Ovatko lapsesi sellaisia kuin halusit?

ujoja lapsia, se on ihan normaalia. Oma asenteesi heitä kohtaan kuulostaa pahalta, ei ujous ole sairaus vaan ihan normaalia.

Minua ärsyttää joskus kun poikani on semmoinen villi ja vauhdikas, liikunnallinen tyyppi joka ei istu hetkeäkään paikallaan. :/ Olen onnellinen terveestä lapsesta ja päiväkodistakin tulee vain kehuja, mutta...poika oppi puhumaan vasta kahden ikävuoden paikkeilla ja vieläkin puhe takkuilee, omaa kieltä tulee paljon. Vähän haikeana katson pihapiirin puolitoistavuotiasta tyttöä, joka puhuu todella hyvin ja tykkää "nysvätä" äidissään kiinni :). Poikaani en vaihtaisi pois koskaan, mutta meillä on aloitettu toisen lapsen yrittäminen osaksi juuri yllämainituista syistä... pinnallista, juu.

Uskomatonta mutta olen parin päivän aikana taas tuskaillut esikoisen arkuutta ja ujoutta, mikä uusissa tilanteissa näkyy aivan silminpistävänä pelokkuutena. Ja mulla tekee todella tiukkaa hyväksyä asia. Itse olen siis kohtuullisen sosiaalinen ja sosiaalisilta taidoiltani hyvä. Empatian kykyä on riittämiin mutta oman lapseni kohdalla se meinaa loppua :( Tai pikemminkin olen niin sairas huolesta, että se purkautuu turhautumisena.



Ymmärrän ap tunteesi 110%:sti ja tiedän, että moni ei näitä tuntemuksia ymmärrä. Onneksi minulla on yksi ystävä, joka tuntee samoin ja voimme avoimesti kertoa hävettävistäkin fiiliksistä. Toinen ei mollaa mutta mollataan kyllä itseämme yhdessä senkin edestä.

miltä tuntuu, kun jopa omat ystävät mainitsevat siitä, että "onpa nuo sinun lapset niin hiljaisia" tai naapurin mamma heittää ohimennessään, että "tuo poika se ei saa sanaa suustaan, se on niin hiljainen" tai päiväkodista kommentoidaan, että "ei se puhu mitään" jne. Voi helvetti sentään, kun ottaa päähän tuollainen! Siinä yksi syy miksi todella olisin toivonut, että edes ne omat lapset saisivat olla ekstrovertteja eikä tarvitsisi kuunnella tuollaista kommentointia. Oma äitini sanoi aikoinaan minulle, kun valitin, että en osaa tai uskalla puhua, että "sitä vain pitää puhua kovasti". Niinpä niin, helppo sanoa. Olen kai päästäni vialla, mutta myönnän, että koen valtavaa pettymystä siitä, että omat lapset on niin samanlaisia kuin minä itse.

Paljon ihanampia nuo ovat kuin olisin osannut odottaa. Mutta... NIIN MELUISIA. Perivät isänsä keuhkot ja volyymia riittää jokaisessa niin kuin pienessä kylässä. Huoh.

iän myötä löytyy kaikkia mahdolisia piirteitä minusta, miehestä, ja meidän suvuista. Jännintä on että vanhana saadut lapset, olen ollu reippasti yli 40v, ovat poikkeuksellisen älykkäitä, ja ulospäin suuntautuneita, siitä on iso ilo yli viiskymppisille vanhemmille.

Psykologian proffa Liisa Keltikangas-Järvinen on kirjoittanut jotenkin niin,että ujolla lapsella on usein paljon hyviä ominaisuuksia,kuten herkkyys,empaattisuus ja sosiaalisuus.Eli sosiaalisuudella tarkoitetaan sitä,että tulee toimeen ihmisten kanssa ja ymmärtää toisia.Ei sitä,että jyrää itsensä joka paikassa esille!

Ja että ujolle lapselle voi kehittyä parempi itsetunto ja stressinsietokyky kuin ulospäin suuntautuneelle,jos ujon kasvattaa oikein.Eli siis hyväksymällä hänet sellaisena kuin on ja tukemalla SOPIVASTI sosiaaliseen kanssakäymiseen.Ulospäinsuuntauneet stressaavat aina,koska heidän pitää aina ottaa se oma näkyvä paikkansa,kun taas ujo ei vaadi liikaa itseltään ja sopeutuu omaa tahtiinsa porukkaan,jos häntä vain on kasvatettu rakastamaan itseään.Jotenki näin sen ymmärsin.

Kannattaa lukea Keltikangas-Järvisen temperamentti-kirjoja tms. Niin ja vielä itseään kovasti tyrkyttävät ulospäinsuuntautuneet,eivät ole oikeesti niin pidettyjä kuin luulis.Se johtuu siitä,että muut ei aina saa tilaa heidän lähellään.

mutta vasta viime vuosina olen ymmärtänyt, etä ujoudella ja arkuudella on myös puolensa. Eipä ole tarvinnut minun vanhempieni pelätä kovin paljon että katkaisisin luita, menisin vieraan pedofiilin matkaan, aloittaisin huumehörhöilyt ym, pelkästään siksi että kaikki vieras pelotti minua.



Toista se on tämän oman temperamenttisen ekstrovertin kanssa: jatkuvasti Vähintään joka toinen vuosi on luut murtuneet, juttelee jokaiselle ja aina ja kaikkialla, voi sopia tapaamisia ihan vieraiden kanssa jne.



Vanhemmuudessa tuntuu olevan suo siellä, vetelä täällä. Jokaisessa asiassa on ne hyvät ja huonot puolet, niin myös luonteenpiirteissä.

Keltikangas-Järvisen temperamenttikirja on luettu, mutta kunpa sen lukisivat myös naapurit, omat ystävät, päiväkodin henkilökunta jne...



Jotenkin se vain on niin vaikeaa hyväksyä noita lapsia tuollaisina. Etenkin, kun molempien kohdalla on vissiin tukitoimet esillä pk:ssa ujouden takia. Voi huokaus!

Ei meillä ainakaan ujous periytynyt.Me olemme mieheni kanssa molemmat jossain määrin ujoja,mutta lapsemme ihan päinvastaista.Hassua,olin odottanut ujoa lasta ja jo suunnitellut,miten häntä tukisin ja kannustaisin.

mutta luettuani tesktisi, ymmärrän kysymyksesi.

En ole koskaan "halunut" lapsistani tietynlaisia, olen ottanut heidät vastaan seikkailuna, katsoen minkälaisia heistä kehittyy, mielenkiinnolla seurannut kuka kasvaa minkäkinlaiseksi persoonaksi. Toki on noita tilanteita jolloin omat lapset ärsyttävät, mutta ne tilanteet johtuvat usein omasta väsymyksestä.

Oletko miettinyt että voisit näyttää omalla esimerkilläsi lapsillesi, että arkuus ja ujouskin voivat olla hyviä luonteenpiirteitä ? Löydä oman itsesi hyväksyminen, niin hyväksyt lapsesikin !

Älä jatka lapsiisi omaa tyytymättömyyttäsi !

sinä miltä tuntuu kun lapsi juoksee ympäri ämpäri joka paikkaan ja on aina äänessä? Muut mammat vaan pyörittelee silmiään ja miettivät kuinka ei äiti lastaan saa kuriin. Hiljaiset ja ujot on mielestäni helpompia kuin sosiaaliset suunsoittajat.



Lapset on erilaisia. Ei kukaan toinen toistaan parempi.



t. villikkotytön rauhallinen ja hiljainen äiti

vaan sinulla on surua siitä, että vieläkään ei heidänlaisiaan ihania ihmisiä ymmärretä. Minulla on myös jopa traumoja siitä, miten omaa hiljaisuutta lapsena kommentoitiin.

Nyt puolustamaan lastasi: Kommentoijille esim sille naapurille voi sanoa, että eipä lapsi sitten todennäköisesti loukkaa muita sanomisillaan. ystäville voit sanoa, että entä sitten. Päiväkodin henkilökunnalle, että miten ovat ottaneet eri temperamentit huomioon jne.

Ilkeähän sinun ei tarvitse olla, riittää, että sanot totuuden.

miltä tuntuu, kun jopa omat ystävät mainitsevat siitä, että "onpa nuo sinun lapset niin hiljaisia" tai naapurin mamma heittää ohimennessään, että "tuo poika se ei saa sanaa suustaan, se on niin hiljainen" tai päiväkodista kommentoidaan, että "ei se puhu mitään" jne. Voi helvetti sentään, kun ottaa päähän tuollainen! Siinä yksi syy miksi todella olisin toivonut, että edes ne omat lapset saisivat olla ekstrovertteja eikä tarvitsisi kuunnella tuollaista kommentointia. Oma äitini sanoi aikoinaan minulle, kun valitin, että en osaa tai uskalla puhua, että "sitä vain pitää puhua kovasti". Niinpä niin, helppo sanoa. Olen kai päästäni vialla, mutta myönnän, että koen valtavaa pettymystä siitä, että omat lapset on niin samanlaisia kuin minä itse.

oikein revittelisivät päiväkodissa :D Mutta, ei! Kotona senkin edestä.

Paljon ihanampia nuo ovat kuin olisin osannut odottaa. Mutta... NIIN MELUISIA. Perivät isänsä keuhkot ja volyymia riittää jokaisessa niin kuin pienessä kylässä. Huoh.

Meillakin juuri nain. :D

hyväksyä lapsia, kun joka puolelta kommentoidaan tuota hiljaisuutta. Esikoisen neuvolakäynnillä terkkari käski oikein soittaa psykologille tuon hiljaisuuden takia. Sama päiväkodista. minua hävettää, kun omat lapset on tuollaisia outolintuja ja tarvitsevat jotain erikoistukia. Ystävillenikään en ole viitsinyt asiasta kertoa, koska tiedän että sitä sitten kauhistellaan ja päivitellään miten hulluja lapset on.

Päinvastoin, on tosi helppoa heidän kanssaan. Ei ole koskaan tarvinnut pelätä lasten puolesta, ei ole juomiskokeiluja ollut eikä muitakaan sekoiluja. Vanhin on jo 21-vuotias. Hän on ehkä kaikkein ujoin, mutta ujoja ovat myös 16- ja 7-vuotiaat. Kaksi lasta on enemmän ekstroverttejä, isäänsä tulleita luonteeltaan, mutta onneksi ovat minulta perineet myös harkitsevuuden. Mulla on just ihanat lapset.

että sulla itselläsi on joku trauma tms oman ujoutesi suhteen. Et pysty hyväksymään itseäsi sellaisena kuin olet, et voi hyväksyä OMAA ujouttasi joten on loogista ettet hyväksy samaa piirrettä lapsissasikaan. Tää on se asia jota pitäisi työstää. Lapsen itsetunnolle tekee todella hallaa jos oma äiti ei hyväksy häntä sellaisena kuin on.



t. ujo myös

Itse olen siis ujoista ujoin ja olen vasta päälle nelikymppisenä hyväksynyt sen. Mulla on samanlaisia kokemuksia kuin teillä muillakin ujoilla lapsuudesta, kun yritettiin muka "rohkaista" puhumaan jne. Mua hävetti oma ujous, mutta nyt sen tosiaan hyväksyn ja hyväksyn sen lapsissanikin ihan täysin.

juuri sen takia olisin toivonut, ettei omien lasten tarvitse kärsiä samasta asiasta, koska en osaa tukea heitä. Häpeän itseäni, kun olemme tällaisia kuin olemme.