Harmittaa... Mihin se "luvattu" lastenhoitovimma hävisikään?
Eräs ystäväni oli kovasti tohkeissaan aikanaan kun lapseni syntyy. Vauva oli niiiiiin suloinen ja hän haluaisi hoitaa sitä niin usein kuin mahdollista. No... Usein ei tarvetta ollut. Kerran hän taisi vauvaa hoitaa muutaman tunnin (pyysin hieman useammin, mutta hänellä oli menoja).
Sen jälkeen olen samaa ystävää aina ajoittain (1-2krt/vuosi) kysynyt lapsenvahdiksi, mutta aina on tullut jokin este.
Nyt kysyin taas muutamaksi tunniksi yhdeksi illaksi ensi kuun lopussa, mutta siihen hän totesi yksikantaan, että on työpäivän jälkeen niin väsynyt ettei huvita.
Ymmärrän toki. Hän tekee tietyllä tapaa raskasta työtä, mutta... Silti hiukan harmittaa :-/ En tiedä harmittaisiko niin paljoa, jos en muistaisi noita "Iihh!! Mä haluan hoitaa sitä sit niiiiiiin paljon, koska X on niiiiin ihana!" hehkutuksia. Auliisti lupaa "aina joskus jos tarttee" hoitaa lasta, mutta sitten kun tosipaikka tuleekin eteen, niin on jotain muuta :-/
Onko muille sattunut vastaavaa?
Kommentit (43)
Lopetin pari ystävyyssuhdetta tuon takia. Ei sillä, että todellakaan kenelläkään olisi mitään pakkoa hoitaa lastani, mutta kyllästyin siihen "hoidan ihan koska vaan, ihan millon vaan pyydät!" -tyyliin. Ja sen kerran kun pyysit, jos joku voisi tulla hoitamaan hammaslääkärin/ gynen ajaksi (ja ajat sovittu jo kuukausia aiemmin...), lopulta aikaisintaan puolta tuntia aiemmin, parhaimmillaan 5min ennen lähtöä tuli ilmoitus, että onkin jotain muuta.
Paras oli tietysti äitini, joka oli yksi parhaista lupailijoista. Yli vuoteen ei olla oltu missään yhteyksissä, olin sitä mieltä, että vaikka ei olekaan kiinnostunut meitä tapaamaan, niin ainakaan lapselle hänen ei kuulu lupailla mitään, jos ei lupauksiaan voi pitää.
Toki olisin auttanut itsekin, ja autoinkin ennenkuin sain lapseni. Kun jäin lapsen kanssa yksin (ja valvoin lähes kaksi vuotta), en enää ollut kykenevä hoitamaan tai auttamaan muita, hyvä jos itseäni tai omaa lastanikaan. Olisi ollut ihanaa, jos ne tärkeät ihmiset olisivat auttaneet minut ja lapseni vaikeimman yli. Vaikka selvittiinhän sitä kahdestaankin, vaikkakin vähän heikommin. Toivon suuresti, että nämä ystävät ja läheiset eivät tule myöhemmin elämässä apua pyytämään omissa vaikeissa elämäntilanteissaan, en ehkä ole kykenevä unohtamaan sitä yksinäisyyttä mitä aikoinani koin.
Aamen ;)
me ilmeisesti ymmärrämme toisiamme ja autamme, kun vain suinkin jaksamme ja voimme. Lapsettomista kavereistani ei ole koskaan ollut minkään sortin apua, kun he eivät koskaan jaksa tai sitten tulee tv:stä kiva ohjelma, tai pitää nukkua päiväunet. Lupailtu kyllä on, mutta ne ei vaan toteudu. Olisivat edes reiluja, kuten isovanhemmat, jotka ovat suoraan sanoneet, että eivät aio sitten hoitaa lapsenlapsiaan.
Ei siis tosiaan sillä, että kenelläkään olisi velvollisuutta hoitaa lastani. Mutta ei sitten tosiaan tarvitse lupailla sitä apuaankaan. Enkä tietenkään näe avuntarjoustakaan minään velvollisuusliekana, joka antaa luvan pompotteluun, vaan edes yrityksenä oikeasti joskus olla lupauksensa mittainen.