollut mitään ja köyhemmästä perheestä kuin minä.

Miehellä menee hyvin ja on hyvässä asemassa töissä ja itse kituuttelen ahdistuksen ja eristäytyvän luonteen kanssa töissäni ja olen vaihtanut ongelmien tullessa aina työpaikkaa.

En pysty oikein rakkasuelokuvia katsomaan, enkä kirjoja lukemaan. Mies osoittaa hellyyttä välillä mutta en tunne mitään ja vetäyydyn tai olen ärtynyt. Syytän itseäni. Miehellä on oma tukija (ystävä nainen) jota ei ole tavannut mutta aina kun ongelmia niin viestittelevät. Minä olen se joka olen alistanut miestä vaikka en olisi pettänyt koskaan jos ei olisi henkisesti ollut huono olo.

Minut ovat kaikki ns. toiset miehet jättäneet ja hylänneet koskaan en ole kelvannut heille muuhun kuin seksiin. Itse olen aina ollut todella ihastunut.

Olen aivan sekaisin mitä on rakkaus ja ketä rakastan...nyt terapiaa odotan. Haaveilen ihanasta rakkaudesta mutta se taitaa olla kohdallani tuomittu, koska jos eroaisimme niin tod. näköisesti minä ottaisin vaan samanlaisen tai pahemman miehen. Itsetunto on vain niin huono.

Että tuollaisella luonteella ja käytöksellä, millaisen ihanan prinssin tämä emäntä ajattelee ansaitsevansa????

Kyllä ihmisellä on todellakin vastuu omasta käytöksestään, eikä siinä toista syytellä, jos itse juostaan vieraissa, ollaan masentuneita, sosiaalisesti kyvyttömiä, kylmiä jne.

Olen sitä mieltä, että ero on parempi kuin kulissi. Kuitenkin, erota ei pitäisi liian helposti. Jos kaiken yrittämisen jälkeen on siltikin suhteessa ihmisen kanssa, jota ei rakasta, ja joka ei rakasta sinua, ero on ehdottomasti parempi. Mutta vasta kun tilanne on tuo. Sitä ennen pitää tehdä kaikkensa, että tilanne ei olisi tuo.



Jos ajattelen omalta kannalta, minun maailmastani olisi vienyt pohjan ihan täysin se, että vanhempani eläisivät kulissiliitossa, varsinkin jos heillä olisi sitten rakastajia. Minut on kasvatettu siten, että avo- tai avioliitossa elävät ihmiset tekevät sen rakkaudesta toisiaan kohtaan. Henkilökohtaisesti minulle olisi ainakin ollut helpompaa vanhempien ero kuin jos olisivat eläneet rakkaudettomassa liitossa. Samoin koen, että en ikinä haluaisi näyttää omille lapsille mallia kulissiliitosta. Jos siihen mentäisiin, mielummin eroaisin. Toisaalta en myöskään eroaisi ennen kuin olisin tehnyt kaikkeni parisuhteeni eteen (itseni, mieheni ja lasteni parhaan vuoksi).



Olen sivusta seurannut, kuinka molemmat vaihtoehdot voivat mennä pahasti pieleen. Erotessa ihmiset saattavat ajaa lapsensa pahaan välikäteen mollaamalla entistä kumppaniaan. Lapset voivat joutua siis todella pahaan tilanteeseen. Koenkin, että erotessa pitää olla jo niin asiaa puinut ja kaikkensa yrittänyt, että eron tullessa ei ole kumpikaan katkera tilanteeseen, vaan eroon on päädytty yhdessä ja se on ollut kovan työn takana.



Huonoista vaihtoehdoista paras on kuitenkin mielestäni ero. Se on rehellistä. En ikinä valehtelisi lapsilleni niin törkeästi, että eläisin kulissiliitossa. Joulupukit ja pääsiäsipuput ovat eri asia. Jos lapset jo pienenä oppivat epärehellisyyteen ja sun mihin. se ei ole hyvä. Samoin miten käy heidän maailmalleen, kaikkeen mihin he uskovat, silloin kun kulissit romahtavat? Koska joskus sekin heille selviää. Elleivät he sitä jo aisti alusta alkaen.

Jos ei mitään ihmeellistä kärhämää tms. vaan kyseessä vain tunteiden väljähtyminen, niin ei ole mitään tarvetta erota sen takia.

Mutta liikaa alkoi riivata se, ettei tehty perheenä juuri mitään yhdessä positiivisessa hengessä. Ulkomailla käytiin samoin kylpylöissä. Siellä olin todella kateellinen oikeille pariskunnille. Kotina homma vielä meni, mutta teki pahaa nähdä rakastavia pareja ja kutsua kotiin tavallisia rakastavia pareja. Riipi ihan älyttömästi kaveriliitto. Aloin muuttua välinpitämättömäksi ja flegmaattiseksi. Rassasi todella olla ulkomailla, syödä, matkustaa, kylpeä, uida, juoda drinkkejä jne., kun koko ajan oli kuitenkin yksin, vaikka se toinen olikin siinä. Se on jotenkin niin karmivaa. Elää parisuhteessa mutta olla yksin.

mielestäni tällainen ajattelu on itsekästä. "en voi elää kulississa koska minä kärsin siitä"

Entä ne lapset ?

tulevatko ne onnelliseksi siitä että vanhemmat ovat eronneet?

Mitä muuten merkitsee lapselle se että omat vanhemmat ovat eronneet? siinä menee helposti usko avioliittoon ja rakkauteen, sillä lapsi ollessan aikuinen saattaa PELÄTÄ avioliittoa, koska hänen vanhempansakin erosivat..!!

JOKAISELLA on oikeus onneen. Ei kukaan voi aina vain antaa... raja tulee vastaan, jos ja kun elämä ei tunnu elämisen arvoiselta. Jaksaako kukaan loppuelämäänsä ilman rakkautta? Tai oikeastaan rakkaudettomuutta kestää yksin, mutta kun jokainen päivä on kitumista, henkistä kuolemaa, ymmärtämättömyyttä... todellakin sitä että on yksin toisen kanssa ja silloin todella enemmän yksin, ilman todellista yhteyttä. Elämän esittämistä, sitä se on, ei elämää.

Tämä on vanha viestiketju, mutta oli pakko kirjoittaa tähän jatkoa...

Kuin lukisi omaa elämänkertaansa. Juuri noin tunnen, olla yksinäinen vaikka on perheellinen ja avioliitossa. Sitä miettii mitä tehdä että pääsisi eroon, mutta kuitenkin jatkaa ja elämä tuntuu lipuvan ohi. On erittäin kurjaa olla yksin suhteessa. (mies 40 v.)

Ja jos siihen huonoon suhteeseen on vain lasten takia jääty, niin mitä tapahtuu kun lapset muuttavat kotoa pois? Kidut kaksin sen ihmisen kanssa jota et rakasta.

kylpylässä on onnellinen hymy naamalla ja kommunikoi miehen kanssa rakastuneen oloisesena. Ja voin kertoa, että se on aitoa. Mutta, lapset ovat minun, mies on lasteni isäpuoli.



Vuosia, vuosia sitten elin lasteni isän kanssa hammasta purren kulissiavioliitossa ja yritin sinnitellä läpi lasten lapsuuden. En onnistunut, tuntui että kuolen.



Nyt varmaan joku heti kommentoi, että kohta ne tunteet kuolee tätä uuttakin miestä kohtaan mutta näin ei ole. Olemme olleet yhdessä jo 7 v ja rakkaus ja kumppanuus vain syvenee. Uskon kyllä, että on mahdollista löytää sielunkumppani. Harmi, että se ei ollut eka mieheni, lasteni isä. Kai olimme liian nuoria perhettä perustaessa. Alkuun tunsin uudesta onnesta syyllisyyttä, en enää kun näen että lapset voivat myös hyvin ( ovat jo isompia koululaisia )



Ehkä he joskus kertovat minulle, miten paha olla heillä on ollut sisimmissään eron takia tms. mutta sille ei voi sitten mitään.



Mä uskon ja tiedän, että jos olisin jäänyt entiseen liittoon kitumaan, siinä oltaisiin kaikki tultu todella onnettomiksi. Edes huomenta ei sanottu toisillemme aamuisin vuosiin, se kertoo kommunikoinnista jotain.

Yritin ja yritin estää laste vuoksi viimeiset viisi vuotta. Kielsin täysin omat tarpeeni ja tunteeni, kunnes ahdistus kasvoi sietämättömäksi.



Opin vihdoin terapiassa tunnistamaan omat tunteeni ja hyväksymään ne. opn myös sen, ettei KUKAAN, ei siis KUKAAN pysty aina van antamaan, jos on sisältä tyhjä. Jos rakkaudettoman avioliiton ylläpito vie niin paljon voimia, että alkaa kärsimään ahdistuksesta ja masennuksesta, ei sellaista voi jatkaa. Kukaan ei pysty unohtamaan itseään, vaikka miten haluisi, lastenkaan takia. Jossain vaiheesa tulee stoppi vastaan. Ihminen ei ole kone.



Seuratkaa sydäntänne ja omaatuntoanne. Jokaisen tarpeet ovat erilaiset, mitään kaavaa tai "oikeaa" ratkaisua ei ole olemassakaan. Olkaa rehellisiä itsellenne ja tehkää ratkaisu sen pohjalta.

Oli vaihe, että olin onneton ja masentunut ja mikään ei tuntunut miltään. Monesti mietin eroa ja sitä, että minua odottaisi joku ihana mies jossain.



Mutta en eronnut, koska rahallisesti olisin hävinnyt niin paljon. Päätin, että eletään sitten näin kun ei muuta voi. Eroan sitten kun lapset muuttaa pois.



Jossain vaiheessa elämä muuttui kun lopetin haaveilemisen niistä ihanista fabioista. Aloin jutella miehelle ja mies minulle. Kaverustuimme ja alkoi pikkuhiljaa löytyä uusi yhteinen sävelkin.



Nyt jälkeen päin olemme puhuneet siitä ajasta ja oli mielenkiintoista kuulla, että mieskin oli masentunut, koska huoli perheen toimeentulosta oli kova ja töissä kova paine. Ei jaksanut satsata parisuhteeseen ja minä taas vastikkeeksi käperryin itseeni kun minua ei huomattu.



Se olisi ollut aivan turha ero jos olisimme eronneet. Nyt on kulissit riisuttu ja olemme onnellisia yhdessä. Uskon, että lapsillekin oli parempi, että jatkoimme, enkä lähtenyt hakemaan sitä fabiota, joka olisi tiputtanut pöksyt jaloistani ja saanut sydämeni väräjämään.

Yritin ja yritin estää laste vuoksi viimeiset viisi vuotta. Kielsin täysin omat tarpeeni ja tunteeni, kunnes ahdistus kasvoi sietämättömäksi. Opin vihdoin terapiassa tunnistamaan omat tunteeni ja hyväksymään ne. opn myös sen, ettei KUKAAN, ei siis KUKAAN pysty aina van antamaan, jos on sisältä tyhjä. Jos rakkaudettoman avioliiton ylläpito vie niin paljon voimia, että alkaa kärsimään ahdistuksesta ja masennuksesta, ei sellaista voi jatkaa. Kukaan ei pysty unohtamaan itseään, vaikka miten haluisi, lastenkaan takia. Jossain vaiheesa tulee stoppi vastaan. Ihminen ei ole kone. Seuratkaa sydäntänne ja omaatuntoanne. Jokaisen tarpeet ovat erilaiset, mitään kaavaa tai "oikeaa" ratkaisua ei ole olemassakaan. Olkaa rehellisiä itsellenne ja tehkää ratkaisu sen pohjalta.

Meillä myös mies on usein ärtynyt ja kiukkuinen. Keskusteluyhteys puuttuu, emme kertakaikkiaan pysty puhumaan vaikeista aiheista, mies menee heti "henkilökohtaisuuksiin" ja syyttelyihin. Omalla miehelläni todettu toistuva masennus ja masennuskaudet tuovat ärtyneisyyden esille.



Olen etäännyttänyt itseäni tietoisesti miehestä ja ero on ollut vahvasti mielessä monta kertaa. Mutta aina kuitenkin miehen saadessa apua ja lääkityksen kuntoon, meillä menee vähän aikaa hyvin ja tilanne raukeaa.



Nyt moneen viikkoon emme ole jutelleet kuin välttämättömät asiat ja meillä menee päällisin puolin katsoen rauhallisesti. Lapset hoidan pääasiassa minä, mutta mieskin osallistuu. Paljon mietin sitä, minkälaisen kuvan lapset saavat perhe-elämästä.





Yritän myös sivuuttaa miehen kettuilut ja syyttelyt, etenkin, kun lapset ovat kuulolla. Olen huomannut, että vastaan sanominen vain hankaloittaa tilannetta.

Täällä monet puhuvat avioliiton vaikeista vaiheista, väsymyksestä, tai sitten järkiavioliitosta, kaveruudesta jne.

Minä näen kulissiavioliiton sellaisena, jossa ulospäin ollaan täydellinen perhe, mutta perheen sisällä on jotain vaikeita ongelmia; uskottomuutta, alkoholismia, henkistä väkivaltaa tms.

Itse yritin pitkään jatkaa, koska rakastin miestäni, ja lapsille toivoin ehjää perhettä. Mies petti, monta kertaa, pitkiä suhteita, valehteli, käytti rahaa holtittomasti (ei ollut sellainen naimisiin mennessämme). Kotona oli painostava ilmapiiri, mies oli aina tyytymätön minuun, arvosteli, haukkui, nimitteli. Suostui lähtemään perheterapiaan, jossa käsitteli minun puutteitani...

Lapset olivat toivoneet meidän eroavan jo aikaisemmin, kertoivat siitä vasta pari vuotta eron jälkeen.

taloudellisesti pärjään paremmin, olen töissä, mies ei maksa elatusapua, mutta eipä ole minun rahojani tuhlaamassa "sijoituksiinsa" tai toisiin naisiinsa, matkoihinsa tai milloin mihinkin harrastukseen.

Jos toinen puoliso on väkivaltainen tai alkoholisti tai riitaa on paljon, niin parempi lasten kannalta on että vanhemmat eroavat ja lapset jäävät sen vastuuntuntoisen aikuisen hoiviin. Mutta silloin kyse on eron lisäksi siitä että toinen on kykenemätön vanhemmaksi.



Jos syy on se että toinen ei sytytä ja ollaan vain kavereita, niin silloin kulissiavioliitto on parempi. Tällöin lapset saavat kuitenkin pitää kodin ja molemmat vanhemmat, sekä vanhemmat saavat elää arkea lastensa kanssa. Vaatii vain sen että osataan viettää aikaa yhdessä lasten kanssa, eikä taustalla ole suuria kaunoja ja katkeruutta.



Moni aikuinen olettaa että ongelmaisen liiton jälkeen ero ratkaisee ongelmat. Ero ei aina kuitenkaan ratkaise aikuisten ongelmia, vaan eron jälkeenkin aikuiset voivat kärsiä edelleen niistä ongelmistaan, ne eivät vaan enää purkaudu puolisoon, vaan pahimmassa tapauksessa juuri lapseen.

Kumpikohan lapselle tärkeämpää, oma isä ja äiti samankaton alla, normaali lapsuus vai "usko" avioliittoon ja rakkauteen?

Omat vanhempani älysivät erota vasta ollessani 25-vuotias ja asuttuani omillani jo 7 v. Kenellekään en toivo kasvamista samanlaisessa hyisessä kodissa, jossa hyssytellään isän väkivallattomia raivokohtauksia (loputonta karjuntaa, ilkeilyä, tavaroiden hajottamista ym mikä kaikki on lapsista hyvinkin pelottavaa) ja kiskotaan viikonloput viinaa, ei puhuta koskaan mistään ja istutaan illat lähes täysin mykkinä tv:n edessä. Vanhempia oli kyllä kaksi läsnä. Mutta kiitos tämän lapsuuteni en ole kyennyt reilun kolmenkympin ikään mennessä löytämään pysyvää suhdetta, koska en luota ihmisin ja käsitykseni parisuhteesta ylipäätään on hyvin negatiivinen, vaikka sellaisesta haaveilenkin. Välit vanhempiini eivät myöskään ole kunnossa, isä jatkaa satunnaisesti käyttäytymistä kuin murrosikäinen kakara, mikä ei riitä korvaamaan sitä että on yleensä nykyisin hyvinkin mukava (ne pari tuntia kerran parissa kuussa kun nähdään).

Mitä luulet olisiko ero muuttanut isäsi ja äitisi? Olisitko sen jälkeen saanut kaksi rakastavaa ja tasapainoista vanhempaa ja kotia?

Varmasti olet katkera, mutta olisitko yhtä katkera eron jälkeen?

Minulla oli alkoholisti isä ja läheisriippuvainen äiti. Erosivat kun olin 10v. Lopputulema oli:

-Pahemmin alkoholisoitunut isä ajan myötä, jolla oli naissuhteita ja päätyi aikanaan itsemurhaan

-Äiti, joka etsi uutta miestä ja muutti käytännössä pois kotoa meidän lasten luota uuden miehen luo ja kun erosi tästä aikanaan, niin kärsi masennuksesta

En ole tosin nähnyt huonoa parisuhteen mallia enää murrosiässä, sillä en nähnyt mitään parisuhteen mallia. Empä oikeastaan nähnyt pahemmin vanhempianikaan. Tosin vanhempieni eroa ennen näkemäni suhde ei ollut kulissiavioliitto, vaan todellinen taistelutanner. Äitini seura ahdistaa minua nyt aikuisenakin, en ole mitenkään läheinen hänen kanssaan enkä ymmärrä häntä. Isääni muistelen ristiriitaisin tuntein, tunnen että hän rakasti ja välitti, mutta viina oli ykkönen ja hänen elämänsä vain rikkinäistä.

Ihme ja kumma lapsuudestani huolimatta minulla on ollut 20v pysyvä suhde mieheeni ja liittomme toimii. Mieheni on yhtä huonoista lähtökohdista kuin minäkin. Olemme kai kipuilleet aikuisiksi yhdessä ja kasvaneet yhteen. Rakkautta ja seksiäkin riittää vielä 3ihanan lapsemme jälkeenkin.

Olen oikeasti sitä mieltä että vaikka lapsuus seuraa aina mukanamme, niin jokainen vastaa omista valinnoistaan ja tekemisistään aikuisena. Aina on mahdollista kasvaa ja oppia uusia asioita, myös parisuhteessakin. -Onneksi!

ne toiset naiset, jotka yrittävät näin puhdistaa omaa tuntoaan kun ovat rikkomassa toisten avioliittoa ja perhettä.

Vai kykenetkö enää luottamaan miehiin?

Siis että kyseessä on vain kulissiavioliitto? Mutta joo, todellisista kulissiavioliitoista sanan kirjaimellisessa merkityksessä on ehdottomasti parasta erota.

Mutta liikaa alkoi riivata se, ettei tehty perheenä juuri mitään yhdessä positiivisessa hengessä.

Ulkomailla käytiin samoin kylpylöissä. Siellä olin todella kateellinen oikeille pariskunnille. Kotina homma vielä meni, mutta teki pahaa nähdä rakastavia pareja ja kutsua kotiin tavallisia rakastavia pareja. Riipi ihan älyttömästi kaveriliitto. Aloin muuttua välinpitämättömäksi ja flegmaattiseksi. Rassasi todella olla ulkomailla, syödä, matkustaa, kylpeä, uida, juoda drinkkejä jne., kun koko ajan oli kuitenkin yksin, vaikka se toinen olikin siinä. Se on jotenkin niin karmivaa. Elää parisuhteessa mutta olla yksin.

Aivan kuin minun kirjoittamani.

Jos niillä peitellään vakavia ongelmia kuten väkivaltaa, niin tietenkin on parempi erota.

Mutta jos kyse on vain ihatuksen kipinän katoamisesta ja suhteen arkipäiväistymisestä, niin on todella lapsellista ja lyhytnäköistä erota ja lähteä etsimään "todellista onnea" muualta.

Ja mikä sitten loppupeleissä on ohimenevää, parisuhteeseen kuuluvaa kriiseilyä ja mikä vuorostaan oikeasti rakkauden loppumista? Tietenkään ei ole hyvä, jos on riitaa ja paha olla, mutta kaverisuhde tmv ei ole mielestäni riittävä syy eroon.

Mutta liikaa alkoi riivata se, ettei tehty perheenä juuri mitään yhdessä positiivisessa hengessä. Ulkomailla käytiin samoin kylpylöissä. Siellä olin todella kateellinen oikeille pariskunnille. Kotina homma vielä meni, mutta teki pahaa nähdä rakastavia pareja ja kutsua kotiin tavallisia rakastavia pareja. Riipi ihan älyttömästi kaveriliitto. Aloin muuttua välinpitämättömäksi ja flegmaattiseksi. Rassasi todella olla ulkomailla, syödä, matkustaa, kylpeä, uida, juoda drinkkejä jne., kun koko ajan oli kuitenkin yksin, vaikka se toinen olikin siinä. Se on jotenkin niin karmivaa. Elää parisuhteessa mutta olla yksin.

Aivan kuin minun kirjoittamani.

Ne joiden mielestä kaikki kaikessa on elintaso tai se että ylipäätään on mies, tyytyvät ja ovat ihan ok onnellisia kuvailemassasi liitossa ja hyvä niin. Mutta itse olen elänyt sellaisen elämän että voidakseni mitenkään tarvitsen ihan oikeasti olemassaolevan keskustelu-ja tunneyhteyden. En mitään kattolmappuintohimoa tai yltiöromantiikkaa, mut jonkun kipinän kuitenkin- molemminpuolisen halun niin sänkyssä kuin puhumisessakin. KOska muuten on sellainen olo että elämä menee hukkaan, on merkityksetön, kuollut. Toki mulla on oma elämäni, mutta jos on ihmissuhde niin hlauan että se on elossa eikä kuollut.

Ymmärrän että köyhyydestä kärsineen raha tekee onnelliseksi, väkivallasta kärsineen edes jonkinlainen ystävyys. Mut minun lailla rikkiolevan ihmisen tekee onnelliseksi AITO suhde, tunneside.

Vanhempieni kulissiliitto oli vertaansa vailla oleva helvetti josta lapset saivat paljon taakkoja kannettavakseen, sitä en suosittele. Toki tasapainoinen, tasapaksu yhdessätekemisliitto on ihan ok- jos se molempia tyydyttää. Harvoin niin vain on.

Lapset (ainakaan pienet) eivät todellakaan osaa analysoida tai aistia vanhempiensa suhteen laatua tai viileysastetta, pienet lapset ovat itsekeskeisiä ja jos heidän vanhempansa eroavat, he ovat sitä mieltä että se on heidän vikansa, sillä he ajattelevat asiat minä-lähtöisesti. Lapset tarvitsevat ehjää perhettä, "omaa laumaansa", ja kaikki muut väitteet että parempi erota, jos ei vanhemmat rakasta toisiaan, ovat pelkkää potaskaa. Lapsen näkökulmasta kaksi vanhempaa saman katon alla on aina parempi (paitsi tietysti nämä poikkeustilanteet, väkivalta ym., joita en tarkoita).