Voi että kun ahdistaa tuon 5-vuotiaan takia...

on myös ujo 5vuotias. Kotona puhuu kuin papupata, mutta hoidossa ei paljon. On vaan niin arka ja ujo. Ei meidän päiväkodissa ainakaan vielä ole ollut puhetta mistään psykologeista..

aikuisille ja muille lapsille? Meillä kun ei tosiaan puhu muille lapsille ja aikuisillekin vain kysyttäessä sen ei tai joo sanan verran. Pk:n hlökunta on ihan ihmeissään.

on varmaan selektiivinen mutismi

palstadiagnosoinnit asiantuntijoille, kun kukaan meistä täällä ei tunne ap:n lasta. Kyse voi olla ihan ujoudesta ja arkuudestakin eikä sen kummemmasta.

Meillä lapsi aloitti 3 vuotiaana hoidossa ja ensimmäinen vuosi meni kutakuinkin noin kuin kerrot sen teillä menevän.



Nelivuotiaana tapahtui asteittaista "reipastumista", löytyi sydänystävä ja kontakteja muihinkin lapsiin. Hoitajille puhui vielä niukasti - toisaalta päiväkodissa tilanteet ovat usein sellaisia, että kovempiääniset ja paljon huomiota haluavat lapset "syrjäyttävät" vähän hitaamman ja hiljaisemman, aikaa kommunikaatioon vaativan lapsen kontaktiyritykset eikä hoitajilla ole näin rittävästi aikaa paneutua herkän lapsen kohtaamiseen. Joskus lapsen aloittamia keskuteluja ei edes kuulla - un useamman kerran lapsen aloituksiin ei vastata, ei hän niitä enää sitten tee.



Viisivuotiaana meidän lapsi on jo paljon aktiivisempi ja vaikuttaa "tavalliselta" kommunokoijalta. Pari vuotta se otti tottua ryhmässä kommunikointiin.

Poika aloitti hoidon vuosi sitten. Eka vuosi meni aika poskelleen, kun ryhmässä oli 19 eri sijaista sen vuoden aikana jne. Muutenkin ryhmä oli meluisa. Tämä syksy on alkanut muuten hyvin, mutta tuo puhumattomuus on jäänyt päälle. Nyt on alkanut sanoa hoitajille heipat pk:sta pois lähtiessä, kun ollaan sitä vaatimalla vaadittu.

tunteen ap. Huoli oman lapsen pärjäämisestä on äidille joskus musertava. Onneksi psykologi tulee apuun, hänellä voi olla hyviä ideoita siihen, kuinka rohkaista lasta aina vähän kerrallaan ottamaan enemmän tilaa itselleen ryhmässä ja kuinka ottaa kontaktia muihin.

T: 6

Olen saanut vihjailuja (kuten täälläkin näköjään) selektiivisestä mutismista myös tuttavapiiriini kuuluvalta ihmiseltä :-( Sitten vielä tuo, että pk:n henkilökunta kertoo, että heillä ei ole koskaan ollut tuollaista lasta ja ovat ihmeissään pojan kanssa. Ihan pelottaa, että mitä tästä vielä seuraa. Mietin pääni puhki, että mitä olen tehnyt väärin ja paljon varmasti olenkin, että ei sen puoleen. MInusta meillä kuitenkin eletään ihan tavallista arkea ylä ja alamäkineen.

vuosi päiväkodissa, noin monta sijaista! Ujomman lapsen voi olla vaikea luottaa vaihtuviin aikuisiiin niin paljoa, että uskaltaisi aloittaa pidemmät juttelut. Ja ainakin meidän päiväkodissa isossa ryhmässä päivän aikana ei kovin paljon varmaan niitä lapsen ja aikuisen kahdenkeskisiä kohtaamisia edes tullut, joissa lapsella olisi ollut aikaa ja tilaisuus jutella muutakin kuin ei ja juu. Hiljaisemmat lapset jäävät helposti vähemmälle huomiolle kun ne, jotka tuppaantuvat aikuisiin liki- näillä lapsilla riittää enemmän juttua. Mitä mieltä päiväkodissa ollaan? Ovatko hoitajat ehtineet antaa lapselle mielestään riittävästi aikaa ja mahdollisuuksia juttelulle? Jotkut hoitajat eivät välttämättä osaa ottaa riittävästi huomioon ujon lapsen tarpeita.

lapsella on jotenkin jäänyt päälle tuo puhumattomuus. Hän huomaa selviävänsä niinkin ja on kai sitten ihan ok hänelle. Pääsee leikkeihin mukaan, vaikka ei puhu, ei kiusata tms. Lapset hyväksyvät hänet sellaisena. Ryhmä on onneksi aika pieni joten oletan ryhmän aikuisilla olevan aikaa lapsille. Nyt lto oli saanut pojan laskemaan jotain pelinappuloita ääneen. Minusta vaan tuntuu, että poika tarvitsisi yhden aikuisen joka alkaisi ryhmäyttämään häntä ihan urakalla jne.

oman lapseni kohdalla, mutta kuulin psykologituttavaltani, että sellaiset voi unohtaa jos lapsi kuitenkin pystyy vastailemaan edes ei/juu -tasolla.



Kyllä monet sukulaiset ovat ihmetelleet meidänkin lasta vuosien varrella - samoin varmaan tuntemattomammatkin ihmiset. Sen lisäksi on saanut kuulla jos jonkinlaisia neuvoja lapsen "karaisemiseksi" ja "opettamiseksi".



itse pidän ujoutta kuitenkin temperamenttipiirteenä, joka ei ole vanhemman tai lapsen "syy" ja josta pitäisi tuntea syyllisyyttä. Ei se ole kiinni siitä mitä äiti tai isä on tehnyt tai onko tehnyt jotain väärin tai oikein. Lapset nyt vaan ovat erilaisia.

Joiltakin ottaa enemmän aikaa tottua tilanteisiin ja joillakin uusien tilanteiden vastustus on voimakkaampaa kuin toisilla.



Joskus viimeaikoina on tainnut ilmestyä sellainen kirja kuin Haastavan lapsen kasvatus tms. jossa paneudutaan myös ujouteen.



6

kiertävää erityislastentarhanopettajaa Keltoa? Meillä sellainen kävi päiväkodilla tiettyinä päivinä viikossa ja hän otti aina muutaman lapsen ryhmäänsä tekemään kaikenlaisia "harjoituksia", kuten leikkimään ja laulamaan ja leikkimään käsinukkejen avulla ja niiden avulla sanoittamaan tunteita jne.

6

poika alkaa osallistua johonkin leikkeihin missä on aina vain kaksi lasta, että jos siitä olisi apua. Uskon, että se on hyvä keino. Kelto on, mutta nyt lähdettiin liikkeelle siitä psykologista, kun nla:n terkkari sitä mulle jo keväällä suositteli, koska epäili poikamme tulevan kiusatuksi ujouden ja arkuuden takia :S

Toivottavasti ne auttavat ja teiltä hälvenee sen mukana huoli pojasta. Kun oma lapsi on jossain suhteesta keskiverrosta poikkeava, niin kyllähän se usein huolestuttaa. Onneksi on olemassa ammattilaisia, jotka kyllä yleensä keksivät keinoja helpottaa tilannetta. Mukavaa syksyn jatkoa sinulle ap!

6 jne.

Sinänsä hyvä, että apua saa, mutta toisaalta pelkään sitä, että lapsesta sitten tehdään "ongelmatapaus" jne...

Itse en suostunut alle kouluikäisenä puhumaan vieraille aikuisille tai heidän läsnäollessani. Vietin lapsuuteni maatilalla vanhempien sisarusten, vanhempieni ja isovanhempieni seurassa. Ehkä tuossa 5-6 vuoden iässä rupesimme naapurin lasten kanssa kyläilemään toisillamme. Joskus minua koetettiin viedä kerhoihin ja olin niissä jos äitikin oli paikalla ja piirsin, väritin jne mutta en koskaan puhunut sanaakaan.



Muistan itsekkin kuinka alkuun kavereilla käydessäni piileskelin puskien takana jne. niin ettei aikuiset saaneet edes nähdä minua. Myöhemmin saatoin olla näkyvissäkin mutta en varmasti ottanut kontaktia. Sitten kun minusta itsestäni siltä tuntui (kavereiden sisälelut kiinnostivat enemmän kuin aikuiset ujostuttivat) aloin käydä sisälläkin. Tarkkoja aikoja en muista mutta veikkaisin että olin jo koulussa kun ensimmäisen kerran suostuin puhumaan kavereideni vanhemmille.



Kouluunmeno jännitti minua vähän mutta aloin siellä heti puhua tarvittaessa opettajalle koska niinhän nyt vaan kuuluu isojen koululaisten tehdä. Ujo olin kauan ja jännitin minulle outoja sosiaalisia tilanteita kauan (esim. ravintolassa syömistä jne). Mutta kaikkeen tottuu kun saa mennä omaa tahtia eikä pakoteta. En ole katkera menneisyydestäni tai ujoudestani. Minua ei koskaan kiusattu sen takia. Nykyään olen aikamoinen papupata tosin vieläkin jännitän esim. juhliin vieraaksi menoa mutta selviän kyllä tilanteesta.



Tämä pitkä tarina vaan vinkiksi ettei lapsi aina "kärsi" ujoudesta mitenkään hirveästi ja aika auttanee paljon ujouden voittamisessa kun annetaan tilaisuuksia kokeilla uusia asioita ja tilanteita sopivasti rauhalliseen tahtiin.

psykologihöpötykset pois! Jos päiväkodissa ei ole aiemmin ollut noin ujoa tai puhumatonta lasta niin mitä sitten? Ei se tarkoita sitä, että teidän lapsessa olisi jotain vikaa tai kyse olisi mutismista tai selektiivisestä sellaisesta.

Meillähän poika ei puhu päiväkodissa muille lapsille. Tuttavapiirissä puhuu kyllä parhaimmalle kaverilleen, jota nähdään harvakseltaan. Ennen varmaan meidänkin poika olisi mennyt hiljaisena lapsena muiden joukossa eikä hiljaisuudesta EHKÄ olisi tehty numeroa. Toinen vaihtoehto tietysti on se, että olisi joutunut kiusatuksi, silmätikuksi jne.

ja koska lapsi itse ei näytä mitenkään kärsivän hiljaisuudestaan, ongelma on ihan vaan aikuisten kokema.



Lapsilla on erilaisia tyylejä olla toisten ihmisten kanssa ja ap.n pojan tyyli on seurailla sivusta toisten puhetta. Hänhän kuitenkin leikkii toisten lasten vierellä, joten lapsen sosiaalisuudessa ei ole mitään huolestuttavaa - hiljainen ja ujo voi olla hyvinkin sosiaalinen (tätä mm.- temperamenttitutkija Keltikangas-Järvinen korostaa).



Lapset myös muuttuvat, joskus hyppäyksittäin. Jossain vaiheessa ap:n lapsikin varmaan alkaa puhelle enemmän. Meidän lapsi oli todella ujo ihan

vauvasta lähtien, jossain vaiheessa hänestäkin oltiin päivähoidossa huolissaan. Nyt kesän aikana lapsi on kuitenkin reipastunut monen monta askelta ihan hujauksessa. Mielestäni mitään ihmeellistä kotioloissa tai muussa elämismaailmassa ei ole tapahtunut, joten ehkä kyse oli ihan lapsen sisäisistä tekijöistä jotka aiheuttivat tämän hypähdysmäisen kehityksen.

kokeilkaa järjestettyä leikkiä yhden kaverin kanssa, päiväkotitädin ohjaamana. Kutsukaa kävereita myös kotiin.

Voisiko myös jotain harrastusta ajatella? Silloin lapsi pääsisi uuteen ryhmään ihan puhtaalta päydältä.