Entisiä ulkomammoja linjoilla?

Me tulimme takaisin heinäkuun lopussa 3 ulkomaanvuoden jälkeen. Minä palasin päivätöihin, isompi lapsi meni kouluun, nuorempi päiväkotiin. Isompi lapsi "putosi" kaksi luokkaa alemmas, harjoittelee koulussa samoja asioita kuin reilut kaksi vuotta sitten. Nuorempi ehti käydä vuoden koulua, nyt on päiväkodissa.



Minä olen aivan hyytynyt täällä olemiseen. Paluu vanhaan työhön on aika järkyttävää. Ihmiset ovat töykeitä, mikään ei ole oikeastaan muuttunut, mutta nyt tympeä ilmapiiri korostuu. Myös oma osaaminen on hieman ruosteessa, se harmittaa. Tämä pimeys ja kylmyys rasittavat minua hurjasti, ja lasten kuljettaminen harrastuksiin rytmittää viikkoa.



Olin suunnitellut, että nyt jämähdämme tänne Suomeen, ja 5-7 vuoden kuluttua voisimme taas lähteä uudenlleen reissuun. Mutta näiden muutaman kuukauden perusteella olisin valmis pakkaamaan tavarat ja lähtemään uudestaan ulkomaille vaikka heti.

Nyt ollaan taas maailmalla.



Olihan se kokemus seitsemän ulkomailla (ja kotona) vietetyn vuoden jälkeen. Lapsi päiväkotiin, itse töihin päiväkodin ja kaupan kautta kotiin jne. tavallista showta monelle, mutta aika shokki ja raskasta tällaiselle helppoon elämään tottuneelle. Oman lisänsä toi tietysti tavikseksi muuttuminen expat "statuksen" jäädessä maailmalle.



Mutta kyllä mä siitä vuodesta kuitenkin tykkäsin :). Omalta osaltaan varmaan kestämistä auttoi puolessa välissä vuotta, juuri kun uutuudenviehätys alkoi hiipua, tullut tieto uudesta komennuksesta.



Koita kestää ap :). Uskon, että voi olla tuskaa, olis ollut varmaan mullakin jos oltais pitemmäksi aikaa jääty.

Palasimme siis Suomeen n. 1,5 vuotta sitten Keski-Euroopasta. Ensimmäinen vuosi oli tosi rankka, etenkin viime syksy. Pimeys! Kylmyys jne.

Erilainen arki (olin kotona vielä puoli vuotta paluun jälkeen), kun oli päiväkoti ja muut menot. Pitkiä päiviä pois kotoa koko perhe.



Minua ei häirinnyt olla "tavis" ja olin jopa ihan innoissani Suomeen paluusta, mutta silti oli rankkaa. Olin tosi väsynyt, kaikki oli vanhaa mutta silti erilaista. Kaveripiiri oli jatkanut elämäänsä, oli vaikea asettua takaisin, kun kaikki oli muuttunut: lisää lapsia, uusia työkuvioita, muuttoja jne. Tuntui että oli jopa rankempaa rakentaa uusiksi kaikki kuin ulkomailla/vieraalla paikkakunnalla ihan tyhjästä.



Olimme toki käyneet Suomessa lomalla, mutta on eri asia lomailla silloin tällöin ja nähdä kavereita kun oikeasti asua sitä arkea taas täällä.



Nyt tuntuu, että pahin on takana ja että jopa Suomessa voi asua taas ;) Olin aiemmin sitä mieltä, että ei koskaan enää ulkomaille, mutta eihän tuota koskaan tiedä.

Kyllä minusta silti on rankempaa muuttaa takaisin kuin pois täältä...

Olimme ulkomailla kolme vuotta. Olemme myös olleet aikaisemminkin, eli tämä oli jo toinen paluuni.



Ei meillä mitään rankkaa ole ollut. Olemme tosin aina ajoittaneet takaisinpaluun kevääksi - kesää kohden. Vaikka poliisivaltio ja toisten kyttääjät ovat rasittaneet palattuamme, niin olen yrittänyt keskittyä Suomen hyviin puoliin: turvallisuuteen, lapset voivat olla yksin ulkona, lapset tykkäävät Suomesta enemmän kuin mistään muusta, puhtauteen...



Sitähän se elämä on - jatkuvaa itsensä motivoimista. Niin työssä, kotona kuin asuinmaassakin. Itseään motivoidaan suuntamalla valokeila hyöytyihin.



Monille jää ulkomaankeikat päälle. Toiset eivät ikinä enää rauhoitu aloilleen, aina tuli polttaa persuksissa. Piireissä kohoitellaan heille kulmia... ei mitenkään arvostusta osoittaen. Luulen, että yksi syy tähän on juuri tuo edellämainittu expat-status. Ulkomailla me olemme "jotain", jotain erikoista. Jos ei muita, niin ainakin fiksuja ja filmaattisia skandinaaveja, joita sinänsä jo arvostetaan. Suomessa taas olemme taviksia. Sitä ei kaikki taida kestää...

Toinen juttu on ulkomailla elämisen eksoottisuus. Kaikki on uutta ja ihmettelemisen arvoista. Puhuttavaa ja ihmeteltävää riittää. Kun tulee Suomeen, on kaikki taas sitä samaa vanhaa.



Luulen, että tiedän ap, miltä sinusta juuri nyt tuntuu. Sinusta tuntuu varmaan siltä, että kukaan ei välitä sinusta. Koska kukaan ei halua kuulla juttujasi ulkomailta. jos joku kysyy jotain ulkomaan vuosistasi, niin heille riittää vastaus "kiitos kysymästä, oli mukavaa". Ja kun se ulkomaa on ollut sitä ainutta, mitä on tultu tehtyä ja siitähän ihminen puhuu, mitä on tehnyt - niin pakostakin tulee ulkopuolinen fiilis.

kuitenkin. olen aina ajatellut etta se alku olisi jotenki outoa, mutta kuitenkin tuttua, jos ymmarratte. itse nimittain enenevassa maarin kaipaan suomeen, mutta olen ollut mualimalla jo 16v, englannissa ja hong kongissa pari vuotta muutama vuosi sitten. mutta kun luen naita kommentteja etta kolmen ulkomaan vuoden jalkeen tulee suuria sopeutumisvaikeuksia taidan jattaa haaveilut sikseen....

Minusta kurjimmalta täällä asumisessa on itsekkyys ja liiallinen itsenäisyys. Lapset lähetetään kouluun yksinään, ja he tulevat sieltä yksikseen kotiin. Päiväkotiinkin lapsia viedään kun vanhemmille parhaiten sopii, joten sielläkään ei tapaa muita vanhempia kuin satunnaisesti. Minusta oli ihanaa, kun ulkomailla lapset vietiin kouluun tiettyyn aikaan, joten siellä tapasi muiden lasten vanhempia. Näin oli luontevaa sopia leikkitreffejä lapsille ja muutenkin tuli tutustuttua muutamiin paikallisiin oikein hyvinkin.



Tuntuu, ettei kenelläkään ole aikaa poiketa. Arki-illat menevät harrastuksissa, ulkomailla lasten harrastukset olivat koulussa joko koulupäivän aikana (esim. soittotunnit välitunneilla) tai heti koulun jälkeen, nyt niihin menee koko lyhyt ja pimeä ilta.



Ja Suomen peruskoulu. Se on oma lukunsa, ja ainakin näiden muutaman kuukauden perusteella ihmettelen suuresti, miten ihmeessä ne PISA-tutkimukset on tehty...

paitsi että tiedän jo etten sopeutuisi takaisin. Tosin teen ulkomaillakin töitä eli ei ole mitään expat-statusta. Tavallista elämää olen elänyt jo monta vuotta täällä enkä kaipaa Suomeen kuin lomailemaan.

toiselta 3v:n komennukselta. Eka paluu sujui ongelmitta, mutta nyt on ollut vaikeaa...ihmiset on niin julman toykeita, hymyttomia, itsekkaan oloisia, huonosti kayttaytyvia...

Koulussa ei nae muita vanhempia, en ole tutustunut lapsieni luokkakavereiden vanhempiin toisin kuin ed. asuinmaassamme. Kouluun ei haluta vapaaehtoisia vanhempia auttelemaan. Kukaan ei puhu eika pukahda. Ahdistaa!Lisaksi lasten kayttaytyminen taalla Suomen koulussa on ihan jarkkya. Tuntuu etta ainoa positiivinen asia on lasten liikkumavapaus, josta nauttivat valtavasti. Kylla taa tasta helpottaa!

ja kaipuu pois täältä joka päivä! :( Vuosi vuodelta vain pahentunut ja koko ajan mietin, mikä olisi parasta meille. Suomessa en missään nimessä haluaisi olla, ehkä niin, että kesäisin käivisi täällä,mutta muuten KAUKANA lämpimässä.



Varsinkin tämä vuodenaika on aivan hirveää, pimeää, kylmää, masentavaa...Ja tätä jatkuu taas vielä kuukausia, apua!

Eli aika yleistä näyttää olevan tuo takaisinmuuton rankkuus. Se vähän lohduttaa, etten ole ainoa joka näin kokee.



Minua häiritsee täällä aika paljon samat asiat kuin mitä kakkonen luetteli. Eikä nämä pimenevät päivät ainakaan auta asiaa. Ja elämä tuntuu rankemmalta täällä, arjen täyttää tiukat aikataulut ja elämä on yhtä sumplimista. Sekin stressaa kun lapset aloittivat uudet hoitopaikat ja koulut, ja tuntuu että sitä kodin ja koulujen yhteistyötä on todella paljon vähemmän. Aika sankari saa olla että saa tutustutta edes muutamiin vanhempiin.



Vaikka rakastankin kotimaatani, niin ehkä sitä nyt näkee erilailla tämän paikan ja ihmisten käyttäytymisen. Ja tuo lasten itsenäisyyskin on kaksipiippuinen juttu, toisaalta ihanaa kun ei tarvitse vahtia mutta toisaalta taas ei.



Minua ei sinänsä häiritse olla tavis täällä tavisten joukossa, siellä maailmallakin olin töissä enkä suinkaan kotirouvana. Mutta ehkä jonkinlainen hohto elämästä on kadonnut, kun ei enää voikaan hurauttaa autolla Alpeille, ostaa viiniä ruokakaupasta tai ottaa juna Pariisiin. Ja näistä asioista en tosiaankaan puhu ystävilleni täällä, kaikkihan tietysti olettavat että olemme nyt onnellisia kun olemme takaisin kotimaassamme.

Me vielä asutaan ulkomailla ainakin vuosi pari ja lapset on nyt ihan pieniä. On alkanut mietityttää, miten lapset sopeutuvat paluumuuttoon, kun esikoinenkaan tuskin muistaa Suomessa asumisesta juuri mitään (oli ulkomaille muutettaessa 2v).

Mietitään takaisin paluuta, muttei taideta kuitenkaan uskaltaa.

räntä, pimeä ja ihmisten mörkkiys löivät kuin rätti päin naamaa, mutta vähitellen siihen alkoi tottua taas. Keväällä oli jo helpompaa. Nyt kyllä taas syksy ahistaa.



On Suomessa paljon hyviä asioita, mutta toisaalta olisi paljon oppimista muualta, etenkin toisiin ihmisiin suhtautumisessa.

vuotta oli kieltämättä vaikeaa. Ihmisten töykeys, pimeys, liiallinen alkoholinjuonti ja jäykkyys.



Halusin miltei kokoa ajan pois, mutta kun olimme päättäneet kasvattaa lapset suomessa, niin tänne jäimme.



Nyt yhdeksän vuoden jälkeen taas nautin suomessa olemisesta, ei tämä niin paha paikka olekaan :)

sitten takaisin ulkomaille, kun lapset ovat aikuisia.

etta me ollaan tallaisia yrmeita ja toykeita? Onko naa vielakin jotain sotavuosien peruja?



Etta mua ahdistaa tama kyraily ja itsekkyys ja kaytostapojen puute!!!



Englannissa normaalit teinit osaavat keskustella aikuisen kanssa ihanasti, taalla ei teineista saa mitaan jarkevaa irti. Ja jo lapset osaa kiittaa ja pyytaa anteeksi. Taalla ei edes aikuiset...



Toki Brittilassa on toisaalta valtavia sosiaalisia ongelmiakin joillakin kansanluokilla.