Ovatko lapsesi sellaisia kuin halusit?

miltä tuntuu, kun jopa omat ystävät mainitsevat siitä, että "onpa nuo sinun lapset niin hiljaisia" tai naapurin mamma heittää ohimennessään, että "tuo poika se ei saa sanaa suustaan, se on niin hiljainen" tai päiväkodista kommentoidaan, että "ei se puhu mitään" jne. Voi helvetti sentään, kun ottaa päähän tuollainen!

Mutta miksi niistä pitää ottaa itseensä?? Yksi minun lapsistani saa aina tällaista kommentointia osakseen (kuten itsekin sain lapsena!!) ja minä sanon siihen tarpeen tullen hyvinkin napakasti takaisin.

Kaikkien EI TARVITSE olla suuna päänä joka paikassa. Sillä hiljaisella on ihan samanlainen oikeus olla omanlaisensa kuin kaikilla muillakin.

Eikä ujon lapsen tarvitse meillä kotonakaan kuin käydä sanomassa vieraille moi jos ei muuta halua (ja tuo tervehtiminen ihan hyvin tapojen vuoksi!). Kyllä me muut sitten hoidamme muun sosiaalisen kanssakäymisen.

Päiväkodissa aikanaan asiaa puhuttiin ja vatvottiin ja sielläkin sanoin, ettei kaikkien tarvitsekaan aina olla äänessä ja minäminäminä ja ensimmäisenä ryntäämässä joka paikkaan. Sanoin, että minusta on HIENOA, että lapsi osaa leikkiä yksinkin (kun siitä oltiin niin huolissaan).

Koulussa lapsi on jotenkin vähän avautunut; hänelle tuntuu sopivan se, että saa its huolehtia omista asioistaan eikä päikkärityyliin koko ajan "huolehdita".

Ole lastesi puolella ja anna heidän huomata, että olet heistä ylpeä!!

että hyvä kun maailmaan mahtuu erilaisia ihmisiä. Ja totuushan on kuitenkin se, että ympäristön kannalta en minä itse eikä lapset ole koskaan sopivia, aina löytyy jotain vikaa kuten liian puhelias, liian hiljainen jne. Siksi yritän opettaa heille, että ainakin koti on sellainen paikka missä saa olla oma itsensä ja hyväksytty ja rakastettu sellaisena kuin on. Toivon heidän tä kautta oppivan hyväksymään itsensä ja vähät välittämään siitä mitä naapurin tädit ja sedät heistä ajattelevat.

Kerronpa vähän itsestäni.

Olen luonteeltani hyvin itsevarma, suorastaan itserakas. Minut hyvin tuntevat tietävät tämän kyllä. Olen aina kuitenkin kokenut, että tämä on huono piirre, jota olen yrittänyt aina lieventää antamalla toisten puhua ensin, kuuntelemalla jne.

Ja jossakin vaiheessa lapsuuttani aloin sitten saada kiittävää palautetta siitä, miten on niin mukavaa kun olen ujo ja hiljainen ja kiltti.

Vaikka oikeasti olen päällekäyvä paskiainen.

Nykyään olen naimisissa kiltin miehen kanssa, joka saa kestää turhautuneita raivareitani. Olisimpa vaan lapsena kuullut tuon, ettei kiltteys ole oikeasti mikään hyvä ominaisuus. Kilteillä ei ole kavereita, heitä kyllä kehutaan mutta sitten hakeudutaan sen "rohkean" kusipään seuraan, joka kerää myös ne palkankorotukset ja muun hyvän.

Minulla on ongelma. Meillä on kaksi lasta, joista kumpikin on todella arkoja ja ujoja. En voi sietää sitä piirrettä lapsissani. Etenkin esikoinen käy hermoille ja minua häiritsee ihan hirveästi hänen arkuutensa. Olen huomannut olevani katkera siitä, että lapseni eivät ole ihan ulospäinsuuntautuneita papupata pölöttäjiä vaan ihan toista maata. Ihmisten kommentit lasten ujoudesta ärsyttää ja hävettää. Minkä minä sille voin, että ovat luonteeltaan tuollaisia. Olen itse ollut aina arka ja ujo ja harmittaa, että lapset saavat kantaa sitä samaa paskataakkaa harteillaan koko elämänsä. Sitten kun on vielä tällainen äiti, joka olisi halunnut ulospäinsuuntautuneita eikä sellaisesta ole tietoakaan :(((((((( Huono äiti olen .

Esikoisen kanssa olen kihissyt kiukusta milloin lapselle itselleen, milloin kommentoijille. Ottihan se päähän, kun lapsi ei uskaltanut mukaan "mihinkään kivaan". Muut lapset riekkuivat onnellisina kaiken maailman tapahtumissa ja leikkivät jokaisen kohtaamansa lapsen kanssa, ja tämä vaan nysväsi äidin vieressä. Nyt kun poika on jo 11 v. tajuan, miten typerä oma reaktioni oli ja miten paljon se heijasteli omia traumojani...



Ei lapsi vieläkään ole ulospäinsuuntaunut tai ihmisjoukoissa viihtyvä, mutta reippaampi tuo on kuin minä aikoinaan. Välillä jopa häiritsee tunnilla, mikä on minusta suorastaan mahtavaa :-)



Minä muuten rupesin jossain vaiheessa antamaan takaisin noille "voi voi, eikö teidän xx nyt haluaisi tulla muiden kanssa tähän pussijuoksukilpailuun" -kommentoijille. Annoin ymmärtää, että meidän lapsi on niin fiksu että tuollaiset hömpötykset ei sitä hirveästi kiinnosta. Samoin jos ihmettelivät, kun lapsi ei leiki tuntemattomien kanssa, sanoin että hän valitsee ystävänsä itse eikä ihan kuka vaan kelpaa. Ja osinhan tämä on tottakin: noita kaikesta innostuvia kaikkien kavereita on paljon helpompi manipuloida ja houkutella milloin minkin muotivirtauksen perään. Meillä on tämmöinen oman tiensä kulkija, joka tekee ihan itse omat päätöksensä kaveriryhmän mielipiteistä pahemmin piittaamatta.

ujo ja puhelee kivasti kaikkien (myös aikuisten) kanssa. Vanhempi on selvästi ujompi eikä näytä todellista luonnettaan esim. kylässä, vaan on hiljainen, mutta kotona kyllä sitten pulisee. En häpeä kumpaakaan enkä pidä siitä, jos esim. mieheni tai äitini yrittää saada vanhemman poikani tekemään jotakin, jos ei itse kehtaa tai halua. En suostu tyrkkimään häntä mihinkään, hän saa olla sellainen kun on. Molempia lapsiani rakastan enemmän kuin mitään muuta.

Enemmän minua ärsyttää veljeni pulisevat lapset, jotka hölöttävät tyhmää juttua jatkuvalla syötöllä vaikka ruokapöydässä. Tekisi mieli sanoa, että "nyt turpa kiinni koko sakki", kun mielestäni eivät ole mukavan sosiaalisia vaan huonosti käyttäytyviä minä minä -tyyppejä. Minusta sellaiset tyhjänpulisijat ovat outoja eivät hiljaiset. Hyväksynnällä ja itsetunnon kohottamisella voit tukea lapsiasi, jotka eivät väkisin ala puhumaan vaikka kuinka terkkari tai opettaja haluaisi.

hyväksyä lapsia, kun joka puolelta kommentoidaan tuota hiljaisuutta. Esikoisen neuvolakäynnillä terkkari käski oikein soittaa psykologille tuon hiljaisuuden takia. Sama päiväkodista. minua hävettää, kun omat lapset on tuollaisia outolintuja ja tarvitsevat jotain erikoistukia. Ystävillenikään en ole viitsinyt asiasta kertoa, koska tiedän että sitä sitten kauhistellaan ja päivitellään miten hulluja lapset on.

Olen aina ajatellut, että voi kun lapset pärjäisivät elämässä ja löytäisivät oman paikkansa. Eivät sekoilisi huumeisiin, alkoholiin tai tupakkaan. Pysyisivät terveenä, eivät olisi kaveripiirissään "vietävissä", ymmärtäisivät koulunkäynnin tärkeyden ja säilyttäisivät ymmärryksensä oikeasta ja väärästä. Ja kunpa osaisin olla sellainen äiti, että luokseni olisi aina hyvä tulla iloineen ja suruineen.



En osaa ajatella, että lasten pitäisi olla ujoja tai rohkeita, laihoja tai lihavia, hauskoja tai vakavia. Kaikilla on paikkansa tässä maailmassa, se paikka täytyy vain itse löytää ja vanhemman tehtävänä on kasvattaa ja tukea lasta parhaansa mukaan.



Ei ujoa lasta voi opettaa vilkkaaksi tai vilkasta lasta rauhalliseksi. Sen ymmärtää tyhmempikin. Ujosta lapsesta (kuten minä) voi kuitenkin kasvaa vilkas ja sosiaalinen aikuinen (kuten minä), joka ei pelkää vuorovaikutusta tai esiintymistä erilaisissa tilanteissa. Ja vilkkaan lapsen vilkkautta voi myöskin tukea siten, että hän oppii myös rauhoittumaan ja kuuntelemaan.



Kaiken a ja o on siinä, että vanhemmat hyväksyvät lapset sellaisena kuin he ovat ja pyrkivät yhdessä päiväkodin ja koulun kanssa tukemaan lapsen kehitystä.

Ovat molemmat tempperamenttisia äkäpusseja jotka riitaantuu kaikkien kavereitten kanssa ja koulussa on ongelmia käytöksen kanssa. Olisin toivonut heidän olevan rauhallisia ja sopuisia joista kaikki pitää ja joita tahdotaan kilvan kylään ja yökylään. Nyt ei kukaan tahdo kylään eikä suosi lapsensa kaveriksi ja aina saan olla säätämässä lasten puolesta kun joutuvat pihassa riitoihin eikä koulussa ole kavereita.



Eivät kiusaa muita mutta suuttuvat helposti ja ovat helposti ärtyviä ja siten hyviä ärsytyksen kohteina. Molemmat pyrkivät pomottamaan muita eivätkä huomaa toiminnassaan mitään väärää kun se tulee niin luonnostaan.

koska tukea saavat jo tänä päivänä tosi monet lapset. Jotkut ujouteen, jotkut ylivilkkauteen, lukihäiriöihin jne. Ei siinä ole mitään hävettävää.

on parempi olla itserakas päällekäyvä paskiainen kuin kiltti ja hiljainen?



Mä olen ihan eri mieltä, mutta mut onkin hyväksytty jo lapsena omana ujona itsenäni joten en vieläkään osaa hävetä tuota luonteenpiirrettäni.



Olen oikeasti kiltti eikä se musta ole huono asia, itseasiassa päinvastoin.

siitä, mikä on parempaa vaan siitä miltä äidistä tuntuu. Mulla on ujo lapsi ja vilkas, sosiaalisesti kehittymätön lapsi. Koska olen itse kärsinyt ujoudesta, koen tuon ujon lapsen tilanteen ahdistavammaksi ja hermostun, kun hän ei saa sanaa suustaan tai uskalla mennä porukkaan. Kun toinen lapsi ajautuu riitoihin tai saa huomautuksen remuamisesta tunnilla, huomaan pystyväni suhtautumaan siihen paljon rauhallisemmin. Toki järjellä ajatellen teidän että tuo ujo joutuu vaikeuksiin paljon epätodennäköisemmin kuin tuo vilkas, mutta tunnetasolla koen toisin.

Rakkauden kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. On itsestäänselvää että rakastan molempia lapsiani ja teen mitä vain heidän hyväkseen, mutta olisi tekopyhää totuudenpakoilua olla tunnustamatta näitä tunteita edes itselleni.

on parempi olla itserakas päällekäyvä paskiainen kuin kiltti ja hiljainen?

Mä olen ihan eri mieltä, mutta mut onkin hyväksytty jo lapsena omana ujona itsenäni joten en vieläkään osaa hävetä tuota luonteenpiirrettäni.

Olen oikeasti kiltti eikä se musta ole huono asia, itseasiassa päinvastoin.

Itse olen musikaalinen ja laulanut ja soittanut lapesta saakka, ja olisin toivonut tätä lapsellekin. Hän ei opi laulujen sanoja millään, laulaa ihan nuotin vierestä, ei ole liiemmin innostunut kuuntelemaankaan musiikkia. Pianoa on tosin oppinut vähän soittamaan.



Lisäksi hän on ainoana ja ehkä vähän hemmoteltuna toisinaan äärettömän itsekäs, joka on sellainen luonteenpiirre josta en ihmisissä pidä.

on ongelmia oman itsesi ja etenkin äitiyden kanssa?! Ehkä sinä itse tarvisitkin sitä psykologia eikä lapsesi?