Parasta mitä lapselleen voi antaa on sisarus

Sisarus voi olla rikkaus tai sitten ei. Molemmista tapauksista löytyy yllin kyllin esimerkkejä. Ainoa lapseni vaikuttaa tyytyväiseltä elämäänsä ja kavereitakin tuntuu piisaavan. Ainoan lapsen äitinä olen myös iloinen siitä, että en joudu viettämään aikaani erotuomarina, kuten olen huomannut yllättävän usein tapahtuvan niissä perheissä, joissa lapsella on sisaruksia.

selkeästi olemme päässeet sikapaniikista yli kun tänne rupeaa tulemaan näitä tavallisia riidanhaastamisaloituksiakin. :D

Meidän 2v8kk rakastaa pikkusiskoaan 6kk valtavasti. Tänäänkin viimeksi sanoin hyvät yöt suukkojen kera ja loppuun vielä "A rakastaa B:tä, nähdään huomenna". Muutenkin pitää huolta ettei sisko jää mihinkään yksin ja iltasadulle ei lähde edes ilman siskoaan. Välillä on tietty vieläkin mustis, mut luulen et niitä hetkiä tulee olemaan läpi elämän tai no ainakin lapsuuden. Olihan niitä hetkittäin omassakin lapsuudessa.

meillä mä itkin, kun katoin poikani 4v. isoveljeksi kasvamista heti pikkuveikan syntymän jälkeen. toinen kun ei oikein tiennyt miten olisi ollut ja itku tuli isoveikalle pienimmistäkin asioista. Mutta nopeasti se vaihe meni ohi ja nyt 7kk jälkeen halailee ja pussailee pikkuveljeä ja sanoo aina: olet niin rakas! ja taas äitiä alkaa itkettämään :)

Rakastava perhe, jossa arvostetaan toinen toisiaan, tehdään parhaansa ja huolehditaan toisistaan. Oli siinä sitten yksi tai useampi lapsi. Itse olen seitsenlapsisesta perheestä, mies ainoa lapsi, ja me olemme molemmat onnellisia ja tasapainoisia aikuisia ja nyt yhden lapsen vanhempia. En vielä tiedä tuleeko meille muita lapsia vai ei, mutta rakkaudella tätä ainutta kasvatamme nyt ja olemme siihen tyytyväisiä.

on teillä arvot:))) niinkö se paras elämä ratkeaa??

Vaikka olis vanhemmat elossa ja onnellisesti yhdessä ja pikkusisarkin- niin kyllä sitä onnea voivat uhata monet eri asiat, eikä vähäisimpänä äidin mustavalkoinen maailmankuva. Siitä kun lapsi lähtee ponnistelemaan kohti omia unelmiaan ja kohtaa sen oikean maailman niin kyllä tulee turpaan. No ei tietenkään silloin jos unelmat on samat kuin äidin toiveet ja todellisuus.

Eiköhän se ole niin että parasta mitä voi olla on riittävän turvallinen ja rakkaudellinen lapsuus- jotta voi kasvaa omaksi itsekseen, juuri sellaiseksi kuin on. Ja että saa tukea niihin puutteisiin ja menetyksiin mitä elämässä melko varmasti eteen tulee.

Mun lapsilla on toistaiseksi paljonpaljon hyvää, mutta musta on niiiiiin irvokasta hehkutella asioista jotka ei todellakaan ole itsestäänselviä- ja silti jokaisen elämä on arvokas ja toivottavasti toiveikas.

Minulla on monta siskoa ja veljeä, ja vaikka murrosiässä joskus tuntui siltä että miks meitä on näin monta(jatkuvaa penninvenytystä), enää ei tunnu siltä. Asumme kaikki samalla paikkakunnalla, ja aina löytyy lastenvahteja, talkooapua ja lapsille leikkikaverieta serkuista.



Kun meillä itsellä sattui vahinko, emme montaa päivää miettineet pidetäänkö vai ei. Kyllä meille yksi lapsi vielä mahtuu, sisaruksista on paljon iloa toisileen lapsina ja myöhemmin aikuisina.

Sisarus ei tee onnelliseksi, jos vanhempien huomio ja tuki puuttuu. Lapsuuden perheessäni oli viisi lasta enkä käsitä, minkä takia, kun aikaa, huomiota ja materiaalisia resursseja olisi riittänyt ehkä yhdelle.

Ja kyllä, mieheni, nuorimmainen, on jäänyt paljosta paitsi. Ei ollut äidillä aikaa sylitellä tai kuunnella. Olemme puhuneet tästä paljon. Kokee itsensä äitinsä hylkäämäksi.

Tänään taas ajattelin, että kyllä toi sanonta on niin totta. Ihania noi lapset kun ovat niin kiintyneitä toisiinsa. Aina on leikkikavereita omasta takaa. Käy kyllä sääliksi ainoat lapset.

on useita syitä, miksi ainokaisesta jää/jäi ainokainen.

Sitä lähinnä ihmettelen, että monet vanhemmat eivät tue läheisen sisarussuhteen muodostumista, esim. laittamalla isomman virikehoitoon. Joillekin vanhemmille on myös liiankin tärkeää, että lapset leikkivät "omien" kavereidensa kanssa, matkoillekin otetaan usein "omat" kaverit. Viikonloppuja ja iltoja ei leikitä sisarusten kanssa vaan aina on niitä muita. Siis en teitenkään tarkoita, että omia kavereita ei saa olla tai että heidän kanssa ei saa leikkiä. Tuntuu vaan oudolta, kun monien perheiden lapset eivät ole juuri missään tekemisissä keskenään eivätkä lähde mihinkään perheen kanssa ilman ulkopuolista kaveria. Ja puhun siis alle 12-vuotiaista.

parasta-mitä-voit-lapsellesi-antaa-hehkutus onkin äidin näkökulmasta- ei niinkään lapsen. Mikään yksittäinen asia ei todellakaan ole se oikea juttu- kokonaisuus ratkaisee. ja miltähän tuntuu niistä jotka ei saa sitä toista lasta vaikka haluais? Tuskin se ap;ta huolettaa, koska hänen onnensa on täytynyt. Tosi kiva tyyppi:8

muustakin kuin sikataudista. henk koht olen sita mielta etta lapsiluvulla ei ole valia, kunhan kaikille riittaa rakkautaa ja aikaa. ja ettei aiti ole liian stressaantunut jonka riski tietenkin kasvaa lapsiluvun myota..

Ja 12:sta voisin sanoa, etten ole koskaan joutunut olemaan erotuomarina ja meillä on kolme lasta.



Isomamt eivät ole juuri tapelleet, ehkä nykyään jonkin verran, kun ovat keskenään. Kuopus on niin paljon pienempi, että on vain kaikkien muiden lellikki.



Itselläni on veli ja enemmän sisaruksia olisi kaivannut.

että kaikki naiset ja miehet ei halua useampaa raskautta ja lasta ja mun mielestä se on ihan ok. Ei lapsen onnellisuus ole riippuvainen sisarruksista. Enemmän vaikuttaa vanhempien esimerkki, miten suhtautuu elämään ja se, touhutaanko lapsen kanssa normaaleja arkipäivän juttuja, millasta se elämä kotona on. Toisin sanoen, mitkään puitteet; omakotitalo, sisarrukset, farmarivolvo tai kaunis sisutus ei tee lasta onnelliseks. Toki ne voi olla aikuiselle kivoja asioita, mutta ei ne onnellisuuden edellytys ole.

Itse ole perheestä, jossa jokainen lapsi oli liikaa ja meitä oli kuitenkin 7!! Vanhemmat olivat tutustuneet kiihkouskonnollisissa piireissä, jossa oli ehkäisykielto. 2 veljistäni on täysiä kriminaaleja ja toinen näistä lisäksi narkomaani. 1 veljistäni ja 1 siskoistani ovat järjen kadottaneita lahkolaisia. Minä olen selvinnyt terapian avulla, mutten pysty mieheni kanssa tarjoamaan kuin yhdelle lapselle melko tasapainoisen ympäristön. En näe sisarusta omasta lähtökohdistani kovinkaan tärkeänä. Tärkeintä, että me vanhemmat rakastamme toisiamme ja ainokaistamme sekä tarjoamme hänelle niin hyvän kodin kuin ikinä taidamme.