Onko lapsiperhe-elämä niin kauheaa kuin kaikki tuntuvat väittävän?

Ja jos lapset eivät ole omia, ei se kokemuskaan auta.



Ilmiö on kyllä tuttu minullekin. Ei siitä kannata välittää.



4

Totta tuo todella on eli elämäsi tulee muuttumaan täysin ja sinä tulet muuttumaan täysin-sinusta tulee äiti ja jos ei mikään muutu huolestuisin kovasti!!!!Synnytyksen jälkeinen hormoniaalto yllätti minut täydellisesti eli tästäkin varoittava sananen. Elämäsi tulee olemaan ihanaa ja samalla vaatii todellisia ponnisteluja.

jatkuvasti punnitä omia tekemisiään lapsen kannalta eli rypeä jatkuvassa syyllisyyden- ja kasvatusvastuuntunnossa. Ei voi vaan ratketa ja raivota miten haluaa, vaan joutuu punnitsemaan sanojaan ja tekemisiään ja patoamaan joskus alkukantaisia tunteitaankin.

Mutta minun milelestäni lapsiperheen elämä ei ole raskasta tai kamalaa. Se on ihanaa!



Minusta on maailman ihaninta olla äiti ja lapset ovat parasta mitä minulle on tapahtunut. Ja se on myös ihanaa, että lapset ovat minun ja mieheni ikioma, yhteinen asia. Vaikka arjessa tulee riideltyäkin, niin juuri lapset ovat tärkeä yhteinen asia ja nitovat meitä yhteen tiukasti.



Voisiko olla niin, että nämä "varoittelijat" kokevat jääneensä jotain paitsi, heitä olisi vielä kiinnostanut bailata eikä sitoutua kotiin? En tiedä, mutta minä olen joskus tavannut sellaisia äitejä, joita jotenkin kaivertaa se, että "vapaus" on mennyttä. Itse en osaa siihen samaistua, en kaipaa mitään. Onni tässä, lapsiperheen tavallisessa arjessa!



Onnea sinullekin, suhtaudu tuelvaan luottavaisesti ja ilolla!

Kun alat odottaa toista, kaikki selittää miten kamalaa sitten on... Kun lapsi on uhmaiässä, kaikki selittää, että pienten lasten kanssa on pienet murheet, isojen kanssa isot jne...



Jne. jne....

Lapsiperhe-elämä on ihanaa, ainakin mun mielestä!!



Onhan tuo toisinaan rankkaakin, mutta niin palkitsevaa. :) Lasten kanssa on ihana touhuilla kaikkea ja minusta jopa se vaippa-imetys-kantelu -aika on omalla tavallaan niin ihanaa aikaa.



T: Äiti, joka tänään nautti miehensä ja neljän lapsen kanssa pulkkamäkireissusta.



ps. Ja minäkin tiedän, mitä on kun on koko joukkue mahataudissa yhtäaikaa tai muutamalla on yhtäaikaa uhmaikä. Mutta se on ohimenevää...

Raskasta on se, että sä joudut jatkuvasti joustamaan omasta mukavuudestasi muiden hyväksi 24h huvittaisi sua tai ei. Koko ajan on väsymystä ja kiire pitää rutiineista kiinni, ettei loppupäivä mene pilalle itkuja kuunnellessa. Hiljaisuus on luksusta. Rauhassa syöminen on harvinaista. Lehden lukeminen ja oleilu on harvinaista. Maailmalle lähtemiset on suunniteltava, ex tempore -lähtöjä ei enää tunneta. Omaa aikaa ei heti voi järjestää, kun vauva on pieni. Koti on sekainen.





Elämänmuutos on iso, kun vapautta rajoitetaan. Mutta toisaalta; sulla on oma ihana lapsi! Vauvan hymy antaa paljon anteeksi. Ja lapset kasvaa ja kehittyy koko ajan itsenäisemmiksi (toisin kuin esim. koira, joka on aina yhtä riippuvainen otus). Ja lopulta siihenkin elämään tottuu eikä se tunnukaan kamalalta, vaan juuri, kun vauvasta on tullut isompi ja helpompi, sä alat kaivata uutta raskautta ja vauvaa, kun aika kultaa muistot :)

mutta nyt on alkanut jurppia. Vähän sama asia kuin jos joku olisi maksanut matkan johonkin kohteeseen ja muut vaan oikein nautinnollisesti kertoisivat kerta toisensa jälkeen, miten kauhea tuo matkakohde on. Ei auta, vaikka miten itse sanoisit, että olet jo kuullut kohteen huonoista puolista.



Mutta ehkä se sitten on niin, että kun niitä lapsia tulee, ei ole paljon muutakaan puhuttavaa enää, joten kai sitä sitten niistä täytyy puhua aina... Tietty sitä toivoisi, että sävy olis muutakin välillä kuin kauhuskenaarioita maalaileva.



ap

Jos ensimmäistä odotat, mielestäni yhden lapsen kanssa elämä on helppoa. Miettii vain että mitäköhän seuraavaksi....Ja jos on mummoja ja paappoja auttamassa, osallistuva mies mukana yms. elämä on vielä helpompaa.



Kahden lapsen jälkeen elämä muuttuu eniten, ja silloin on monilla pää höyryämässä, monille ei lapset sovikkaan lyhellä ikäerolla.



Itselläni on 4 lasta ja vaikeammaksi ajaksi olen luokitellut, kun lapset olivat 1v ja toinen 2,5v. Nyt kun isommat ovat jo vanhempia ja nämä taaperot ovat pieniä niin elämä ei ole enää niin hankalaa, sillä muutoksen on kerennyt sopeutua jo monta vuotta. Mutta tosiaan suurin muutos tuli toisen lapsen myötä.



Ensimmäinen vauva-aika on mielestäni uutta ja ihnaa ja tietysti jännittävää. Joten nauti ja rakasta, ota vauva.ajasta kaikki irti. Älä stressaa vaan ota asiat omalla painollaan.

syntyy, tiedät mitä todellinen rakkaus on. toki arki on raskasta, kun on työt, hoitoonviemiset, harrastukset tms, kotityöt ym. mutta on se sen arvoistakin. toki joskus haaveilee että sais vaan olla esim.kun töistä tulee tai lukea rauhassa vaikka koko kirjan kerralla jos siltä tuntuu. vapaatakin onneksi välillä on, kun lapsi on vaikka mummulassa yön. parisuhteelle jää kyllä aikaa kun suunnittelee, meillä illat on sitä omaa aikaa, kun lapsi menee nukkumaan 20 aikoihin. ja kokoajan se helpottaa, kun lapsi kasvaa. monet valittavat vain siksi että haluavat tuoda esiin oman ns. väsymyksensä, vaikka tosiasiassa eivät vaihtaisi sitä mihinkään. kuinka kamalaa olisikaan loppujen lopuksi tulla aina hiljaiseen kotiin, vaikka nyt siitä välillä haaveileekin.

Minulla on neljä lasta 9, 8, 6, 1v. Elämä on muuttunut, mutta edelleen yhtä ihanaa, erillä tavalla, raskasta on välillä ja oli silloin kun lapset oli pieniä, mutta asenne ratkaisee paljon.



Ei kannata kuunnella hirveästi toisten kokemuksia, vaikka niistä joistakin apua voi ollakkin. Sähän voit olla ihan erilainen rennompi, et koe synnytyksen jälkeistä uupumusta tai väsymystä yms....



Mutta mäkin sanon silti, että levähtele nyt ja tee jotain mistä pidät, vauva rajoittaa kuitenkin elämää jonkun verran. Ja sitten et voi levähtää milloin haluat.



Me käydään kylässä ja kaupoissa ja harrastetaan samalla lailla, kotikin on siisti ja leikitään yhdessä, lapset enempi keskenään kyllä tällä hetkellä.



Ota rennosti ja nauti siitä hetkestä kun vauva on vauva. Se menee nopeaa. Ja vaikka on raskasta, se aika menee nopeasti ohi ja helpottaa, sitten sitä miettii, että miksi piti stressata ja hötkyillä.

Me tehtiin lapset pienin ikäeroin ja luotettiin säännöllisiin rutiineihin. Lapset perivät meiltä hyvät unenlahjat ja terveyden ja kaiken kaikkiaan kituvuodet menivät nopeasti. Kannattaa muistaa että elämä lasten kanssa ei ole pelkkää velvollisuutta, kiirettä ja kurjuutta, se on ainakin meillä antanut enemmän kuin ottanut.

aiheuttaa joissakin (ystäviksikin luulluissa) naisissa jonkinlaisen kateusreaktion. Itsekin ihmettelin, kun kavereistani eräät eivät voineet onnitella raskaudestani kerrottuani, vaan alkoivat kuvailla raskausajan negatiivisia puolia ("Hirveet raskausarvet/suonikohjut/venynyt mahanahka") tai synnytyksen kauhuja ("Niille syntyi kuollut vauva/keskonen/paikat repesi mäsäksi"). Lohdutti tosi paljon kuulla tuollaisia, kun oli jo päätöksensä tehnyt ja tukevasti raskaana. Eivätkä he olisi muutenkaan voineet mitään tähän päätökseen vaikuttaa, olin ihan itse sen tehnyt.





Kummeksutti vaan noi kauhuskenaariot, joita toiset jaksoivat pahantahtoisesti viljellä. Mutta myöhemmin selvisikin, että silkkaa kateuttahan se; tyypit itse olivat lasta yrittämässä ja heitä harmitti mun tilani. Omaa raskauttaan sitten hehkuttivat suut korvissa. Arvaa vaan, oliko mun onnitteluni "aito" kaiken tän jälkeen.



Mutta samaa kaiketi on näillä jo lapsensa saaneillakin, että heidän lapsensa ovat jo isompia ja he kaipailisivat pikkuvauvaa syliinsä. Sitten sitä vauva-ajan kauheutta pitää liioitella....

Se sopii mulle hyvin, tosin välistä musta tuntuu, että pidän paljon tylsemmistä asioista kuin muut (en välitä bailaamisesta, matkustelusta, hienoista juhlista yms. yms.).



Joskus mietin, että miten ihmeessä pärjään ja mitä kummaa teen sitten kun lapset on isoja (eikä enää tarvitse mua).

Mutta kaikista typerimpiä ovat lapsettomien kuvitelmat, joissa koira vastaa muka lasta mitä elämän raskauteen, vaativuuteen tai mukanaan tuomiiin rajoituksiin tulee.

Muistan ajatelleeni ap sinun kanssasi aivan samoin odottaessani esikoistani. En ymmärtänyt lainkaan minkälainen tunne on tulla äidiksi ja kantaa se vastuu pienestä piltistä. Kun vauva sairastaa on huoli sydäntä särkevää, kun jätät lapsen hoitoon ensimmäisen kerran on tunne sanoinkuvaamaton (eli ei riemu vapaudesta ja laatuajasta miehen kanssa vaan todella raastava ikävä) Vastaa ja se äidiksi kasvaminen on vallan ihanaa, mutta samalla elämän ihanin asia:)

Nytkin meillä kämppä aivan sekaisin ja ahdasta on. Mikään ei oo niin ihanaa katseltavaa, kun omien lasten ilo, hauskat jutut ja iloinen seura.

Lapset kasvaa ja kehittyy. Meidän kehitysvammainen lapsikin on oppinut kaikkea kivasti. Pojat nyt 4v. ja 7v.

Vauva ja taapero aika kestää hetken, joten siitä kannattaa nauttia minkä pystyy.

Itse olen 43v. ja nyt suhtautuisin vauvaan aivan eri tavalla, kun meidän kuopus oli juuri vauva ja kohta täyttää 5v.

Vain yksi neuvo: ÄLÄ LINNOTTAUDU KOTIIN. Äkkiä ahdistuu ja elämä menee raskaaksi, jos luulee että lapsiperheellisenä täytyy jättää kaikki muu elämä elämättä.

Meillä ainakin on lapsi otettu mukaan melkein minne vain; eletty ja nähty, matkusteltu, vierailtu, sukuloitu, ravintoloitu, ulkoiltu, autoiltu, pyöräilty, uitu...mitä vaan.

Mutta kun siihen kerran on tottunut, ei enää osaakaan olla pidempään yksin niin että talo olisi hiljainen eikä kukaan vaadi sinulta mitään.

MITEN VAIKEAA TÄMÄ ON?



Nyt on kaksi lasta eikä enää ole niin hankalaa, mutta monta mutkaa on ollut matkassa. Ihmisten on ihan hyvä varoittaa, ettei ole liian suuret odotukset.