Harmittaakohan myöhemmin, jos hankkii vain yhden lapsen?

Vielä ei ole harmittanut hetkeäkään, ja kyllä meillä on niin vahva tunne siitä että meidän perhe on tässä, että en usko harmittavan myöhemminkään.

Minua rakastettiin kyllä ja sain valtavasti huomiota. Kasvatukseen panostettiin, opetettiin arvoja ja eettisyyttä eli en ollut mikään lellipentu. Mutta kyllä ajoittain oli raskasta, kun tuntui, että minun pitäisi jotenkin vastata siihen valtavaan panostukseen. Eli minulta vaatimalla vaadittu mitään suorituksia, esim. koulussa, mutta se tunne vaan elää jossain takaraivossa, että pitää olla hyvä ja koko ajan kehittyä. Minusta kasvoi äärimmäisen tunnollinen suorittaja, joka oppi tulemaan toimeen yksin ja omillaan ja haluaa pitää asiat kontrollissaan. Vasta aikuisiällä olen oppinut, että kaikkea ei tarvitse tehdä yksin, vaan voi pyytää vaikkapa apua. Olen myös joutunut luopumaan turhasta itsekritiikistä, koska olen liian vaativa itseäni kohtaan.

kaikki eivät ehkä sitä kestä! Jos on sisaruksia niin saa välillä olla rauhassa:).

Ei minulla ainakaan ystävät ole yhtä läheisiä. Vaikka en voi aina sanoa sisaruksiani niin läheisiksi, niin silti tiedän että tiukan paikan tullen voin soittaa vaikka yöllä jos on hätä!



Sama juttu miehelläkin.



Ja jos meillä olisi jotain talkoohommaa tms. niin sisaruksille tai serkuille soitetaan.



Joulut vietetään sisarusten ja heidän perheiden kera! Synttäreiksi kutsutaan myös sisarukset.



On kiva kun lapsilla on setiä ja tätejä ja lisää serkkuja tulee:).



Tunnen vain yhden ainoan lapsen ja hän on juuri sellainen että yksin ei voi eikä pysty olemaan. Jatkuvasti pitää olla kavereita kylässä. Ei osaa oikein leikkiä yksinkään.

Ja kovasti mietityttää tuo toisen "hankkiminen".



en haluaisi toista lasta, luulen ettei mun voimavarat riitä siihen. mutt akun sit ajattelee et onko tuo poika aikuisena tosi yksin.

Tai muuttaako se kauas enkä nää ku kerran vuoteen.

tai mitä jos ainokainen kuolee? miten jaksaa jos ei ole muita lapsia?



vaikeaa, mutta kun toisen tekeminen vaan noista syistä, en tiedä onko sekään hyvä juttu...No, aikaa on onneksi vielä n. 15 v :)

Itseä ei ole harmittanut (oma lapsi on 20 ja minä olen 45), oli alusta lähtien sellainen tunne että yksi on hyvä meille. Sitten varmaan harmittaisi, jos olisi ajatellut että toinen olisi kiva kunhan sitä ja tätä ja tota (eli että odottaisi jotain täydellistä hetkeä saada toinen lapsi).

ei ole äiti katunut (on kohta 60, minä päälle 30). Vanhempani eivät myöskään mitenkään syyllistä minua jos tapaamisissa onkin välillä pidempi tauko, ymmärtävät kyllä että elämässä on välillä kiireisempiä aikoja, välillä väljempää. Joskus nähdään joka viikko, toisinaan menee monta kuukautta tapaamatta. Puhelin käy silloin kyllä kuumana :)

omassa tuttavapiirissä ne itsekkäimmät on sisaruksellisia.

Tästä on muuten tehty tutkimuskin, että nämä "ainokaiset ovat itsekkäitä" eivät pidä paikkaansa.

Tunnen muutaman yksin kasvaneen ja ovat todella itsekkäitä johon miehellänikin on ajoittain taipumusta.

ja sen kans matkustaa. Satsata ainoan lapsen koulunkäyntiin ja harrastuksiin.



Seuraan naapurin suurperhettä. Rahaa on vähän ja eivät saa kaikkea kivaa. Kukaan ei pelaa jääkiekkoa tai harrasta mitään mukavaa kun heillä ei ole rahaa, eikä aikaa satsata kaikkien harrastuksiin.



Äiti ei ehdi auttaa koululaisia koulunkäynnissä vaan jokainen joutuu tekemään läksynsä yksin ja lukemaan kokeisiin yksin. Meillä on aikaa käsitellä koealueet kunnolla kun ei mene aikaa ison porukan ruoanlaittoon ja monen lapsen jakamiseen aika.



Tuskin tulen katumaan. Paremmat pohjat pystymme lapsellemme antamaan kuin suurperheen lapselle pystytään.



Anteeksi vain suurperheen äidit, mutta näin se vain menee kun seuraan tätä tilannetta naapurissa.

aina näissä keskusteluissa tuodaan julki nämä stereotypiat, eli ainoa lapsi on; itsekäs, epäsosiaalinen, yksinäinen ja katkera siitä ettei ole sisaruksia saanut, HUOH.. ja lapset joilla on sisaruksia ovat "normaaleja", sosiaalisia ja onnellisia toisistaan läpi elämän.. vielä kerran HUOH..



Tilanteita on niin monta erilaista kuin on perhettäkin joten nämä yleistykset ovat niin turhia ja puhki kuluneita..

1 lapsi ja todennäköisesti ainoaksi jää.

Mies on sanonut että jos toisen lapsen haluan niin se on hänelle ihan ok.

Äitini on tuputtanut kuinka lapsella pitää olla sisaruksia kaverina.

En halua tehdä lasta, enkä varsinkaan siksi että ainokaiseni saisi leikkikaverin.

Omasta lapsuudestani muistan vain negatiivisia asioita sisaruudesta.

Isomman pieneksi jääneet ja väärän malliset vaatteet ja kengät.

Huomion vähyys koska olen keskimmäinen.

Se, että olen aina huonompi kuin isompi sisareni ja minun täytyy yrittää yrittää ja yrittää ja vielä yrittää lisää enkä yllä hänen tasolleen.

Vaikka olisin saanut hyvän numeron kokeesta, se ei koskaan ollut tarpeeksi hyvä, koska toinen sisareni sai aina parempia.

Onhan hänestä nyt seuraa, muttei ollut silloin pienempänä, nytkin hänen seuransa on raskasta, velvollisuus, hän on hankala ihminen monella tapaa, mutta yritän olla mieliksi ja peesailla ja lepytellä jos hän on jollekkin vihainen.



Noh, seuraksi tai leikkikaveriksi lapsen hankkiminen ei ole minun juttu, enkä muutenkaan tunne olevani halukas monen lapsen äidiksi, onneksi suku on iso ja leikkikavereita lapselleni on paljon.

Joskus vain harmittaa lapseni kavereiden puolesta kun olen hakenut lapsia yökylästä. Pari kaveria aina huokailee, että nyt ei ole viikonloppuna enää mitään tekemistä kun xxx lähti kotiin. Katsotaan vain äidin kans salkkareita.



Kummatkin viihtyvät meillä tosi hyvin, vaikka meillä on aina vilinää ja vilskettä ja joutuvat ottamaan huomioon pienemmätkin sisarukset.



Mutta tosi on, että heillä on enemmän parempia leluja ja pelejä ja vaatteet ovat kalliimpia. Ja persoonina ovat kyllä tosi kivoja ja empaattisia ja osaavat ottaa toiset huomioon.



En tunne kuin yhden itsekkään ainokaisen, mutta pari kusipäätä, jotka on isommasta perheestä.

Pikkulapsiaika on tietysti raskasta. Eikä aina ehkä saa tervettä lasta jne.



Mutta entäs sitten jos se ainokainen muuttaa kauas pois. Nähdään ehkä jouluna. Lastenlapsiinkaan ei pääse tutustumaan pitkän välimatkan takia... Ja kukas huolehtii vanhemmistaan kun sen aika koittaa?



Ja kyllähän sisaruksista on apua hyötyä ja iloa sitten aikuisiällä. Talkooporukkaa löytyy meillä ainakin helpommin sisaruksista kuin kavereista. Synttäri ja joulujuhlat ovat myös ihanat kun on ketä kutsua. Ja kummejakin on löytynyt omille lapsille.



Eli ei tuota lapsilukua kannata miettiä vain omasta näkökulmasta ja kovin lyhyellä tähtäimellä.