Onko oikein tehdä näin?

mitä jos tekisit näin (kuulin jostain just, jäi korvaan...):



Ota vuosi elämästäsi, jolloin panostat vain ja ainoastaan sellaisen parisuhteen löytymiseen, josta voisi olla lyhyellä tähtäimellä tuloksena lisääntyminen.



Joku aiemmin kovinkin uraorientoitunut ihminen oli tehnyt näin, vaihtanut duuninsa vähemmän aikaavievään, tehnyt tilaa deittailulle kalenteriin, hankkinut harrastuksia joissa voi tavata miehiä ja avot, oli sitten vuoden kuluttua naimisiin menossa ja lapsi tulossa.





Jos parisuhde ylipäänsä ei kiinnosta (oletan, ettet ole juuri eronnut ja sen takia pidä miehiä pelkkinä riesoina), anna palaa. Pärjäät varmasti itsekin, varsinkin jos talous on kunnossa. Lycka till!

Kukaan meistä ei ole täydellinen, mutta tarpeeksi hyvä ja rakastava äiti tulee varmasti naisesta, joka joutuu etukäteen miettimään äitiyttään ja sittemmin ymmärtää olevansa siihen valmis - puolison kanssa tai ilman. Äitiyteen voi toki kasvaakin, mutta ei ollenkaan huono vaihtoehto ole se, että lasta/lapsia todella haluaa.



Toimiva parisuhde on oiva kasvupaikka lapselle, mutta niin on myös aidosti lasta haluava itsellinen aikuinen.



Kokemuksesta uskaltaisin väittää, että aito isättömyys (tyyliin lahjoitetut siittiöt ilman huijausta, painostusta tms.) on lapsellekin selkeämpi ja helpompi tilanne, kuin esimerkiksi ns. vahinkoraskaus, jossa äiti haluaa pitää lapsen ja pakottaa miehen tunnustamaan isyyden, vaikkei mies lasta edes haluaisi.

Miten muka pilaisit elämäsi tai miten se muka olisi väärin lasta kohtaan, jos olet yksin lapsen kanssa? Mieti nyt vähän hei..

Joku sanoi, ettet ole mikään ikäloppu mutta mun täytyy kyllä siihen vastata, ettei ap:lla nyt mitenkään runsaastikaan sitä aikaa ole. Viehän se aikaa ennen kun edes tapaa ketään ja sitten pitää vielä tutustua ja miettiä onko SE mies valmis sitoutumaan jne.

Vastaus kysymykseen: on oikein tehdä niin.

Eihän tuo ole sen kummempaa kuin lesbojen lisääntyminen ja lapsen kasvaminen siellä isättömänä.

hyvän suhteen ja lapsen/lapsia? Sekin että ei usko löytävänsä kumppania vaikuttaa siihen ettei sitä todellakaan löydy. Omat uskomukset vaikuttavat käyttäytymiseen ja viestittää että pärjäät itseksesikin, älkää turhaan miesehdokkaat vaivautuko.

miten laki tulisi peliin mahdollisissa riitatilanteissa joita voisi myödemmin vuosien jälkeen tulla.



todennäköisesti taloudellisia sanktioita.

Minusta pahinta mitä lapselle voi tehdä, on rikkoa sen perhe. Perhe, ketä siihen ikinä kuuluukin on lapsen ponnistuslauta elämään. Sen kulmakivi, joka pitäisi olla turvallinen asia joka on ja pysyy ja säilyy vaikka koko maailma ympäriltä särkyisi. Jos lapsen kasvattaa perheessä, jossa on äiti ja isä, ei sitä saisi häneltä koskaan ottaa pois. Miksei yksi aikuinen voisi tarjota lapselle perhettä? Perhettä joka on vakaa ja säilyy. Tämä sinun vaihtoehto on siis minusta tuhat kertaa parempi vaihtoehto kun se että on ensin äiti ja isä ja sitten yhtäkkiä ne onkin eri osoitteissa. Perhe on hajalla.



Minulla on ollut molemmat vanhemmat, joten en pysty sanomaan miten vaikuttaa jos joutuu kasvamaan ilman isää. Minusta tuntuu, että jostakin se miehen malli pitäisi löytyä. Oli lapsi tyttö tai poika. Mutta voisiko se olla vaikka sinun isäsi tai veljesi? Jos lapsi on poika olisi hyvä jos hän voisi jonkun kanssa tehdä "miesten juttuja". Osallistua johonkin rakentamiseen, kalastaa ym. Ja tytön ehkä pitäisi saada jotain osviittaa siitä, millainen miehen pitäisi olla. Voi tulla muuten vaikeuksia kun etsii joku päivä omaa puolisoa.



Mun kaveri on kasvanut ilman isää ja ei sillä oiken muutakaan miehen mallia ole tainnut olla. On nyt 25 vuotta eikä ole koskaan solminut oikeaa seurustelusuhdeta. Miehiä on aina ollut jo nuoresta asti, mutta oikeaa suhdetta ei. Ja ne miehet ketä hän tapailee on jotenkin tosi renttuja. Juo paljon ja ei ihan sellaisia kunnon miehiä muutenkaan. En tiedä onko jotain jäänyt isättömyydestä vai johtuuko siitä että isä tappoi itsensä tytön ollessa 2-vuotias, vai kenties molemmista. Äidillä ei kuitenkaan koskaan ollut uutta miestä.



Mieti kuitenkin vielä ainakin taloudellinen puoli. Selviätkö lapsen kanssa taloudellisesti? Pystytkö tarjoamaan hyvän kasvuympäristön jne.?

Ensinnäkin tuosta parisuhteesta.. Takana on kaksi vakavampaa suhdetta, joista kumpikaan ei olisi kestänyt lapsia (ja eivätpä nuo kestäneet muutenkaan.) Olen kovasti yrittänyt analysoida, mikä niissä on mennyt vikaan, mutta sen olen ainakin itsestäni oppinut, että sinnittelen viimeiseen asti huonossakin suhteessa ja yritän saada sen epätoivoisesti toimimaan. Sitä en enää halua, ei siis parisuhdetta väen vängällä mulle kiitos. Mieluummin olen todella yksinäni ilman miestä kuin roikun huonossa suhteessa. En myöskään koe epätoivoisesti kaipaavani miestä elämääni, ainakaan tässä vaiheessa. Ainoa ongelma on tosiaan sitten tämä lapsihaave, koska niitä lapsia on vaikea yksin saada. Olen kuitenkin omasta mielestäni avoin parisuhteelle, jos vastaan vaan kävelisi sellainen mies, joka herättäisi tunteita ja jonka kanssa arkikin sujuisi.



Toiseksi uskon kyllä pärjääväni yksin lapsen kanssa. Puitteet ovat kunnossa, en ole mitenkään erityisen työorientoitunut ihminen (enemmänkin pidän perhettä tärkeämpänä) ja tukiverkostoakin löytyy. Minulla on todella paljon rakkautta annettavani ja myös sen verran kokemusta eri-ikäisistä lapsista, että osaan asettaa tarvittaessa rajoja. Ja nautin todella paljon lasten seurasta! Mikään ei ole ihanampaa kuin pieni ihmistaimi, joka ihmettelee elämää.



En ymmärrä tuota viimeisintä kommenttia, mitä taloudellisia sanktioita tämmöisestä voisi tulla? Vai tarkoitatko jotain elatusmaksuja tms? Jos tähän ratkaisuun päädyn, olen sitä mieltä, että sovimme miehen kanssa asioista tarkkaan ja muutenkin puhumme auki odotukset ja roolitukset. Omana toiveenani siis olisi, että mies osallistuisi lapsen elämään ja kasvatukseen ja olisi lapselle etä-isä omien voimavarojensa mukaan. Kyseessä on kuitenkin hieno mies, jota kunnioitan ja arvostan ja jolla olisi todella paljon annettavaa.



Mutta on ollut todella ihana lukea kannustavia kommentteja! En ole hyppäämässä tähän suinpäin vaan todella haluan pohtia, mitä tämmöinen ratkaisu lapsen kannalta tarkoittaisi ja millaisia ennakkoluuloja ja haasteita saattaisin myöhemmin kohdata.



ap

että tosiaan jos nyt lähiaikoina tapaisin ihanan miehen, niin menisihän siinä tosiaan vielä useampia vuosi ennen kuin lasten hankkiminen olisi ajankohtaista. Mielestäni kun sen parisuhteen tulee olla kunnossa enkä suostuisi yrittämään lasta kenenkään sellaisen ihmisen kanssa, jota en vielä todella tunne. Siinähän sitä vasta ongelmia saattaisi tulla! Molemmissa omissa suhteissani kaikki on vaikuttanut ihanteelliselta ensimmäiset pari vuotta ja vasta pitempi yhdessä olo on tuonut eteen niitä ongelmia ja vaikeuksia, joten oon vain tyytyväinen, ettei kumpaankaan suhteeseen ole syntynyt lasta.



ap

Kun imetin maratoneja ja vauva itki muuten loputtomiin, mies kävi kaupassa, teki ruokaa ja kantoi sitä makkariin keskellä yötäkin. Kun vaativin lapsistamme huusi tuntitolkulla mitäliekoliikkia, mies syötti minua pahimpina hetkinä.



Kun lapsi herää 30 kertaa yössä, jossain vaiheessa olet noin muutaman kuukauden kuluttua niin poikki, että mikä autuus, kun mies kampittaa osan heräämisistä.



Raskausaika voi olla niin paha, ettet pärjää yksin - jälleen mies auttaa eli kippaa sinua öisin vessaan kerran tunnissa, sillä itse et kivuiltasi meinaa ylös päästä. Sama homma kyljen kääntämisen kanssa.



Jos saisit kaksoset, työsarka suurempi, sanoisinpa mahdoton yhdelle.



Oletko valmis heräämään vuosikausia joka aamu heti, kun lapsesi herää? On ihanaa, kun mies voi hoitaa vauvan ja laittaa kaikille lapsille aamupalaa, jos olet itse joutunut heräämään hyvin sairaan flunssaisen vauvan kanssa 20 kertaa yön aikana. Itse jouduin yhden lapsemme kanssa seisomaan joskus parikin tuntia lähes putkeen pinnasängyn vieressä monista syistä. Sairaan lapsen kanssa on joskus hyvä olla neljä kättä: hyvä jos saat vaippaa ja vaatteita päälle kiemurtelevalle ja huutelevalle mustekalalle ja samalla pitäisi olla laittamassa lääkettä ruiskuun.



Yksi lapsistamme ei meinannut millään nukahtaa vuoden ajan parin vuoden iän molemmin puolin. Kun isä oli istunut pojan vieressä kaksi tuntia, minä jatkoin tunnin ja voilaa: unta. Ja toisin päin. Petivaatteet ja pyjamat lentelivät ulos sängystä ja jalkaa tuli ulos sängystä loputtomiin, ja eikun petaamaan uudelleen vaikka sata kertaa, sillä mitkään tunnetut kasvatuskonstit eivät tehonneet. Vain aika paransi :) Jaksoimme yhdessä vaikean ajan yli.



Voisin kirjoittaa vaikeuksista vaikka kuinka pitkästi, mutta nyt, kun pieninkin on jo leikki-ikäinen, meillä on mahtavat, iloiset, hyvin syövät ja nukkuvat lapset. Ja ennen kaikkea älykkäät lapset - pitää olla aika luova, energinen ja kekseliäs kaikkeen siihen vatkaamiseen, mitä lapsemme ovat tehneet :) Kaikki vaivannäkö, täysimetys ja omissa huoneissa nukkumaanopettelu kannatti, vaikka työtä ja tuskaa riitti.



Yhdellä lapsistani on etäisä. On hiukan kurjaa, että isän kanssa ei voi jakaa joka risausta ja isä ei ole arjessa läsnä iloitsemassa lapsensa joka päiväisistä iloista ja suruista. Onneksi suhde kuitenkin toimii tosi hyvin, elää voi näinkin, ja noinkin, mitä sinä suunnittelet :)

Hei ap! Itse mietin samaa asiaa kuin sinäkin. Olen ollut suhteessa, jossa toivoin perhettä (toivoimme molemmat), mutta suhde kariutui ja traagista kyllä, olen helpottunut, ettei lasta ehtinyt tulla. Nyt kun olen toipunut suhteesta, olen alkanut miettiä tätä lapsiasiaa. Ikää on jo 37, joten aikaa ei paljon ole. Inseminaatio? Joku tuttu? Satunnainen tuttavuus? Haluaisin lapselle isän, juuri sellaisen etä-isän, jollaisen kanssa sinä olet keskustellut. Lapsella olisi miesmalli, isällä iloa lapsesta ja minulla mahdollisuus oman aikaan silloin tällöin. Äitini liikuttui täysin, kun kerroin pohtineeni asiaa. Hänestä minulla on hyvä tuki, niin henkinen kuin taloudellinenkin.

On ollut rohkaisevaa lukea viestejä, joissa vakuutetaan, että kyllä sinä pärjäät. Arki yksinään lapsen (ja koiran) kanssa ei varmasti ole helppoa, ja se pistää miettimään. Miehistä olen saanut sen verran kokemusta, etten välttämättä sellaista halua. Myös parisuhteessa lapsen hankkineet ystävät kertovat niin hirveitä juttuja isien itsekkyydestä, että tuntuu paremmalta vaihtoehdolta olla yksin kuin sellaisessa isä-äititilanteessa, jossa kuitenkin kantaa vastuun yksin ja saa vielä nalkutukset ja epäoikeidenmukaisen parisuhteen kestää. Tämä ei tietenkään koske kaikkia parisuhteita ja isiä!

Joten mitä tehdä? Ainakin mietin vielä tarkkaan.

että maalataan ihannekuva siitä yksin lasta kasvattavasta äidistä. Et tiedä millaista äitiys on. Se tuo esiin uusia puolia ihmisestä, ennen kokematonta avuttomuuttakin. Voi olla, että kaipaisit sittenkin lapselle isää ja itsellesi kumppania, jonka kanssa jakaa kasvatusvastuun. Voi olla, että lapsesi kärsisi hyvästä kodista huolimatta isättömyydestään. Kodissa pysyvästi elävä isä joka on sitoutunut äitiin, on eri asia kuin etä/viikonloppuisä, jolla ei ole rakkaussuhdetta äitiin.



Minä kyseenalaistaisin tuon ajatuksen saada lapsi yksin. Olet haavoittunut parisuhteissa. Nyt olet kuitenkin vapaa etsimään miestä aktiivisesti - lapsen kanssa se on vaikeampaa. Lapsi tulee olemaan elämässäsi koko ajan läsnä vain parikymmentä vuotta. Vanhuutesi saat elää aika yksinäisenä, jos sinulla ei ole sitten ketään muuta, kuin se lapsi.

eli katso vuosi aktiivisesti ja tee kaikkeasi saadaksesi parisuhteen ja miehen. Jos ei sitten olekaan tärpännyt, niin sitten voit alkaa pohtimaan sitä yh-äidiksi ryhtymistä. Silloin voit ainakin itsellesi olla rehellinen ja todeta ainakin yrittäneesi kaikkesi saadaksesi parisuhteen, josta lapsen. Meillä naisilla on kuitenkin se "etu", että jos lasta kovin haluaa, niin sen voi sitten hankkia - kunhan ei tosiaan tee hätiköityä ratkaisua!

jalat alta vievä, kunnollinen mies löytyisi. Itse olin rakastuntu muutaman kerran, ollut muutamassa pitkässä suhteessa ja monessa lyhyessä, kunnes kiirehdin kolmikymppisenä mukavaan liittoon, josta lapsi. Muuutaman vuoden kuluttua ymmärsin, että rakkautta ei oikein ollutkaan, kiintymystä kyllä - ja kosolti tylsyyttä. Kaipasin hyvää juttukaveria, ymmärtäjää, huumoria ja ajatusten lentoa. Yhtäkkiä löysin vähän kaikkea, nykyisen mieheni. Erosin. 35-vuotiaana saimme lapsen ja myöhemmin toisen. Nyt olemme neljänkympin molemmin puolin, pienet lapset ja voilaa: aika hyvä olla!



On ihanaa, kun yhteinen lapsi tekee jotain hassua tai sanoo käsittämättömän hienon lauseen. Katsomme miehemme kanssa toisiamme onnesta pakahtuen! Sitä yksinhuoltaja ei koe. Ja miten ihanaa on, kun pikkuinen ryntää isän syliin sen tullessa töistä! Tai kuinka hauska on nähdä koko ajan isän ilmeitä ja piirteitä lapsessa ja seurata heidän yhteisiä puuhiaan. Minun mieheni ei ole itsekäs - miten paljon näitä rallipeliä ajavia lastenhoidon laistavia otuksia onkaan päässyt naimisiin työteliäiden naisten kanssa ja miksi? Onko se se ulkonäkö? Nuorempana minäkin etsin komeaa, mutta rakkaus löytyikin tavallisemmasta paketista. Meillä mies tekee ihan kaikkea mitä minäkin lasten kanssa, paitsi paria liikuntalajia ei heidän kanssaan harrasta, mutta minä kyllä, joten ok.



Sinuna en ryntäisi tuohon, sillä aikaa ja löytämättömiä ihmisiä on! Itsekin muutut vielä mieleltäsi. Tilanne voisi vaikeutua sitten, jos hankkisit lapsen ystäväsi kanssa ja tapaisitkin myöhemmin loistomiehen, jota ilman et voikaan kuvitella eläväsi. Lapsesi isä olisi tapaillut lastanne aika vapaasti, mutta yhtäkkiä joutuisittekin uuteen tilanteeseen, jossa tapaamiset tulisi punnita uudelleen. Kaikenlaiset perheet sallittakoon hätätapauksessa, mutta sinulla ei liene ihan kauhea hätä kuitenkaan :) Onnea valitsemallasi tiellä!

Jos lapsi ihmettelee isän puutetta, voit vastata että halusit häntä (lasta) niin paljon että ryhdyit kasvattajaksi mielummin yksin kuin olisit jäänyt odottamaan elämäsimiestä ja jäänyt ilman rakasta lastasi. Siis ihan rehellisesti kerrot mistä oli kyse tehden selväksi miten tärkeä lapsi sinulle on.



Yksi rakastava vanhempi voittaa mennen tullen kaksi huonoa vanhempaa.



Etkä voi todellakaan tietää että saisit lapsia vielä 4-kymppisenä.

Tällä tarkoitan sitä, että mielestäni ihmiset ovat nykyää todella itsekkäitä. Lähtökohtaisesti lapsen tulee saada ainakin mahdollisuus kokonaiseen perheeseen. Jos isä lähtee odotusaikana tai jos tulee avioero, niin näin sitten vain tapahtuu. Yritetty ainakin on.



Mielestäni asiat etenevät luonnollisesti siten, että ensin on parisuhde ja sen jälkeen lapsia. Jos näin ei ole, niin sitten kyseistä henkilö ei vain ole tarkoitettu äidiksi.



Ja vielä: ap:llä ei ole todellakaan mitään kiirettä vielä. Ja miksi parisuhdetta muka pitäisi vuosikausia testata ennen lapsen tekemistä. Mielestäni kolmekymmpisen tulee kyllä pystyä sanomaan esim. vuoden kuluessa onko tämä nyt tässä. Jos ei pysty, niin suhde ei ole vakavalla pohjalla.



Ja tiedän mistä puhun, sillä olen itse saanut lapsen vasta nelikymppisenä. Ja aikaa meni parisuhteen alkamisesta lapsen synytymään noin 1,5 vuotta.

ole mikään hyvän elämän tae. Kuulostat varsin järkevältä ja olet ajatellut tätä asiaa pitkälle, eli ei ole mikään hetken päähänpisto. Istu sen miehen kanssa vielä pöydän ääreen ja sopikaa kaikki asiat niin valmiiksi kuin vaan voi, ja antakaa palaa :) uskon että lapsella on ihan hyvät oltavat! Lycka till!

Ottaisin ensin vuoden aikaa sen miehen etsimiseen ja tekisin ihan kaikkeni: nettiprofiilit, ahkera deittaus sitä kautta.



Ei tarvitse odottaa "monta vuotta" jos mies on oikea. Meillä näin: 9 kk seurustelua, 3 kk yhdessä asumista ja naimisiin, 4 kk tämän jälkeen ehkäisy pois. Eli semmoiset 1,5 vuotta ensitapaamisesta lapsentekoon...



Ja on tuttuja, jotka ovat paljon nopeamminkin edenneet 30+ iässä.

Tarkoitus ei ole sinänsä kiirehtiä vaan aion nyt rauhassa pohtia ja tunnustella tätä asiaa sekä yksin että miehen kanssa. Kyseessä on kuitenkin iso päätös ja tietoisesti aika erilaisen elämäntavan valinta, joten turha tehdä mitään hätiköityä. Olen muuten huomannut, että mies on tästä asiasta todella innoissaan! Mutta ihan ensi tai seuraavasta kierrosta ei ole tarkoitus vauvaa yrittää. :-)



Olen ehkä vähän kyyninen sen suhteen, että löytäisin vuodessa sellaisen vakaan ja toimivan parisuhteen, jossa olisi tilaa lapsillekin. Tämä johtuu ehkä siitä, että seurustelin pitkään sitoutumiskammoisen ihmisen kanssa (en siis itse aluksi tajunnut mistä oli kyse) ja se on varmasti vaikuttanut näkemyksiini parisuhteesta ja miehistä. Tästä miehestä ei olisi koskaan ollut isäksi, jälkikäteen se on helppo tajuta ja myöntää itselle.



Haluaisin ihan hirvittävän paljon äidiksi! Jopa niin paljon, että pelkään alkavani suhteeseen vain sen takia, siksi tämä "miehen metsästys" vähän pelottaa. Haluaisin kyllä, että lapsillani olisi ihana, huolehtiva ja rakastava isä, mutta en usko, että kykenisin elämään jonkun miehen kanssa parisuhteessa vain sen takia, että mies olisi hyvä isä. Siis jos jotenkin erehtyisin hakemaan vaan isää tuleville lapsilleni. Siis mua pelottaa, että jos nyt keskityn etsimään parisuhdetta, siinä käy juuri näin.



Muutenkaan en ymmärrä mistä jotkut ovat löytäneet ihania, perheorientoituneita miehiä. Kertokaa nyt mistä sellaisia aarteita löytää! Ja miten! En ole koskaan elämässäni deittailut tai muutenkaan tapaillut kauheasti miehiä ja olen vähän ujo ja epävarma itsestäni tässä suhteessa.



Itse olen muuten viettänyt lapsuuteni huonon parisuhteen varjossa ja täytyy sanoa, että sitä en missään nimessä haluaisi tuleville lapsilleni tarjota. Isä oli periaatteessa paikalla mutta ei koskaan läsnä ja toivoin koko lapsuuteni, että vanhempani olisivat eronneet, koska äidin kanssa kahden oli niin paljon parempi olla. Kun isä oli paikalla, äiti suuntasi kaiken huomionsa vaan isään ja tämän miellyttämiseen ja silti meillä aina vaan riideltiin. Tämä varmasti myös vaikuttaa omaan elämääni vieläkin.



ap

n. 35V ei aikaa tosiaan ole liikaa tuhlattavaksi. Niin helppo sanoa, että kannattaa odottaa sitä "oikeaa". Tosiasia on että kaikki naiset ei löydä kunnon miestä. Kunnollisia, nättejä, fiksuja naisia on enemmän kuin vastaavia miehiä, joten pakostakin osa naisista ei löydä hyvää miestä. Itselläni kävi niin, että tulin 33-vuotiaan raskaaksi ehkäisystä huolimatta suhteen alussa. Ei tarvinnut miettiä noita asioita, mutta hyvin on pärjätty lapsen kanssa kahden. Eli uskon että hyvin ap pärjäisi.