Te, joiden äiti oli ennalta arvaamaton...

ei pahinta ollut se ennalta-arvaamattomuus, vaan se, ettei hän osannut pitää meidän lasten puolta ollenkaan.

Minun vaimoni on hieman kaltaisesi. On yh-äitinsä kasvattama ainoa lapsi. Äiti on tavallaan kovin sydämellinen, mutta myös kovin dramaattinen ja aika hukassa omien tunteidensa kanssa. On aina kaikessa uhri. Käyttäytyi vaimoani kohtaan välillä uhkaavasti. Esim. heitellyt tavaroita päälle, ollut päästämättä vaimoani (eli tytärtään) alakoululaisena sisään, ikuisesti väsynyt ja hankala, itki usein lapsen nähden ja uhkasi itsemurhalla, käyttäytyi usein kuin lapsi ja vaimoni joutui olemaan perheessä vastuunkantaja. Äitinsä oli niin kiinni omissa ongelmissaan, aina tämän mielestä jokin oli huonosti. VAimoni ei voinut ikinä suuttua, huutaa ja käyttäytyä kuin lapsi ja murrosikäinen, sillä äitihän ei olisi sitä kestänyt.



Se, miksi kehotan sinua menemään terapiaan ja hyväksymään sen, että sinun lapsuutesi on ollut vaikea, on että se tulee todennäköisesti vaikuttamaan myös perhe-elämääsi. Tai en voi tietysti tietää minkälaista teillä on.

Mutta meidän elämää vaikeuttaa se, että vaimoni ei osaa kertoa omista tarpeistaan.

Sen sijaan hän mököttää, ja minä joudun ihmettelemään, että miksi on taas tuollainen. HÄn ei osaa selvittää mitään asioita. Yrittää lakaista kaiken maton alle. Pelkää riitoja ja konflikteja. Ei myöskään tavallaan kestä minun ongelmia, vaan yrittää mitätöidä ne, koska ahdistuu niistä liiaksi.

HÄnen kanssaan kaikki on hyvin, niin kauan kuin ei ole mitään selvitettävää. Mutta ikuisuusristiriitoja tai mitään ristiriitoja ei kerta kaikkiaan voi hänen kanssaan selvittää. Se rasittaa suhdetta.



t. mies 35

välillä minulta karkaa mopo ja mylvin jostakin pelikorttien silpomisesta ihan hulluna. Välillä vaan naksahtaa päässä, kun millään ei ole mitään väliä ja sotketaan ja rikotaan tavaroita.



Lapset ovat silloin kyllä aika ihmeissään ja isompi on naama peruslukemilla pitkään ja sanoo suurin piirtein että vihaa äitiä....Huh, täytynee yrittää hillitä itsensä vieläkin paremmin.

Yleensä tuon mylvimisen taustalla se, että olen nälkäinen. Silloin hermostun takuulla, jos ärsytetään. Lepyn kyllä nopeasti ja pyydän anteeksi huutamistani.



Alkoi kyllä todella mietityttämään...Itsehillintäni kun ei ole sieltä parhaimmasta päästä.

Itsekin olen "tulistuvaa" sorttia ja myönnän että joskus on mennyt överiksi (pikkuasioista olen saanut raivareita silloin kun itsellä jo muuten ns. huono päivä). Kuitenkin olen tästä lasten kanssa jutellut ja pyytänyt anteeksi. Toivottavasti auttaa edes jotain, sillä en halua että he luulevat että älytön raivoaminen johtuu heistä.

MUn äiti oli aika lailla samanlainen kuin sunkin ja nyt kun mietin niin näen omaa käytöstä sekä sinussa että äidissäsi/äidissäni....eli apua, käyttäydyn samanmoisesti omia lapsiani kohtaan :(



Hermot on tiukalla kokoajan ja ärjyn lapsille milloin mistäkin ja olen ilkeä ja toisaalta sitten taas yritän pinnistää ja käyttäytyä "hyvin" kunnes taas räjähdän...apua miten tän kierteen voi katkaista? Onkohan vanhin lapsemme saanut jo tästä loppuelämäkseen traumoja? (on nyt 7-vuotias)



Kertokaa miten saan käytökseni hallintaan?

kirjoituksesi olisi hyvin voinut olla minun, niin samanlaista ja samanlaiset tuntemukset!!! Sympatiat täältäpäin, tiedän täsmälleen mistä puhut.

välillä minulta karkaa mopo ja mylvin jostakin pelikorttien silpomisesta ihan hulluna. Välillä vaan naksahtaa päässä, kun millään ei ole mitään väliä ja sotketaan ja rikotaan tavaroita.

Lapset ovat silloin kyllä aika ihmeissään ja isompi on naama peruslukemilla pitkään ja sanoo suurin piirtein että vihaa äitiä....Huh, täytynee yrittää hillitä itsensä vieläkin paremmin.

Minusta kuulostaa hyvältä, jos lapsesi uskaltaa tuossa tilanteessa sanoa vihaavansa sinua. Eli hän tarkoittaa sitä, että inhoaa huutoasi. 3:n kaltaisessa tapauksessa lapsi ei uskaltaisi sanoa äidilleen rumasti, vaan yrittäisi kaikin keinoin olla suututtamatta äitiä.

Minä olen räiskyvä ja niin ovat lapsenikin. On aika luonnotonta ja väkivaltaista, jos luonteenvastaisesti pitää koko ajan olla ja elää.



Katsokaas yksi jakso Serranoja...

että toisaalta minähän en ole yhtään ennalta-arvaamaton. Eli se ei ole sitten ihan sama asia kuitenkaan.

että toisaalta minähän en ole yhtään ennalta-arvaamaton. Eli se ei ole sitten ihan sama asia kuitenkaan.

Hei,

Ei se ole sama ollenkaan. Kyllä vanhammet saavat suuttua lapsilleen. Ero on siinä, että näiden ailahtelevien vanhempien lapset elävät jatkuvassa epävarmuudessa ja ottavat siksi huolehdittavakseen aikuisten ongelmat, yrittävät olla koko ajan kilttejä, jottei aikuisten maailma romahda. Tai että jos vanhempien reaktio on niin överi, että sitä joutuu pelkäämään.

Sinulla ja muilla temperamenttisilla on kuitenkin varmaan tapana suuttua tietyistä asioista, eikä sillä tavalla, että tänään suutut ja huomenna et.

Suutun aina tismalleen samoista asioista. Ja minua pystyy kuulemma kyllä lukemaan kuin avointa kirjaa.



Ja ne samat asiat muuten suututtavat lapsianikin. Epäoikeudenmukaisuus ja lepsuus ja heikompien sortaminen. Ne on takuuvarmat asiat, joilla meidät saa silmilleen.

luottamus ihmisiin ja mahdollisuuksiin selvittää ristiriitoja heidän kanssaan on aivan nollassa. Niitä on vaan "pakko" välttää, ja ennakoida mahdolliset konfliktit.



Ja meilläkin täysin "normaalia" lukuunottamatta tuota välillä täysin kohtuutonta ja välillä lempeää reagointia. Lisäksi koin toisinaan hurjia sisäisiä ristiriitoja, kun äiti rankaisi jostain joka ei mitenkään voinnut olla minun syyni mutta yksinkertaisesti suututti äidin niin pahasti että joku syypää oli etsittävä ja rankaistava.

En usko, että lapsille on haittaa jos joskus suuttuu, mutta jos esim. viikoittain saa raivareita, niin kyllä mielestäni pitäisi itse miettiä miksi oma pinna on niin tiukilla..

Äidin kanssa jouduin opettelemaan olemaan kuin pissi sukassa. Vältän konflikteja ja yritän ennakoidan ihmisten, ja etenkin aviopuolisoni, mielialaa. Pyytelen anteeksi vähän kaikkea. Ihan kuin kaikki maailman vääryys johtuisi minusta.

Voisiko tällaisesta olla kyse mun miehen tapauksessa? Jos minä en ole iloinen vaan naama on peruslukemilla, se kysyy heti "no mikä nyt on" tai "oonko tehny jotain väärin". Tää on tosi ärsyttävää, kun tuntuu että kotona ei saa olla sellanen kun on, kun toinen heti luulee että oon suuttunu. Jos olen hiljaa, kysyy "miksi nyt mökötät". En todellakaan oo mikään tekopirteä kaikki on ihanaa - tyyppi. Nauran sillon, kun nauratta ja olen hiljaa jos ei ole asiaa. Samoin jos tulee riitaa, niin mies pyytää anteeksi ja tulee tekemään sovintoa vaikka se olisi minun tehtäväni. Sitten syyttää minua siitä, että en koskaa pyydä ensin anteeksi vaikka olisi syytä. En koskaan ehdi! Hän rupeaa jopa kesken riidan tekemään sovintoa vaikka asia on vielä kesken. Ihan sama lopputulokselle, kunhan ollaan sovussa. Minusta pyydetään anteeksi ja halataan vasta kun se asia on selvä ja käsitelty. Ei se ongelma halaamalla lähde. En väitä että minä osaisin riidellä tai sopia oikealla tavalla, mutta tämä miehen toiminta tuntuu kummalta. Miehen lapsuudessa oli alkoholisti isä, jonka seurauksena vanhemmat eronneet. Äidin suvussa mielenterveysongelmia, mutta äidillä ei mitään diagnoosia.

sitten välillä täällä on näin mahtavia keskusteluja! Ja naiset tukkanuottasen sijassa auttamassa toisiaan.

Minun äitini ei ollut ailahtelevainen, vaan tasaisesti huolissaan ja vihainen lähes kaikesta mitä tein. Hän oli myös marttyyrimainen, kaikesta mitä hän teki (ruokaa tms.) piti olla äärimmäisen kiitolinen. Koska hän oli myös epävarma, täytyi kaikkia tekemisiä myös kehua ("tosi hyvää ruokaa, kiitos kun olet uhrautunut tekemään meille lapsillesi ruokaa").



Hän oli myäs täysin kykenemätön miettimään omaa osuuttaan ongelmissa ja antamaan meille lapsille tilaa, tukea ja vapautta. Omat tunteeni, suuttumiseni ja tahdonilmaukseni kuitattiin yleensä hermostuneen ivallisella naurulla ja kommentilla "sä olet murrosikäinen".



Tästä esimerkkinä on mm. se, että kun sairastuin syömishäiriöön (kuinka yllättävää) reaktio oli: "miten saatoit tehdä tämän minulle" ja "mitä minä olen tehnyt väärin"



Olin siis syömishäiriölläni loukannut äitiäni ja aiheuttanut hänelle huolta ja kaiken lisäksi olin kiittämätön.



nykyään sekä äiti että minä ollaan käyty terapiassa ja tilanne on ok, mutta kyllä mä setvin näitä monta monta monta vuotta.



Olen kuitenkin edelleen huomannut itsessäni äidin piirteitä ja joka kerta kun huomaan jotain, alan itsetutkiskeluun ja yritän aktiivisesti muuttaa käyttäytymistäni.



Olen melko edistynyt käyttäytymisen analysoija nykyään :)



tsemppiä kaikille äitisuhteen kanssa painiskelevilla

Oman käyttäytymisen tiedostaminen tosiaan auttaa. Sitä voi miettiä onko reilu lapsilleen, antaako heille tilaa tunteenilmaisuus, onko johdonmukainen, siirtääkö omia ongelmiaan lapsille.



Niille, jotka olivat huolissaan lapsille suuttumisesta: ei kuulosta pahalta. Lapsille räjähtely on musta ihan ok, se on tunteen ilmaisua ja paljon parempaa kuin marttyyrimaisuus.



Jos kokee, että tilanne on hallitsematon ja epäjohdonmukainen, kannattaa pysähtyä miettimään käytöstään.

mun ja mieheni äidit ovat molemmat olleet draamaruhtinattaria. Oma äitini oli luonteeltaan tyyni mutta tietyistä asioista (liittyen isän sukulaisiin), sai sellaisia kohtauksia että saimme todella vapista vaikka fyysistä väkivaltaa ei käyttänytkään(joskus kuvaan liittyi alkoholi).



Itse huomaan-kauhukseni-olevani aivan samanlainen ja nostavani kohtauksen samantyylisistä asioista (esim. sukulaisia tulossa meille eikä multa olla kysytty, anoppi tehnyt taas jotain loukkaavaa tms).Uskon että tietty aggressiivisuus on usein perua omasta lapsuudesta.Tunnen tosi kovasti tunnontuskia kohtauksistani. Toisaalta jokainen äiti jonka kanssa juttelee sanoo suuttuneensa ja huutaneensa turhasta. Että missä se kulkee se ennalta-arvaamattomuuden raja ja normaali tunteiden tuuletus...



Miehen äiti oli myös oikuttelija jonka tempauksia piti kaikkien pelätä varpaillaan. Muuten oli esimerkillinen, uuttera kotiäiti.Mieheni sanoo olevansa allerginen draamailulle (vaikka mulla siis siihen taipumus;-)

Ero on siinä, että näiden ailahtelevien vanhempien lapset elävät jatkuvassa epävarmuudessa ja ottavat siksi huolehdittavakseen aikuisten ongelmat, yrittävät olla koko ajan kilttejä, jottei aikuisten maailma romahda.

Kolmosen teksti kuulostaa kyllä tutulta.

Ulkopuolisena on helppo tunnistaa, kuinka 12 v nuorempi pikkuveljeni edelleen matelee kuin mato ongen koukussa kotona ja yrittää miellyttää äitiä varpaisillaan. Pikkuveli on aikas lihava, minä ex-bulimaatikko nykyinen laiha.

En voisi katkaista välejä äitiin, sillähän tulisi tosiaan paha mieli. Toisinaan olen surullinen hänen puolestaan ja säälin häntä. Esikoisen syntymän myötä uskalsin ottaa välimatkaa. Tuntui niin pahalta nähdä mummon torjuvan lapsenlastaan samalla lailla kun hän torjui minut. Nyt asun onneksi kaukana.

Tuo yllä oleva lainaus - huoh. Esikoinen on 11 v, ja hän ei huuda ja räyhää. On aika samanluontoinen kuin minä. Pelkään, että minussa on ollut liikaa äitini piirteitä, eli esikoinen ei uskalla suuttua mulle. Yleensä olen reilu, stressaantuneena keittää yli ja valitan. Sitten koetan hyvitellä ja olla super kiltti lapsille. Ehkä olen sitten arvamaton. Esikoinen ei räyhää takaisin kun minä räyhään. Voi itku, nyt päätän kyllä olla kiltti.

Miehelle suutun hyvin harvoin, pelkään kauheasti konflikteja ja hylkäämistä.

Kävin terapiassa. Ihan OK, mutta en tiedä kuinka 'terve' olen nytkään.