Olisitko kateellinen nuorelle joka saa ison perinnön eikä koskaan tarvitsisi tehdä töitä?

Pääomatulot kattaisivat elämisen ja lapsia voisi hankkia niin monta kuin haluaa ja ne voisi hoitaa kotona, kuunnes aikuisena heille voisi ostaa asunnon mieleiseltään alueelta.

Yksikään mies ei haaveile siitä, että saisi lusmuta koko elämänsä. Vaikka rahaa perisi kuinka paljon tahansa, silti miehet haluavat luoda uraa sen perheyrityksen parissa.

Hävettää ihan tällaisten ap:n kuvailemien naisten puolesta jotka eivät panosta mahdollisuuksiin joita perintö tuo, vaan jotka haluavat vaan ottaa rahoista kaiken ilon irti.

Aika yksinkertainen nainen olisi kyseessä jos ei haaveile muusta kuin perhe-elämästä. Oikeastiko tällaisia tyhjäpäitä on?

Tietysti olisin, ja niin olisivat kaikki muutkin.



Ne jotka väittää jotain muuta niin valehtelee!!!

Mutta jos tuollainen onnenpotku osuisi omalle kohdalle niin tekisin kyllä silti töitä, olen vain sellainen luonteeltani. Olisi kuitenkin ihanaa kun ei tarvitsisi pelätä työpaikkansa ja sen myötä elinkeinonsa puolesta eikä koskaan tehdä sellaisia töitä joissa ei viihdy.

Oma perintöni on aika pieni.

tähän asti kateellinen ja kateus kohdistui suuren teollisuussuvun tyttäreen. Juuri mainitsemaasi tapaukseen. Kateutta kesti pari kuukautta. Onneksi meni ohi. Kamala tunne.



Sen jälkeenkään en ole koskaan ollut kateellinen ja tuosta on jo 10 vuotta.

että menettää nuorena vanhempansa tai toisen heistä, niin enpä osaisi olla kade. Jos taas perintö tupsahtaisi taivaasta kun ameriikan-täti sattusi testamentaamaan omaisuutensa tolle nuorelle, niin varmaan samalta tuntuisi kuin vaikka jos se ois voittanut lotossa.



Olisihan se kivaa varmaan saada ilmaista rahaa, en tiedä. Ihan olen kouluttautumalla ja tekemällä joitain oikeita valintoja saanut turvatun talouden. Ei työllä rikastu, mutta on hyvä tunne elättää itsensä työllä, ei perinnöllä tai lahjoilla.

Yleensä perinnön saamiseksi jonkun pitää kuolla. Siitä en oo kateellinen, jos nuori menettää esim. molemmat vanhempansa jo siinä vaiheessa. Ja siitäkään en olisi kateellinen, ettei ehkä ikinä opi normaalia työntekoa ja työelämää.



Mutta toki toisaalta olisin kateellinen siitä, ettei tarvi rahahuolia miettiä ja että on varmat tulot ja että saa elää ylellistä elämää. Kyllähän siinä on etuoikeutettu moneen muuhun nähden.



Ja jos noin jollekin käy, niin ei voi kuin toivoa, että ymmärtää olevansa etuoikeutetussa asemassa muihin nähden.

Mutta kyllä meidän perheessä ja suvussa on ihan kunnia-asia myös opiskella ja tehdä töitä. Puhun siis vain omasta puolestani. Siis minä en koskaan valinnut tuollaista vaihtoehtoa.

Rahalle olen kateellinen, läheisen menettämiselle en. Mieluummin pidän vanhempani kuin otan rahat.

vanhemmat kuin otan rahat. Kumminkin hyvä tietää, että myöhemmin ainakin on talous turvattu ja kai ne rikkaat vanhemmat eläessäänkin auttaa paljon.

isohkon omakotitalon äidiltään johon sitten muutti ja jossa lapsineen edelleen asuu..sikäli "vapauttava" tunne, ettei tarvitse koskaan painiskella vuokrien tai pankkilainojen kanssa...asuu siis velattomassa talossa josta maksaa vain juoksevat kk-kulut.



Heidän välinsä eivät olleet edes mitenkään läheiset, joten paha sanoa näin, mutta ei hänen kohdalla äidin menettäminen ollut niin kamalaa...



Olinko kade? En kai varsinaisesti, mutta tuntui hetken otenkin "epäreilulta".Tunne meni tosin ohitse ja olen aidosti onnellinen hänen puolestaan, mutta myös erittäin tyytyväinen omaan elämääni asuntovelkaisena! Enkä osia vaihtaisi ikinä!

Edellisiin lisäisin, että minä ilman muuta ottaisin lottovoiton jos saisin. Kuitenkin järjellä tajuan, että on hyvä, että sellaista en ole saanut nuorena, vaan olen opiskellut ja tehnyt töitä. Tällainen "normaalielämä" arkisine kiireineen on varmaan pitänyt minut paremmin raiteillaan.

ja olemme molemmilta puolilta saaneet ennakkoperintöjä ilman vanhempien menetyksiä.



Mutta itse en usko tuohon työssä käymättömyyteen. Meillä on monta lasta, ja voisin varmasti olla kotona vaikka loputtomasti, mutta en pysty kuvittelemaan kohdalleni sellaista elämäntapaa. Kaipaan työkavereita, haasteita jne, joten ihan mielelläni olen palannut töihin, vaikka kotivuosiakin on takana monta.

että meillä on hyvät ja rakastavat välit. Raha ei ole rakkautta, huolenpitoa ja läheisyyttä vienyt, se on jotenkin ihan sivuseikka.

Joku joskus sanoi, että vanhempia ei voi valita, niinhän se on.

Nimittäin ympärilläni riittää kateellisia, omasta äidistä alkaen. Jauhavat vaan rahasta (jota olen jakanut avokätisesti sinne sun tänne) ja välillä joudun katkeria ihmisiä muistuttamaan että mielummin olisin pitänyt isäni kuin saanut häneltä jättiperinnön...

ainakin jos sen eteen ei tarvisi esim vanhempien kuolla, mutta muuten ei kuulosta ollenkaan hyvältä tuo ajatus että nuori ihminen saa valtavasti omaisuutta eikä tee päivääkään töitä.

lapsineen todella mukavasti suvun suuryrityksestä saamillaan pääomatuloilla tms. En ole kateellinen, minkäs sille mahtaa että toisilla on raha-asiat paremmin kuin toisilla.

Kuka oikeasti vaihtaisi isänsä tai äitinsä elämän suureen summaan rahaa? Säälisin kun on menettänyt vanhempansa niin nuorena.



Jos olisi joku upporikas lapseton serkunkumminkaima jonka perii eikä edes tunne niin sitten olisin kade. =)

Rikkaissa suvuissa myös isovanhemmat on rikkaita, ja perintöjä ohjataan lapsenlapsille. Kyllä olisin erittäin kateellinen, onneksi en tunne ketään sellaista. Minulle tulee helposti sellainen olo, että on väärin, kun muut saavat kaikkea helposti ja minun pitää raataa joka leipäpalani eteen.

kadehdi elämää jossa vaan ollaan kotona ja kasvatetaan lapsilukua...





Joidenkin tuntuu olevan mahdoton käsittää, että ihmisellä voi olla myös TARVE tehdä työtä. Minulle oman merkitsevyyden, identiteetin ja itsetunnon kannalta mielekäs ja palkitseva työ on erittäin tärkeää.



Aivan varmasti tekisin töitä vaikka taloudellinen tilanne ei sitä vaatisi. Toki silloin voisin vielä vapaammin vaikuttaa itse työhöni.