Itse pienenä päiväkodissa olleet eivät jaksa olla kotiäitinä

Minulla oli suurenmoinen aiti ja taman esimerkin innoittamana haluan olla itsekin hyva aiti. Lapsuuteni oli onnellinen ja minulla on ihanat muistot alykkaasta, rakastavasta ja lasnaolevasta aidista. Voiko lapsi parempia evaita saada elamaansa varten :)



Ja mita tulee heittoihin kotiaidista tyota vieroksuvana -nainen, joka ei kykene nauttimaan lapsistaan ja nakemaan vaivaa heidan kasvattamisessa muutakin kuin vain pari tuntia paivassa, on epaonnistunut aitina. En pysty kunnioittamaan naista, joka on omasta halusta ulkoistanut tarkeimman tehtavansa muiden kasiin.

mä olin kotihoidossa eskariin asti, omani laitoin pväkotiin 10kk ikäisenä.



Mutta ihan totta, mä kypsyin siihen "kotona" olemiseen, tarviihan aikuinenkin virikkeitä.

mutta enpä voi sanoa, että viihdyin kotiäitinä. Pari ekaa vuottaoli vielä kivaa, mutta sitten se oli pakkopuollaa.



Minä EN koskaan ollut päiväkodissa. Äitini oli kotona ja teki vähän töitä kotoa käsin. Me lapset siinä sitten pyörimme jaloissa ja saimme keskeyttää työnteon.



Eli ap:n hypoteesi ei koske minua. Mutta ajattelen tämän näin päin: minun äitini ei koskaan leikkinyt kanssani eikä askarrellut eikä mitään - siksi minäkään en osaa tehdä sitä omien lapsieni kanssa.

eskarin päiväkodissa. Kotiäitinä olin 12v ja nautin siitä.

mummini hoiti minua ja veljeäni, kun olimme pieniä.

Äiti on palannut työelämään, kun olin 7kk ikäinen ja siitä asti siis mummi hoiti. Kun menin kouluun, menin aina koulusta suoraan mummolaan, missä odotti välipala jne.



Itselläni on 3 lasta ja olen hoitanut heitä pidempään kotona kuin oma äitini ja olen NAUTTINUT kotona olosta todella paljon. Esikoinen meni päivähoitoon 1v11kk ikäisenä, toinen 1v4kk ikäisenä ja kolmas täytti juuri 2v ja on kotona kanssani vielä tammikuun alkuun saakka.

Sain olla kotona noin vuoden ikäiseksi vai minkä pituinen se äitiysloma silloin olikaan.

Itse palaan töihin lapsen ollessa 11kk. Asuntolaina maksettavana enkä minä muutenkaan viihdy kotona näin paljoa.

omia lapsia kotona viimeiset kuusi vuotta. Näitä vuosia ei voi saada takaisin, jos nämä kerran menettää. Työvuosia minulla on edessä vielä vaikka kuinka.



Oma äitini hoiti minua kotona. Ei ollut virikeköyhää. Oli mielikuvitukselliset pihaleikit ja kerhot, joista sain paljon kavereita. Olin ylpeä, kun sain olla kotona silloin, kun muut mielestäni "joutuivat" hoitoon.



Naurattaa kaikki puolustelevat äidit, joilla on oma lapsi hoidossa ja kokevat tilivelvollisuutta minua kohtaan. Huomaan, että ovat epäilevällä kannalla oman ratkaisunsa suhteen. Kademieltä ja huolestuneisuutta tuntuu nostattavan sekin, että vanhin lapsistani on aurinkoinen luonteeltaan ja monissa taidoissa ikäisiään edellä, vaikka onkin kotihoidettu:)

kohdallani. Minut on laitettu päiväkotiin puolivuotiaana ja viihdyn lapsen, joka nyt vajaa puolitoista vuotta, kanssa kotona paremmin kuin hyvin.

Itse olen ollut tarhassa ja juuri tuosta syystä olen lapseni kanssaa kotona. Ei ainakaan minun tarhani ollut se "oikea" paikka lapselle.

ja n. 3-vuotiaasta eteenpäin päiväkodissa. Pidin huomattavasti enemmän siitä pph:sta kuin päiväkodista.



En oikein viihtynyt kotiäitinä. Oli hirveän tylsää, enkä tykkää ulkoilustakaan kuin silloin kun sää on erityisen kiva, mitä se harvoin Suomessa on. Kesällä oli ihanaa olla kotona, talvella ankeaa.



Tykkään lapsistani paljon enemmän silloin kun en näe niitä joka ikinen hetki. On ihanaa ehtiä kaivata niitä työpäivän aikana.

Mutta kotona hoidossa, tosin en äiti kävi töissä. Meillä oli kotona kodinhoitaja vai mikä pph se nyt olikaan. Ja sitten menin pikkusisarusteni kanssa kodin ulkopuolella pph:lle kun vanhin siskoni meni kouluun, olin itse silloin 5 vuotta.



Oma lapseni on päiväkodissa, tosin otan sen nyt sieltä pois kun toinen lapseni syntyy. En varmaan jaksais olla vuosikausi kotiäitinä. Pari-kolme vuotta menee ihan hyvin, mutta sitten pitää saada jo muuta aktiviteettiä.

Ei munkaan äiti ole mun kanssa askarrellut tai edes leikkinyt, mutta olen silti osannut tehdä omieni kanssa sitä. Mulla on 3 vanhempaa sisarusta, osa oli jo koulussa kun synnyin.

Olin kotona 3-vuotiaaksi, äiti kävi välillä jossain keikkaduunissa. Naapurissa asuva eläkeläispariskunta oli minun kanssani silloin. Sitten äiti meni iltaduuniin ja isä oli mun kanssa illat. 3-vuotiaana menin pph:lle ja 5- ja 6-v olin yksityisessä tarhassa. En tykännyt kummastakaan hoitopaikasta, mutta ymmärrän, että tämän päivän päiväkoti ei ole se hitler jugend-koulu älyttöminen rangaistuksineen, minkälainen oma tarhani oli. Siellä erotettiin rangaistukseksi eri aikaan ulkoilemaan, ruuan äärellä istuttiin, kunnes oksensin, sain noottia ja käskettiin viemään kasvatusneuvolaan (jossa todettiin, etrtä olin pitkästynyt siellä tarhassa, kun osasin jo 5-v lukea). Mä olin jatkuvissa vaikeuksissa, kun olin liian omapäinen siellä. Koulu meni todella hyvin, joten luonteeni ei ollut täysin viallinen ja sopeutumaton yhteiskuntaan, kuten tarhassa ajateltiin.

Itse olen ollut kotona, kunnes nuorin oli 3 eli yhteensä 5 v. Tykkäsin, mutta on tässä työelämässäkin puolensa. Työmotivaatio on kyllä suuri, korkeakoulututkintokin on jne., mutta katsoin että lasten on parempi olla kotona vrt. laitoksessa. (Vaikka nykyään kukaan ei uskaltaisi olla sellainen hoitaja kuin itselläni oli, laitos se on silti.)

mutta enpä voi sanoa, että viihdyin kotiäitinä. Pari ekaa vuottaoli vielä kivaa, mutta sitten se oli pakkopuollaa.

Minä EN koskaan ollut päiväkodissa. Äitini oli kotona ja teki vähän töitä kotoa käsin. Me lapset siinä sitten pyörimme jaloissa ja saimme keskeyttää työnteon.

Eli ap:n hypoteesi ei koske minua. Mutta ajattelen tämän näin päin: minun äitini ei koskaan leikkinyt kanssani eikä askarrellut eikä mitään - siksi minäkään en osaa tehdä sitä omien lapsieni kanssa.

Muistan miten koin sen hylkäämisenä joskus lähempänä vuoden ikää. Äiti meni, vaikka kuinka itkin perään. Muistan vieläkin minkä väriset ikkunaverhot ym tuossa huoneessa oli. Muistan kuinka en katsonut edes päin, kun äiti tuli hakemaan minua hoidosta. No tätä jatkui isompanakin. Äitini oli ja on edelleen työkeskeinen ihminen. Iltani kotona olivat yksinäisiä, koska hän opiskeli ym ja ei ollut henkisesti minulle läsnä. Sain kaikki toivomani lelut vain.



Vaimoni hoitaa meidän lapsia kotona. Olen todella tyytyväinen, että omat lapseni saavat kotilapsuuden. En ole kuitenkaan painostanut vaimoa jäämään kotiin. Meillä taistellaan siitä, että kumpi saa jäädä kotiin. Vuoroni tulee vuoden kuluttua.



Kahden lapsen isä

tosin voi sen kääntää toisinkin päin: ne jotka ovat lapsena olleet tarhassa, tietävät ettei se ole mikään kauhukammio ja kidutuspaikka.

Toki huonojakin tarhoja on, mutta ei kaikki äiditkään, oli sitten kotona tai ei ole yhtä hyviä.

Mietin oisko noin? Voisko olla kärjistäen niin, että ne ketkä ovat itse pienestä pitäen olleet päiväkodissa, eivät viihdy lastensa kanssa kotona, koska eivät tiedä, miten sitä arkea ja ohjelmattomuutta (virikkeettömyyttä) eletään?

Ainakin ne kotiäidit, jotka viihtyvät hyvin lasten kanssa, eivätkä pitkästy arkeen, ovat usein niitä, jotka ovat olleet kotihoidossa itsekin lapsena.

eteenpäin, enkä jaksaisi olla kotiäitinä, vaikka siihen oliis mahdollisuus kun mies tienaa niin hyvin, ettei tarvitsisi päivääkään itse tehdä töitä.

Ainakin ne kotiäidit, jotka viihtyvät hyvin lasten kanssa, eivätkä pitkästy arkeen, ovat usein niitä, jotka ovat olleet kotihoidossa itsekin lapsena.

Mulla äiti oli kotona ihan koko lapsuuteni, siis ihan KOKO lapsuuteni, aina lukion loppuun asti. Olin ainoa lapsi.

Ihan pienenä, alle kouluikäisenä, mulla ei ollut kavereita, kaikki oli tarhassa hoidossa tai pph:lla.

Minä päätin jo lapsena, että kun saan omia lapsia, ne menevät hoitoon - juuri sen takia, että TIEDÄN mitä se arki on, kun on äidin kanssa kotona ilman kavereita. En ikinä haluaisi sellaista lapsuutta omille lapsilleni!

Aika huvittava teoria. Itse en koskaan ollut päiväkodissa, äitini oli pph. Minä vaan en viihtyisi kotiäitinä. Jo pakollinen äitiysloma tekee tiukkaa. Olen nyt äitiyslomalla ja olemme sopineet miehen kanssa, että vaihdetaan paikkoja kun lapsi on suunnilleen puolivuotias. Minun pääni ei vaan kestä kotonaoleilua. Työni on sellaista, että voin sitä tehdä osittain kotonakin, eli poissa kotoa en ole töihin palattuani välttämättä kuin puoli päivää.

Mietin oisko noin? Voisko olla kärjistäen niin, että ne ketkä ovat itse pienestä pitäen olleet päiväkodissa, eivät viihdy lastensa kanssa kotona, koska eivät tiedä, miten sitä arkea ja ohjelmattomuutta (virikkeettömyyttä) eletään?

Ainakin ne kotiäidit, jotka viihtyvät hyvin lasten kanssa, eivätkä pitkästy arkeen, ovat usein niitä, jotka ovat olleet kotihoidossa itsekin lapsena.

Itse olen ollut hoidossa 3kk lähtien. EIhän työmotivaatiolla ja töihin lähtemisellä ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Jos lähtisin nyt töihin tapahtuisi seuraavaa: Mieheni on yrittäjä ja osallistuu arkeen tod satunnaisesti. Eli saisin joka aamu raahata lapset itse hoitoon 3kpl ja huolehtia myös iltapäivällä takaisin. Lisäksi saisin tehdä palkkatyöni päälle kaikki kotityöt illalla, kun tulen kotiin. Käydäkaupassa ym. muut hommat. Siis on helpompaa olla kotona ja hoitaa lapset täällä, kuin lähteä töihin vaikka kivaahan se olisi. Miettikää vähän noita teidän keskustelunaloituksianne, ennen kuin päästätte itsenne irti. Niin voihan se olla että täällä on tähän aikaan vain pelkkiä kotiäitejä netissä. Ja kannattaa ennemmin mennä sinne töihin ,kuin menettää hermonsa kotona lasten kanssa. lapset voi yleensä silloin hyvin, kun äitikin voi hyvin. AAmuja kaikille!

Olin kotona esikouluun asti. Omat lapseni hoidossa 1 ja 2,5-vuotiaasta asti. Työmotivaationi on erittäin suuri.

Ihan sama juttu täällä:D

sen jälkeen menin pph:lle.



Mä vihasin sekä kotona oloa että pph:a. Liian vähän tekemistä ja kavereita. Mun lapsi meni päiväkotiin 2-vuotiaana.