Voi että kun ahdistaa tuon 5-vuotiaan takia...

hyvä juttu. Ongelmana on vain se, että olemme muuttaneet tänne missä nyt asumme reilu vuosi sitten ja emme tunne oikein ketään sellaista lapsiperhettä jossa olisi samanikäisiä lapsia kuin meillä. Ovat suurin osa ihan vauvaperheitä tai sitten näitä max 3vuotiaita.

Kannattaa oikeasti tutustua koiranpennun kasvattamiseen. Jos pentu on pari kuukautta vain sisällä ihmisten kanssa, ei se välttämättä koskaan opi olemaan muiden koirien kanssa.



Sama lapsilla: jo puolivuotias lapsi ottaa kontaktia perheen ulkopuolisiin, jos heille vaan annetaan siihen mahdollisuus!

olisimme lapsiemme kanssa vain neljän seinän sisällä?! Harva se päivä ovat päiväkodissa, tapaamme kauempana asuvia ystäväperheitä joka viikko. Naapurustossa on nyt sitten pienempiä lapsia joiden kanssa leikkiä jne.

että meidän melko ujo 5v oli pari kuukautta puhumatta kerhossa, kun kerhotädit yhden kerran jälkeen kun ei puhunut sitä päivittelivät tyyliin "kissako kielesi vei" ja kerhossa lapset sitten helposti matkivat, esim yksi tyttö "esitteli" poikani äidilleen, että tämä on matti, joka ei puhu mitään. tästä johtuen eei varmaan oikeen kehdannut puhua, kaikki varmaan pitivät joka kerta ympärillä jankutusta, että puhu nyt jotain yms. en sitten tiedä miten laukesi, varmaan just noiden kaverien kanssa vapaalla puhumisen myötä (siis kerho täys parhaita kavereita) unohti, että kerhossa hänen ei kuulu puhua ja vaikka innoissaan jotain kerhossa alkoi joskus selittää... eli kavereita kylään, yksi kerrallaan!!!

että toivottavasti ei ole ihan yksin kuitenkaan päiväkodissa? eli kyselepä jonkun kivan kaverin nimi lapselta ja rohkeasti tämän äitiä lähestyt, liioittelet vaikka, että meidän "matti" tykkää niin kovin teidän lapsukaisesta, että tulisiko joku pvä leikkimään meille.

olisimme lapsiemme kanssa vain neljän seinän sisällä?! Harva se päivä ovat päiväkodissa, tapaamme kauempana asuvia ystäväperheitä joka viikko. Naapurustossa on nyt sitten pienempiä lapsia joiden kanssa leikkiä jne.

Nimen omaan sosiaalistaminen täytyy tehdä silloin, kun lapsella on siihen herkkyys- ja leimautumiskaudet.

Koirapuolella oikealla koulutuksella ja sosiaalistamisella saadaa lähes tulkoon aina hyvät tulokset. En usko, että ihmistenkään kanssa asia olisi eri tavalla. Sitten se 1-3 % populaatiosta on ns. heikkoluonteisia, jotka jätetään jalostuksesta pois.

Arvaan, että koira vs. lapsi -asetelmasta vedetään herneet nenään. Kuitenkin olemme samassa ympäristössä eläviä nisäkkäitä, joiden sosiaaliset vaatimukset ovat melko samat. Lisäksi jopa rottien käyttäytymiskokeista saadaan apuja ihmisten käyttäytymistieteisiin.

olevat ovat ihmeen pöljiä suhtautumisessa ujoon lapseen. Meidänkin lapselle jankattiin tuota kissako vei kielen -juttua päiväkodissa joka väliin yms. mikä ei todellakaan rohkaise lasta puhumaan!

koirakouluun ja päiväkodinkin saa vaihtaa johonkin koirahoitolaan. Niin ja kun lapsi oli puolivuotias asuimme alueella missä oli paljon lapsiperheitä, kävimme kerhoissa jne. Eli tuskin on tämä asia siitä kiinni etteikö lapsi olisi nähnyt muutakin kuin valkoiset seinät ja vanhempansa.



Ja vielä vastaan siihen, että lapsi ei ole yksin päiväkodissa vaan menee muiden mukana, ei vain uskalla tai halua puhua muille lapsille. Voisi sieltä kyllä tietysti pyytää meille kylään jotakuta.

:-DDD taidanpa ilmoittaa tuon 5-vuotiaan koirakouluun ja päiväkodinkin saa vaihtaa johonkin koirahoitolaan. Niin ja kun lapsi oli puolivuotias asuimme alueella missä oli paljon lapsiperheitä, kävimme kerhoissa jne. Eli tuskin on tämä asia siitä kiinni etteikö lapsi olisi nähnyt muutakin kuin valkoiset seinät ja vanhempansa.

Ja vielä vastaan siihen, että lapsi ei ole yksin päiväkodissa vaan menee muiden mukana, ei vain uskalla tai halua puhua muille lapsille. Voisi sieltä kyllä tietysti pyytää meille kylään jotakuta.

Viestini on valitettavasti se, että jos leimautumiskausi on mennyt ohi, ei sitä voida enää korvata.

Se, että luokittelet itse itsesi ujoksi, on yksi huono piirre. Lapset kopioivat vanhempiensa käytöstä ja olet varmasti opettanut tuon ujon suhtautumisen lapsillesikin.

Lisäksi se, että löydät tekosyitä sille, että ette ole vapaa-ajalla muiden perheiden kanssa tekemisissä, on huolestuttavaa. Mitä väliä, jos joku lapsi on pari vuotta nuorempi tai vanhempi? Tärkeintä olisi, että lapsi oppisi olemaan muiden ihmisten kanssa, iästä viis. Jopa vanhukset voisivat sopia teidän tuttaviksenne, jos vain näkisitte hieman vaivaa.

Jos lapsenne on ujo ihmisten kanssa, lemmikistä voisi oikeasti olla apua. Tunnen useita teini-ikäisiä koiranomistajia, jotka ovat niin niin ujoja. Mutta lemmikin myötä rentoutuvat ja jutun aihetta löytyy tuntemattomankin kanssa. Ei siis ollenkaan huono idea. Tosin 5-vuotias ei vielä pysty yksin huolehtimaan koirasta.

Se, että vertauskohdaksi otetaan joku toinen eliölaji, ei tarkoita sitä, että alkuperäinen laji pitäisi siirtää vertailukohdan elinympäristöön. Ei rottakokeistakaan saadut tulokset päde ihmisilä vain silloin, kun ihmiset elävät kutterinpuruisessa laatikossa, vaan ihan ihmisten normaalissa elinympäristössä.

Joku kerho/koulu voisi kyllä olla teille ihan hyvä. Syrjäytyminen noin nuorena on vakava asia ja vaikka lapsesi toipuisi lähes normaaliksi, niin vuoden tai kahden pituinen puhumattomuus ja friikiksi leimautuminen varmasti vaikuttaa hänen minä-kuvaansa.

ihan syrjäytymisestä jo puhut! Ja edelleen ihmettelen tuota, että emme muka ole tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Juuri selitin, että tapaamme muita ihmisiä, pihapiirissä on niitä max. 3-vuotiaita lapsia jne. Mitä huonoa on siinä, jos luokittelee itsensä ujoksi? Sehän on temperamenttipiirre siinä missä muutkin piirteet. Ei ujous ole paha asia.

ihan huomiona vaan se, että ap:n lapsihan ei ole puhumaton! Eli puhuu kaikille muille paitsi toisille lapsille ja päiväkodin henkilökunnalle yksittäisin sanoin. Aika inhottavaa, että täällä tullaan sanelemaan mitä traumoja ja friikiksi leimautumista tuollaisesta seuraa. Minkälainen on sellainen aikuinen, joka itse leimaa lasta friikiksi? Koirankouluttaja?

Olin ujo ja en muista puhuneeni, kuin muutamia sanoja. Koulussa en uskaltanut, kuin harvoin viitata..koska tuntui jotenkin niin typerältä vastata niin helppoihin kysymyksiin? Kavereita oli jos joku teki aloitteen..omalle enolleni, jota näin tosi usein vastasin juu ei linjaa..kotona puhuin ihan normaalisti. Koulussa kavereille juttelin ihan normaalisti, mutta olin se hiljaisin.Ihan onnellinen sairaanhoitaja ja äiti olen. Minulla on upea mies ja ihanat lapset, jotka muistuttavat monellatavalla minua..helppo ei ujon tie ole, mutta ei onnetonkaan. Hyväksykää erilaisuus.

lapsille tai aikuisille mitään? Entä omat lapsesi?



t. ap

lämpiävää sorttia! Vielä koulussakin.



Esikoinen meni pikkuveljen kanssa hoitoon, kun poika oli 4v. Olivat siihen asti olleet kotihoidossa. Poika oli kyllä ollut ennen päikkäriä kerhossa ja ollut siellä hiljainen (puhui just joo-ei vastauksia tai sitten tyytyi nyökkäämään tai pudistamaan päätään, jos kyse oli vieraasta tädistä, joka oli sijaisena) ja leikki mieluiten yksin. Emme kiinnitäneet siihen huomiota, koska ryhmässä kaikki muut lapset olivat tyttöjä.

Päiväkodissa poika leikki taas mieluiten joko yksin tai sitten ulkona taaperoiden kanssa (joihin pikkuvelikin kuului). Ja vastaukset oli kanssa sitä joo-ei linjaa. Kotona poika oli/on oikea papupata.

Meni puolisen vuotta ja sitten poika alkoi puhumaan yhdelle (huom!) yhdelle hoitajalle, johon luotti ja jos tämä täti ei ollut töissä, niin sitten poika ei puhunut.

Eskarissa poika alkoi rohkaistumaan, varmaan siksi, että opettaja oli aina se sama setä eikä naamat vaihtuneet samalla tavalla kuin päiväkodissa. Ja nyt koulussa poika on reipastunut enempi. Uskaltaa myös puhua esim. kirjastotädille ja -sedille, kaupan kassalle jne. Vaikkakin on vieläkin aika valikoiva sen suhteen, kelle puhuu. Esim. jos kirjaston tiskillä on kaksi virkailijaa ja lapsen pitäisi mennä kysymään heiltä, missä X kirja on, lapsi valitsee sen tutun tädin/sedän eikä sitä vierampaa. Mutta jos kumpikin virkailija on "uusia", niin lapsi ei uskalla kysyä.

Pikkuveli on aina ollut todellinen papupata, joka juttelee kaikille, olkoot sitten kyse vieraasta tai tutusta, lapsesta tai aikuisesta. Välillä nolottaa, kun lapsi alkaa keskustelemaan niitä näitä jonkun mummon tai papan kanssa bussipysäkillä ja jatkaa keskustelua vielä bussissa.

Enkä nyt sano ,että ap.n lapsella olisi tämä.



Mutta kannattaa ottaa tästä mutismista selvää.

Lääkäritkään eivät yleensä asiasta juurikaan tiedä.



Mutisti lapsi siis saattaa puhua vaikka juurikin juu tai ei muttei muuta. Kotona yleensä puhuvat paljon. Tiedän tosin tapauksen missä lapsi ei puhunut mitään kenellekkään muulle kuin äidilleen.



Tähänhän liittyy myös sosiaallisten tilanteiden pelkoa. Ei yleensä katso vierasta ihmistä silmiin yms. saattaa jumia tilanteissa jossa ei tiedä miten toimia yms. Leikkeihin/peleihin yms. voi kyllä mennä mukaan.



Esim. yahoossa on ryhmä samoin facebookissa. Sieltä varmasti saa paljon hyvää tietoa. Ihan oikeasta kokemuksesta kokemuskesta .

sosiaaliset lapset mielletään menestyjiksi, mutta omakokemukseni on toinen. Yksi on huumeiden käyttäjä, toinen vankilassa, kolmas pöpilässä. Nämä kaikki olivat suosittuja kavereita koulussa.

Oletteko jutelleet siitä kotona, miksi hän ei puhu päiväkodissa ja mitä hän pelkää? Ymmärrän, ettei tuon ikäinen välttämättä osaa vielä selittää todellista syytä mutta onko hän sanonut asiasta mitään?



Oletteko yrittäneet rohkaista lasta puhumaan enemmän kuin joo/ei esim. tarrataulukolla? Eli, kun hän sanoo päivän aikana jotain muuta joon ja ein lisäksi, saa siitä päivästä tarran/merkinnän ja sitten tietystä määrästä jonkun mieluisan palkinnon.



Oletko tutustunut Ben Furmanin muksuoppiin? Sitä voisi soveltaa myös tähän, kun päiväkodissa puhumattomuuden kääntää taidoksi, jota opetellaan.



Itselläni on ujot lapset ja esikoinen kieltäytyi aikanaan 6-vuotiaana leikkimästä kenenkään kanssa pihalla. 2 kuukautta hän vain keinui ulkoilun ajan, kun ei uskaltanut jostain syystä leikkiä pihalla. Tarrataulukko laukaisi ongelman vaikka alussa se olikin vaikeaa. Edelleen poika on ikätovereitaan ujompi koululainen mutta rohkaistunut pikku hiljaa.

Sanovat että mutismi lapsella on olo kuin hän olisi kokoajan esiintymislavalla. Puhuvat vain ihmisille joihin luottavat ja jotka tuntevat turvalliseksi.

t.37

Kauniisti puhutaan, että annetaan lasten olla temperamentiltaan erilaisia, mutta jos joku on ujompi, on heti psykologikäynnin paikka, jottei joskus tule kiusatuksi. Kuvaa kyllä hyvin sitäkin, että kiusatuksi tulemisen ajatellaan olevan jotenkin sen kiusatun vika :( Toki jos lasta itseään ujous ahdistaa, kantsii kokeilla vaikka sitä psykologikäyntiä.



Olin itse lapsena todella ujo. En vaan jotenkin pitänyt sitä puhumista vieraammille tärkeänä ja joskus taas olin liian pelokas. Isompi poikani on samanlainen (vaikka on juu toisia lapsia nähnyt ja herkkyysvaiheessakin :) ja joskus väsyttää, kun ei vastaa selviin kysymyksiin tai vastaa niin maan perusteellisen harkinnan jälkeen. Ennen kaikkea joo/ei on vaikea vastata, pitkät rimpsut tulee helpommin. Pienemmän on helpompi ilmaista itseään.

Meidän pojassa ei ole mitään vikaa eikä hoitajatkaan tuosta huolestuneet, koska tiesivät, että poika kyllä puhuu kotona ja veljenkin kanssa puhuivat päikkärissäkin.

Myös meidän kuopus on selvästi arempaa sorttia, vierastaa (vieläkin), vaikka ikää on jo 2,5 vuotta ja puhuu ainoastaan tutuille. Vieraiden läsnä ollessa poika roikkuu lahkeessa kiinni ja kurkkii jalkojen välistä vieraita.