Miksi sinusta kulissiavioliitto on parempi kuin ero?

..ja siitä miten erotaan.



Mutta pääasiassa olen sitä mieltä, että ero on ehdottomasti parempi. Lapsi voi hyvin jos äiti voi hyvin. Ja huonossa suhteessa tuskin kukaan on onnellinen...

puuttumaan se eron jälkeinen aika. Tuntuu, että ihmiset ajattelee, että kunhan vaan saadaan se perhe hajalle ja lusikat jakoon, siitä se onni alkaa isälle, äidille ja lapsille.



Todellisuudessa siitä usein alkaa ehkä vanhempien uusi onni ( ainakin hetkellinen), ja lapsien riepottelu ja perhehelvetti. Kertokaahan miksi ihmeessä ensimmäisistä avioliitoista puolet päättyy eroon, mutta uusperheliitoista kolme neljästä? Vai menikö se taas vaan niin, että mamma ei löytänytkään unelmiensa Fabiota valkealla ratsullaan tekemään mammasta onnellista? Pitäiskö ihmisen ottaa vastuu tekemisistään ja siitä omasta elämästään? Ja ennen kaikkea siitä perheestä jonka on perustanut ja johon lapsia tehnyt?



Mä ajattelen myös, että toimiva arki ja yhtenäine perhe ovat riittäviä asioita. Enemmän mä ihmettelisin, jos tässä kolmen lapsen ja kahden uran taloudessa vielä illat pitkät leviteltäisi ruusunlehtiä pitkin makkaria ja kannettaisi aamiaisia sänkyyn. Keskinäistä kunnioitusta löytyy paljon ja rakkaus - niin mitä se on? Kyllä mä miestäni rakastan monesta syystä, mutta ehkä se romanttinen rakkaus on hukassa. Toisaalta kuinka tärkeä se on? Niin tärkeää, että on syytä hajottaa lasten perhe? Niin tärkeää, että lasten pitäisi alkaa rampata kodista toiseen, kohdata ja sopeutua uusiin ihmisiin, joita he eivät ole elämäänsä halunneet jne. jne.



Jos sillä kulissiliitolla peitellään jotain oikeasti vakavia ongelmia, ero on toki parempi vaihtoehto. JOs kyse on tunteiden väljähtymisestä, niin silloin lapsiperheessä on mielestäni velvollisuus tehdä kaikkensa jotta perhe pysyisi kasassa.

Ero on ratkaisu vain todella pakottavista syistä. Mutta pelkkä tunteiden väljähtyminen ei minusta ole riittävä syy eroon. Lapset ovat varmasti onnellisempia väljähtyneen rakkauden perheessä kuin kahdessa kodissa pomppien ja kaikki kaverisuhteetkin hajallaan.

itse olen tilanteessa jossa sairastunut masenukseen ja ahdistukseen. Meillä 2 pientä lasta mies rakastaa mutta itse en ole varma ja en tiedä mitä on rakkaus. Minun isäni petti äitiäni kun olin 14v ja hänellä oli toinen suhde. SE oli täydellisen "kulissiperheen" romahdus vaikka vanhempani jatkoivat yhdessä mutta jouduin kuuntelemaan riitoja ym. Jouduin sitten kiusatuksi kun salasin helvetilliset kotiolot, ahdistuin koulussa ja oireilin ja rupesin ahdistunmaaan pojista. juuri nämä suositut ojat ahdistivat. Sitten otin ensimmäisen miehen kokemattomana 20vuotiaana.

Olin todella epävarma ja mies oli alussa huomaavainen jne vaikka hieman ruma ja muutenkin ei niin prinssimies.

Sitten alkoi ns. ekat merkit henkisestä väkivallasta. Eli uhkaili minua erolla ja että jättää suuttui pienistä asioistakin hirveästi ja mäkötti päiväkausia ja itse velloin syyllisyydessä.

Noh ajauduin pettämään ja mies sai tietää...vannoin että en tee koskaan niin. Sitten taas jatkui kunnes sama elo alkoi ja jatkuvat ja rasittavat riidat. ja taas petin ja taas vannoin etten tee sitä enään.

Sitten tulin miehelleni raskaaksi ja saimme 2 lasta ja olin kotona 3v. Olin kateellinen onnellisille äideille ja perheille koska minulla ei ikinä olisi sitä onnea.

Sitten ostimme talomme ja nyt on talous kiinni tässä, käytin tähän säästöjäni. Miehellä ei ollut mitään ja köyhemmästä perheestä kuin minä.

Miehellä menee hyvin ja on hyvässä asemassa töissä ja itse kituuttelen ahdistuksen ja eristäytyvän luonteen kanssa töissäni ja olen vaihtanut ongelmien tullessa aina työpaikkaa.

En pysty oikein rakkasuelokuvia katsomaan, enkä kirjoja lukemaan. Mies osoittaa hellyyttä välillä mutta en tunne mitään ja vetäyydyn tai olen ärtynyt. Syytän itseäni. Miehellä on oma tukija (ystävä nainen) jota ei ole tavannut mutta aina kun ongelmia niin viestittelevät. Minä olen se joka olen alistanut miestä vaikka en olisi pettänyt koskaan jos ei olisi henkisesti ollut huono olo.

Minut ovat kaikki ns. toiset miehet jättäneet ja hylänneet koskaan en ole kelvannut heille muuhun kuin seksiin. Itse olen aina ollut todella ihastunut.

Olen aivan sekaisin mitä on rakkaus ja ketä rakastan...nyt terapiaa odotan. Haaveilen ihanasta rakkaudesta mutta se taitaa olla kohdallani tuomittu, koska jos eroaisimme niin tod. näköisesti minä ottaisin vaan samanlaisen tai pahemman miehen. Itsetunto on vain niin huono.

Seksihaluni olivat nollassa ja mielen läheisyyskin melkein oksetti. Emme löytäneet enää mitään yhteistä puhuttavaa tai harrastusta.



Nykyisin lapset ovan jo isoja ja kiitän Luojaa, ettei erottu silloin muutama vuosi sitten. Nykyisin meillä on taas enemmän aikaa toisillemme ja murkkuikäisten ongelmat ovat vain lähentäneet meitä avioparina ja toisen läheisyyskin tuntuu taas hyvältä.

Siis ihanko oikeasti luulit, että parin pettämisen jälkeen parisuhde kukoistaa tuosta noin vain ja mies ei vittuilisi ja uhkailisi erolla`?

itse olen tilanteessa jossa sairastunut masenukseen ja ahdistukseen. Meillä 2 pientä lasta mies rakastaa mutta itse en ole varma ja en tiedä mitä on rakkaus. Minun isäni petti äitiäni kun olin 14v ja hänellä oli toinen suhde. SE oli täydellisen "kulissiperheen" romahdus vaikka vanhempani jatkoivat yhdessä mutta jouduin kuuntelemaan riitoja ym. Jouduin sitten kiusatuksi kun salasin helvetilliset kotiolot, ahdistuin koulussa ja oireilin ja rupesin ahdistunmaaan pojista. juuri nämä suositut ojat ahdistivat. Sitten otin ensimmäisen miehen kokemattomana 20vuotiaana.

Olin todella epävarma ja mies oli alussa huomaavainen jne vaikka hieman ruma ja muutenkin ei niin prinssimies.

Sitten alkoi ns. ekat merkit henkisestä väkivallasta. Eli uhkaili minua erolla ja että jättää suuttui pienistä asioistakin hirveästi ja mäkötti päiväkausia ja itse velloin syyllisyydessä.

Noh ajauduin pettämään ja mies sai tietää...vannoin että en tee koskaan niin. Sitten taas jatkui kunnes sama elo alkoi ja jatkuvat ja rasittavat riidat. ja taas petin ja taas vannoin etten tee sitä enään.

Sitten tulin miehelleni raskaaksi ja saimme 2 lasta ja olin kotona 3v. Olin kateellinen onnellisille äideille ja perheille koska minulla ei ikinä olisi sitä onnea.

Sitten ostimme talomme ja nyt on talous kiinni tässä, käytin tähän säästöjäni. Miehellä ei ollut mitään ja köyhemmästä perheestä kuin minä.

Miehellä menee hyvin ja on hyvässä asemassa töissä ja itse kituuttelen ahdistuksen ja eristäytyvän luonteen kanssa töissäni ja olen vaihtanut ongelmien tullessa aina työpaikkaa.

En pysty oikein rakkasuelokuvia katsomaan, enkä kirjoja lukemaan. Mies osoittaa hellyyttä välillä mutta en tunne mitään ja vetäyydyn tai olen ärtynyt. Syytän itseäni. Miehellä on oma tukija (ystävä nainen) jota ei ole tavannut mutta aina kun ongelmia niin viestittelevät. Minä olen se joka olen alistanut miestä vaikka en olisi pettänyt koskaan jos ei olisi henkisesti ollut huono olo.

Minut ovat kaikki ns. toiset miehet jättäneet ja hylänneet koskaan en ole kelvannut heille muuhun kuin seksiin. Itse olen aina ollut todella ihastunut.

Olen aivan sekaisin mitä on rakkaus ja ketä rakastan...nyt terapiaa odotan. Haaveilen ihanasta rakkaudesta mutta se taitaa olla kohdallani tuomittu, koska jos eroaisimme niin tod. näköisesti minä ottaisin vaan samanlaisen tai pahemman miehen. Itsetunto on vain niin huono.

älkää ajatelko, että lapset olisivat tyhmiä. Kyllä lapsi vaistoaa ja kulississa elävänä saa kyllä kieroutuneen kuvan perhe-elämästä.

Seurasin lapsena sivusta omien vanhempieni kulissiavioliittoa, yhdessä oltiin lasten takia..Julmaa lapsillekin seurata onnettomia vamhempia vaikka yrittivät olla ns. normaalisti.Lapsi huomaa kyllä jos hellyyttä ei jaeta. Tämän vuoksi olenkin päättänyt olla hankkimatta lapsia, jotta minun ei tarvitse uhrata omaa onneani "lasten takia". Kerran tässä vain eletään ja yritän elää edes sen onnellisesti uhrautumatta kenenkään takia.

Siis en ollut pettänyt vielä silloin,,kun mies uhkaili erolla. Meillä oli kovia riitoja ja hän uhkaili erolla ja minun jättämisellä. OLen henkisesti ehkä ripustautuja eli ajattelin että jos hän jättää niin ei ole elämää. Sitten rupesin tekemään kaikkea. käsin kaupassa ja tein hänelle ruokaa ja siivosin hänen sotkujaan. Yritin miellyttää. Nyt olen omien tunteideni kanssa ihan solmussa. Tuntuu vankilalta ja en tiedä kuka olen ja mitä haluan. Olen tehnyt väärin mutta minusta meissä molemmissa on vikaa. Vai mitä mieltä siitä, että kun olin nuori niin olimme palauttamassa filmiä vuokraamoon bussilla. Ja kun en painanut oikeassa kohdassa vaan menimme yhden pysäkin ohi. Niin mies huusi ja raivosi kadulla minulle ja sanoi vitun kusipääksi.

Myöskään ei halunnut vuoteen tavata vaan meillä oli puhelinsuhde. Vaikka itse halusin. Puhelinlaskut oli minulla valtavat ja edelleen makselen opintolainoja niistä pois. Pelkäsi varmaan etten pidä hänestä.

Koska hän itse oli epävarma niin hän purki sitä minuun. Jolloin minä koin pahaa oloa.

Olemme olleet oravanpörässä ja nyt minä sairastunut.

Minusta kulissiavioliitto ei ole sama asia kuin järkiavioliitto tai ystävyyssuhde. Kulissiliiton miellän jonkinlaiseksi teeskentelyksi. Näyttäydytään hyvänä perheenä ja onnellisena pariskuntana, vaikka todellisuus voi olla katkeruutta, vihaa, kunnioituksen puutetta,yms.

Uskon, että järki- tai ystävyysliitto, jossa arki sujuu, vanhemmat ovat enimmäkseen onnellisia ja voivat suhtautua toisiinsa inhimmillisesti on lapselle parempi kuin ero.

Mutta varsinainen kulissiliitto voi aiheuttaa lapselle häpeää ja hämmennystä, ristiriitaisia tunteita. Lisäksi lapsi saa epäterveen mallin ihmissuhteessa olemisesta. Ilmapiiri kotona voi olla esim. miestä tai naista alistava.

Huono suhde, johon jäädään ympäristön vaatimusten takia on huono tapa tuhlata elämänsä.

Mutta liikaa alkoi riivata se, ettei tehty perheenä juuri mitään yhdessä positiivisessa hengessä. Ulkomailla käytiin samoin kylpylöissä. Siellä olin todella kateellinen oikeille pariskunnille. Kotina homma vielä meni, mutta teki pahaa nähdä rakastavia pareja ja kutsua kotiin tavallisia rakastavia pareja. Riipi ihan älyttömästi kaveriliitto. Aloin muuttua välinpitämättömäksi ja flegmaattiseksi. Rassasi todella olla ulkomailla, syödä, matkustaa, kylpeä, uida, juoda drinkkejä jne., kun koko ajan oli kuitenkin yksin, vaikka se toinen olikin siinä. Se on jotenkin niin karmivaa. Elää parisuhteessa mutta olla yksin.

mielestäni tällainen ajattelu on itsekästä. "en voi elää kulississa koska minä kärsin siitä"

Entä ne lapset ?

tulevatko ne onnelliseksi siitä että vanhemmat ovat eronneet?

Mitä muuten merkitsee lapselle se että omat vanhemmat ovat eronneet? siinä menee helposti usko avioliittoon ja rakkauteen, sillä lapsi ollessan aikuinen saattaa PELÄTÄ avioliittoa, koska hänen vanhempansakin erosivat..!!

siinä menee helposti usko avioliittoon ja rakkauteen,

menee usko avioliittoon ja rakkauteen KOSKA kulissiliitossa ei rakkautta ole.

meillä elettiin ilman positiivisia tunteita, tuntui siltä että ainoat tunteet oli viha ja isän suuttumuksen purkauset sekä lapsia että äitiä kohtaan. Lapsuuden kokemukset on vaikuttaneet omaan aikuisuuteen, vanhemmuuuteen. Olen mieheni suhteen tunnevammainen, mutta muitakin ongelmia on. Useista syistä mietin nyt avioeroa, ja miten pääsen pois suhteesta, joka on kylmä. Teini-ikäiset lapset kärsivät myös, eivät uskalla isälle kertoa, mutta minulle kyllä. Mielestäni parempi on lähteä.

puuttumaan se eron jälkeinen aika. Tuntuu, että ihmiset ajattelee, että kunhan vaan saadaan se perhe hajalle ja lusikat jakoon, siitä se onni alkaa isälle, äidille ja lapsille. Todellisuudessa siitä usein alkaa ehkä vanhempien uusi onni ( ainakin hetkellinen), ja lapsien riepottelu ja perhehelvetti. Kertokaahan miksi ihmeessä ensimmäisistä avioliitoista puolet päättyy eroon, mutta uusperheliitoista kolme neljästä? Vai menikö se taas vaan niin, että mamma ei löytänytkään unelmiensa Fabiota valkealla ratsullaan tekemään mammasta onnellista? Pitäiskö ihmisen ottaa vastuu tekemisistään ja siitä omasta elämästään? Ja ennen kaikkea siitä perheestä jonka on perustanut ja johon lapsia tehnyt? Mä ajattelen myös, että toimiva arki ja yhtenäine perhe ovat riittäviä asioita. Enemmän mä ihmettelisin, jos tässä kolmen lapsen ja kahden uran taloudessa vielä illat pitkät leviteltäisi ruusunlehtiä pitkin makkaria ja kannettaisi aamiaisia sänkyyn. Keskinäistä kunnioitusta löytyy paljon ja rakkaus - niin mitä se on? Kyllä mä miestäni rakastan monesta syystä, mutta ehkä se romanttinen rakkaus on hukassa. Toisaalta kuinka tärkeä se on? Niin tärkeää, että on syytä hajottaa lasten perhe? Niin tärkeää, että lasten pitäisi alkaa rampata kodista toiseen, kohdata ja sopeutua uusiin ihmisiin, joita he eivät ole elämäänsä halunneet jne. jne. Jos sillä kulissiliitolla peitellään jotain oikeasti vakavia ongelmia, ero on toki parempi vaihtoehto. JOs kyse on tunteiden väljähtymisestä, niin silloin lapsiperheessä on mielestäni velvollisuus tehdä kaikkensa jotta perhe pysyisi kasassa.

Nyt on sitten väljähtymistä tai mitä lie, etäisyyttä ja murheita ja ero tulossa. Ei minun tahdostani, niinpä sydämeni särkyy aina näistä ennusteista, miten minä ja lapset olemme onnettomia ja helvetissä.

Sun Fabio ja valkoinen ratsu kyllä pisti naurattamaan, kiitos siitä :-)

Ennemmin mä siitä olisin huolissani.

miten joskus ennenvanhaan on eletty. Ei siinä varmaan iskä ja äiti paljoa pussailleet lasten nähden yms ja isä oli muutenkin etäinen lapsille monesti.

Nyt siis tietenkin jo aikuisia. Jos aikuinen ei hoivaa ja on välinpitämätön, kasvaa lapsi kieroon.

Toiset enemmän toiset vähemmän. No näistä narskuista kasvaakin hyviä (kova, kylmä, häikäilemätön) johtajia saneeraamaan.

Nykyajan ns. kulissiliitoissa lapset sen sijaan voivat saada paljonkin syliä ja huomiota molemmilta vanhemmiltaan. Sen sijaan jos vanhemmat eroavat ja aloittavat "sen tosirakkauden" etsimisen, lapsi voipi jäädä hyvinkin toissijaiseksi heidän elämässään. Saati sitten kun se uusi rakkaus löytyy ja pitää saada aikaa nauttia onnesta...

miten joskus ennenvanhaan on eletty. Ei siinä varmaan iskä ja äiti paljoa pussailleet lasten nähden yms ja isä oli muutenkin etäinen lapsille monesti.

Nyt siis tietenkin jo aikuisia. Jos aikuinen ei hoivaa ja on välinpitämätön, kasvaa lapsi kieroon.

Toiset enemmän toiset vähemmän. No näistä narskuista kasvaakin hyviä (kova, kylmä, häikäilemätön) johtajia saneeraamaan.

TODELLAKIN osaa.toi on erittäin väärin tulkittu asia.Lapsi vaistoo varmasti asiat miten on.Ihan niinkun itsekin aistimme.

Lapset (ainakaan pienet) eivät todellakaan osaa analysoida tai aistia vanhempiensa suhteen laatua tai viileysastetta, pienet lapset ovat itsekeskeisiä ja jos heidän vanhempansa eroavat, he ovat sitä mieltä että se on heidän vikansa, sillä he ajattelevat asiat minä-lähtöisesti. Lapset tarvitsevat ehjää perhettä, "omaa laumaansa", ja kaikki muut väitteet että parempi erota, jos ei vanhemmat rakasta toisiaan, ovat pelkkää potaskaa. Lapsen näkökulmasta kaksi vanhempaa saman katon alla on aina parempi (paitsi tietysti nämä poikkeustilanteet, väkivalta ym., joita en tarkoita).

TODELLAKIN osaa.toi on erittäin väärin tulkittu asia.Lapsi vaistoo varmasti asiat miten on.Ihan niinkun itsekin aistimme.

Rakasta itsees niin kaikki vastaukset tulee kyllä.

Jos olet itse täysin tyhjä,et voi antaa kenellekään mitään.Sen oppii kaikki aikanaan.

Puhdas uhrautuminen on myös minä-ajattelua, se luo identiteetin oikeassa olemisesta eli pönkittää lopulta omaa egoa ja nostattaa sut 'muiden yläpuolelle'.Pahan olon juokseminen pakoon uusiin suhteisiin on myös virhe,koska tulet juoksemaan aina.Paha olo ei muuta kuin peity uudessa suhteessa hetkeksi.Kohtaa tunteet rehellisesti itselle ja katso mitä liitosta jää.



Kaikissa suurissa päätöksissä kannattaa aina kuunnella omia tunteita.

Muista myös että jos jäät 'rakkaudettomaan liittoon' lasten takia ettei lapset ala pelätä Avioliittoa, annat samalla myös mallin lapsillesi että avioliiton tulee olla rakkaudeton.Et voi saada toista ilman toista.



Se antaa musta vähän kuvan että elämä on selvitymistä,ei elämistä.