G: Vanhempiesi ihmeelliset ratkaisut lastensa kanssa?

Mistä vakavemmista ja isommista asioista ei voitu puhua. Esim. mummolleni ei saanut kertoa, että isä ja äiti on eronnu. Kun mummo kuoli, ei voitu kertoa, mihin hän kuoli tai mitä ylipäänsä oli sairastanut viimeiset 15 vuotta. Olin kuitenkin jo yläasteiässä silloin, että oisin jotain ymmärtänytkin. vastaavia esimerkkejä olis pilvin pimein. Vieläkin äiti on samanlainen, mistään ei sais kertoa vaan enemmin keksii kaikkia toinen toistaan kummallisempia valheita, joihin meidän lastenkin pitäs osallistua. Ollaan sanottu suoraan, että me ei aleta valehteleen. Moneen tukalaan tilanteeseen ovat meidät salailulla, valehtelulla ja puhumattomuudella saattaneet.

oma äitini ei meikkaa ja muutenkin on aina korostanut sitä, miten ei ole koko päivänä edes kammannut tukkaansa. Nyt on ruvennut ostamaan kauniita juhlavaatteita edes, mutta arkena ei paljon välitä, miltä näyttää ja korostaa sitä puheillaan. Oli siis itse opeteltava kaikki kauneudenhoitoon liittyvä. Kyllä äiti tarvikkeita minulle osti, kun pyysin, mutta vieläkin jotenkin nolottaa meikata äitini nähden, kun tiedän, että se hänen mielestään on ilmeisesti jotain erityisen turhaa (ei ole koskaan sanonut niin minulle).



Ja vielä yksi iso asia tuli mieleeni. Koen edelleen traumaattisena sen, että minua syyllistettiin lähes joka asiasta. Sellaisista asioistakin, mitä en voinut osata paremmin, koska olin lapsi. Oma tuleva lapseni saa ohjausta ja neuvoja, ei syyllistämistä. Omat vanhempani olivat vain liian nuoria.

Itkeminen oli pahasta. Olin vielä teininä aikamoinen itkupilli, ja muistan että "turhasta" itkeminen sai varsinkin äidin tiuskaisemaan jotain vihaista. No tämän vuoksi tietysti jännitti jo etukäteen kaikki tilanteet joissa itku saattaisi tulla ja itkeminen hävetti.



Nykyään itken jos itkettää, ei ole ollut syytä pelätä tai hävetä.



Äidin ylivarominen. Kun aloin teininä kulkea iltaisin myöhään kavereitten luona, oli se varoittelun ja huolehtimisen määrä jotain aivan kohtuutonta. Luulisi että niissä metsissä olisi ollut vähintään sotatila päällä sen varoittelun määrän perusteella. Seuraus oli se, että ylihuolehtivaisuus ärsytti niin paljon, että tahallani tulin myöhässä kotiin enkä tietenkään ilmoittanut etukäteen, koska se ylimitoitettu "minä jo niin pelkäsin että mitä kauheaa sinulle on sattunut" otti päähän.



Niin ikään osaan kyllä nykyään arvioida paremmin milloin olen tulossa ja ilmoittaa olenko myöhässä.

mutta äitini ei ikinä askarrellut, leikkinyt, tullut pihalle tai pelannut kanssani mitään. Hän hoiti vanhemmuutensa kotitöiden tekona. Jutteli hän sentään minulle, ja nauroimme yhdessä tosi usein. Tuon leikkimis-, pelaamis- ym. haluttomuuden hän selitti sillä, että oli erityisluokanopettaja lievästi kehitysvammaisille alkuopetusoppilaille, eikä halunnut enää kotona tehdä sellaisia asioita, koska työn puolesta oli jo pitänyt. Sen vuoksi meillä ei saanut myöskään kuunnella musiikkia sen jälkeen, kun äiti oli tullut kotiin, koska hän ei kestänyt töiden jälkeen ylimääräistä meteliä. Ja isä oli aina töissä. Vapaa-aikana hän pelasi kanssamme, mutta ei leikkinyt ym. Nyt isoäitini äitini leikkii ja askartelee lapsieni kanssa, mutta ei ulkoile eikä pelaile mitään. Enkä sitä oletakaan.



Olen kotoani perinyt kasvatukseeni yhdessä kotitöiden tekemisen ja rationaaliset säännöt lapsille, joista ei lipsuta, sekä käytöstapojen opettamisen. Mutta retkeilen, pelailen, urheilen, ulkoilen, ompelen ja askartelen lasteni kanssa päivittäin (ei tietystikään kaikkia samana päivänä, mutta joka päivä kahta kolmea asiaa noista). Rakenteluleikeissä osaan olla mukana, mutta barbie-/ muihin pienen tytön roolileikkeihin en minäkään osaa luontevasti taipua. Siksi en kovin usein leiki lasteni kanssa leluilla, mutta hippasilla ja piilosilla olemme usein. Niin ja meillä ruoka syödään kanssa koko perheen kanssa yhdessä, ja se ei ole hernekeittoa lukuunottamatta ikinä einesruokaa, sekin kai lapsuudenkotoa iskostui päähäni, että terveellinen ruoka valmistetaan alusta alkaen itse. Ehkä luovun siitä osittain joskus, olisi se välillä ainakin helpompaa.

että ainoana lapsena (jostain syystä puhun aina monikosta "meidän äitimme", vaikka olen ainoa lapsi )olisin välillä kaivannut äidistä puuhailuseuraa. Etenkin, kun kaverini eivät saaneet olla meillä kuin viikonloppuisin, kun äiti ei ollut rasittunut työstään ja metelistä.

ei meilläkään koskaan äiti tai isä pelannut, leikkinyt, ulkoillut tms meidän kanssa mutta oikeasti en ole osannut sitä kaivatakaan. Isä kävi töissä, äiti kävi töissä ja teki kotityöt ja me lapset hoidimme muuten itse itsemme. Ruokaa ja vaatteita ja iltapeittelyn saimme toki.

Tuli vedettyä koulun jälkeen jos jonkinlaista einestä, sillä vanhemmillani oli sama selitys. Viikonloppuisin söimme HK:n purkki lihapullia kastikkeessa tai porsaankyljyksiä laitettuna mikroon (siitä tuli kastike perunoille)... kuivia käppänöitä. Perunat sentään keittivät itse. Nykyisin jos vierailemme vanhemmillani kylässä, tarjoavat he spagettia ja jauhelihakastiketta, sitä siis opetellut tekemään reilu 50-vuotiaina.

Mua harmittaa se, ettei mua kunnolla ohjattu liikunnan pariin. Isäni on aina ollut sitä mieltä, että turha maksaa mitään salimaksuja tai jotain seuran maksuja, koska ulkona voi juosta ilmaiseksi ja uimahallissa käyminen on halpaa.

vain jouluisin. Ja arkisin ruoka oli valmiina kun tuli koulusta kotiin eli 1-2aikaa söin itsekseni kun vanhemmat sisarukset oli koulussa vielä tai kavereilla.

Äiti oli iltatöissä joten ei paljon näkynyt. Mikä taas oli aivan mahtavaa teini ikäisenä kun ei kukaan ollut katsomassa mitä tekee kuka on meillä tai mitään.

Mutta ei minulle silti mitään traumoja ole jäänyt vaikka aika yksin koko lapsuuden olenkin ollut.

Lapsuudenkodissani ei koskaan puhuttu asioista, kaikki asiat vaan vaiettiin hiljaiseksi. Kun asioista ei puhuttu, niitä ei myöskään ollut, kuten isäni alkoholismia.

Äitini laski leikkiä murrosiässäni, esim saattoi huitaista kohti puseroani sanoen "alkaako sulla tissit kasvaa?" Kuukautisista ei puhuttu, äitini vaan sanoi "Vessassa on siteitä, käytä niitä kun niiden aika tulee."

Muut luokkalaiseni kävivät ulkomailla, Linnanmäellä, Lapissa jne. Meidän perhe meni vain mökille, ja katsoi kun isä kännäsi. Kerran jostain kaupan kilpailusta voitin liput tuollaiseen paikkaan (Linnanmäelle), mutta ne liput jäivät käyttämättä koska siinähän olisi jäänyt yksi päivä kesälomasta ihan kokonaan ilman viinaa.

Ja asioista ei puhuttu, kaikki teeskentelivät, ettei alkoholi ole ongelma ja sitä peiteltiin, ettei vaan kukaan perheen ulkopuolinen saisi tietää.

Mua ei opastettu hygieniassa mitenkään, ehdin haista varmaan vuoden kun äidin kaveri vei mut dödö- ja kosmetiikkaostoksille. Hävetti hirveästi tajuta, että oli ollut naurunalainen vaikka kuinka kauan, eikä ollut itse tajunnut asiaa!



Myös vaatteet oli hirveitä, liian isoja, nelikymppisille tarkoitettuja ja kirppiksiltä ostettuja, eikä sopineet mulle ollenkaan.



En saanut murkkunakaan viikkorahaa, enkä päässyt ikinä esimerkiksi kaupungille. Tai oisin tietenkin päässyt, jos oisin useammin jaksanut pyöräillä nelostien vartta 30 km kaupunkiin, mut varsinkaan talvella sitä ei tullut tehtyä.;)

Kaikenlainen itsekehu oli pahasta, ei saanut pröystäillä, paheksuttiin niitä, joiden koettiin kehuvan itseään. Vanhempani esim. istuivat lakkiaisissani takarivissä, kun eivät "kehdanneet" mennä edemmäs. Minä sain kuusi ällää ja tukun stipendejä. Aina istuttiin joka paikassa takarivissä, ettei vaan kukaan huomaa ja ettei olla kenenkään tiellä ja ettei kukaan vaan kuvittele, että me kuviteltais ittestämme jotain. Tämä asenne heijastui minuun sillä tavalla, että pelkäsin edes ajatella, että joku koe koulussa olisi mennyt hyvin tai että olisin voinut menestyä jossain. Monesti kotona, jos joku sanoi olevansa hyvä jossakin, "tiputettiin maan pinnalle". Esim. siskoni alle kouluikäisenä koki olevansa tosi kova juoksemaan. Äiti ja isä eivät millään tavalla koskaan kehuneet tai rohkaisseet häntä, vaan hiljakseen antoivat ymmärtää, että ei sisko ole mikään erikoinen. Jos minä tai siskoni tehtiin jotain, jossa omasta mielestäni onnistuttiin, vanhempien kommentti oli yleensä joku parannusehdotus.



Omien lasten synnyttyä päätin, että minä kehun ja kannustan. Kerran höpötin 1-vuotiaalle esikoiselleni, kuinka ihana ja söpö ja kaikinpuolin maailmanparas tyttö hän on. Äitini sanoi: "Onkohan se ihan hyväksi tuolla tavalla kehua lasta, ettei vaan tule omahyväiseksi". Silloin avauduin äidille ja kerroin, miten minua loukkasi mm. se että minun ylioppilassuoritustakin piti hävetä niin, että änkesivät takariviin yms. Äiti ei ollut ollenkaan ajatellut, että ei olisi kehunut meitä. Oli kuulema aina ollut ylpeä meistä. Mutta ei se koskaan sitä ääneen sanonut.

-Mulle ei ostettu siteitä tai deodoranttia tai rintaliivejä.



-Pihistin äidin varastoista siteitä ja ekat rintiskatkin otin äidiltä.

Omilla rahoilla sitten myöhemmin ostin näitä tarpeita.



-Munkin vaatteet oli mitä sattuu. Mummo osti joskus jotain hyvää, jos koko sattui oikeaksi, muuten vaatteet oli mitä oli. Mutta pahinta oli, että isä poltti siällä ja voin kuvitella mille haisin vaatteissani esim. koulussa!



-Meillä ei koskaan ollut salaattia. Siis esim. silputtua lehtisalaattia, jossa seassa jotain. Meillä oli JOSKUS kurkkua tai tomaatteja. Mutta harvoin.

Samoin hedelmiä oli tosi harvoin.



-Perunat ja ruskea kastike eri variaatioin oli mun lapsuuden ruoka. Piristystä ruskeeseen kastikkeeseen toi vaihdellen lihapullat, makkaranpalat tai kokonaiset luiset talouskyljykset.



-Ja leipää, sitä oli pakko ottaa aina ruoan yhteydessä.

Siitä johtuen en koskaan nyt aikuisena syö ruoan kanssa leipää!



-Rahat oli niin loppu usein ennen palkkaa, ettei jääkaapissa ollut oikeasti mitään



-Mua myös harmittaa, että mua ei kannustettu urheiluun. Pärjäsin yleisurheilussa ala-asteella ja yläasteellakin hyvin, mutta mut olisi ehdottomasti pitänyt ohjata urheiluseuraan. Olisin tykännyt. En vaan lapsena osannut itse sellaiseen hakeutunut.

Pärjäsin kitenkin sellaisillekin joilla oli oma valmennusryhmä. Tästä olen katkera vieläkin.



- Minua ei ohjattu tai ei edes keskusteltu mitä teen peruskoulun jälkeen. Sain itse tehdä kaikki ratkaisuni. Jälkeenpäin olisin toivonut, että joku olisi ehdottanut lukiota.



-Mitään kotiintuloaikoja tai muista sääntöjä ei ollut. Varmaan siksi oli todella vastuuntuntoinen nuori. Kaveriporukan huolehtija kännisistä jne.



-Mulle ei ole koskaan lapsena sanottu, että olen kiva, tai että vanhemmat tykkäävät minusta tai saatikka että olisin kuullut, että minua rakastetaan.

-Myöskään halausta tai muuta kosketusta ei harrastettu. Pikkusen on ollut aikuisiällä tämä tunteiden näyttäminen hankalaa.

Yritän kertoa omille lapsilleni rakastavani heitä, mutta huomaan, että mitä suuremmiksi kasvavat sen harvemmin halaan tai kosketan...

Näytettiin "hyvää" esimerkkiä alkoholin suhteen. Sitä meni liikaakin.

Kuria ei löytynyt.

Ei syöty lämpimpiä aterioita yhtä aikaa. Silloin tällöin kun äiti jaksoi tehdä sitä. Muuten meni lihapiirakoita ja hampurilaisia.

yms yms.

Olin ysillä kun käsityötunnilla sovitin ompelemaani mekkoa yhdessä open kanssa. Ope huudahti että hyvänen aika eikö sinulla ole rintaliivejä... kyllä nolotti. Mutta kun äiti ei ikinä puhunut sellaisista.



Deororanttia ei opetettu käyttämään, ja kuukautisten aikana vessapaperia pöksyihin.



Haluaisin olla sellainen vanhempi joka kertoo asioista ajoissa ja asialliseti. Ja jos jotain unohtaisin kertoa haluaisin että lapseni olisi helppo ja luonteva tulla kysymään ja pyytämään minulta mitä vain.

oman äitini ehdotonta millintarkkaa "tasapuolisuutta". Meitä oli kaksi lasta, tyttö ja poika ja kumpikin sai aina samanlaiset lahjat ja kaikki mitattiin millileen.

Tarpeet ja toiveet minulla ja veljelläni eivät olleet samanlaiset joten oikeasti äidin tyyli ei ollut ollenkaan tasapuolista.

Käytännössä se meni niin, että kumpikin lapsi sai sitä mitä veli halusi o_0



Itselläni on nyt kaksi lasta ja äitini yrittää vaatia minua toteuttamaan samanlaista "tasapuolisuutta" omien lasteni kanssa >:(



Oikeasti äitini yrittää purkaa lapsuuden traumaansa, sillä hän kokee jääneensä jotenkin vähemmälle kuin veljensä.

Joskus sain ihan uusia vaatteita, huonolaatuisia Halpahallin rääsyjä. Vaatteeni olivat yleinen vitsailun aihe koulussa :(

Joskus pyysin vanhemmiltani että käytäisiin edes katsomassa esim. Seppälän vaatteita (ne olivat sentään ihan muodikkaita ja kivan näköisiä) mutta enhän mihinkään Seppälään saanut. Vanhempani kun kuvittelivat että siellä on kalliita vaatteita.

Joku kertoi että kulki aina kirppisvaatteissa. Mulla sama homma. Rumia ja sellasia. Mutta köyhääkin oli. Nyt kumminkin olen tarkka lapsieni vaatteista että ovat nättejä ja siistejä, sopivat edes jotenkin yhteen. Itsekin kulutan omiin ja miehen vaatteisiin kivasti, joku pakkomielle jäänyt lapsuusajoista...

Tai sain kyllä ihan kaupankin vaatteita, mutta mun vaatteet ostettiin aina jostain valintatalosta ja kaverit sai tosi kalliita hienoja paitoja, joissa oli kaikkia kuvia yms. Yläasteellakaan en saanut mitään leviksiä, vaan aina jotain halpisfarkkuja, jotka oli musta ihan kamalia. Taisin olla jo ysillä, kun äiti suostui ostaa mulle kalliit ja aivan ihana Dieselit. Niitä käytettiinkin sitten hartaasti ja pitkään.

mulle myös on tästä jäänyt se, etät haluan olla tosi tyylikäs ja näteissä vaatteissa aina. En mielestäni mitenkään pröystäile, mutta mitään huonosti istuvaa, kulahtanutta tai väärän väristä en suostu lainkaan laittamaan päälleni.

mutta vanhempani olivat niin vasemmistolaisia, että heidän mielestään tennis oli vaan porvareitten harrastus. Valmennuksessa olisin varmasti yltänyt vaikka mihin asti. Ratsastamista olisin rakastanut, sama juttu. Haalin itse rahaa kokoon ratsastustunteja varten ja pyöräilin tallille yli 10 kilometrin päähän 10-vuotiaana, vaikka perheessä siis oli auto ja molemmat vanhemmat osasi ajaa. Se jäi kun en kauaa jaksanut. Maastohiihto olisi ollut ainoa hyväksytty harrastus. Opiskelemaan ei mitenkään kannustettu, vasta aikuisena olen tajunnut että minulla olisi oikeasti ollut päätä lukea itseni pidemmällekin. Jo lukioon meno oli vähän siinä ja siinä hyväksyttyä. Omien lasteni annan harrastaa tasan sitä, mitä haluavat ja tyttären kanssa käyn taas ratsastamassakin.

ihan mahdoton metele aina jostain omituisista pikkuasioista.

Esim. kerran kun menin kaverini synttäreille (n. 10 v) ja halusin kirjoittaa korttiin onnittelut punaisella tussilla (olisi ollut sievän näköinen), niin äitini sai siitä raivarit. Huusi pää punaisena ettei korttiin koskaan saa kirjoittaa millään muulla kuin sinisellä mustekynällä.

Myöhemmin äitini opetti että veroilmoitus on täytettävä lyijykynällä =o



Äidilläni oli ja on edelleen omanlaisensa käsitykset hyvästä tyylistä pukeutumisessa ja siitäkin kyllä keskusteltiin isoilla kirjaimilla.

Esim. sandaaleissa piti aina olla sukat ym. mukavaa.



Kuitenkin isommat asiat, esim. kaiken kouluun ja ammatinvalintaan liittyvät jouduin ratkomaan ja miettimään ihan itse.

Muistan vieläkin kuinka minulle kuudennella luokalla selvisi että kaikki muut lukevat kokeisiin. Olinkin aina ihmetellyt että miksi ne kokeet muka on aina niin iso ja tärkeä juttu.



Ammatinvalintaankaan en saanut minkäänlaisia neuvoja vaikka niitä pyysin. En yhtään tiennyt mitä lähtisin opiskelemaan ja valitsinkin lopulta opintosuuntani sen mukaan mikä kuulostaisi hassuimmalta :/



Tupakoinnista ja alkohonkäytöstä minulle sanottiin että ihan oma asiani on käytänkö vai en.