Lue keskustelun säännöt.
Iski kateus toisten perhe-elämästä
23.07.2009 |
Käväisin lapseni luokkatoverin kotona tänään lapseni mukana kutsuttuna. Voi masennus. Olen aina ajatellut, että luokkatoverin vanhemmat vaikuttavat tosi mukavilta ja kivoilta ihmisiltä, kun olen nähnyt heitä nopeasti esim. vanhenpainilloissa.
Mutta nyt iski kateus. Koti oli omistustalosta, uudesta kerrostalosta ja sisustettu aivan viimeisen päälle kauniisti ja laadukkaasti. Tiedän, että perhe matkustaa paljon Amerikassa ja heillä on uusi auto. Lapset ovat kauniisti puetut ja laadukkaisiin vaatteisiin. Vanhemmilla on kummallakin hyvät työt ja jotenkin heistä näkee, että he jumaloivat toisiaan. Lapseni luokkakaverikin on sellainen oikein mukava ja fiksu ”perussähläri”.
Minä en ikinä voi tarjota lapsilleni tuollaista kotia, jossa kaikki on kaunista ja harmonista. Rakastan lapsiani totta kai, mutta jotenkin heistä tuli niin täydellinen fiilis. Ja hetkeäkään ei tullut sellainen pröystäilevä kuva, vaan he ovat aidosti sellaisia maanläheisiä, menestyneitä ja kivoja ihmisiä.
Äh, PMS taitaa vaivata.
Kommentit (45)
ja perhe-elämäkin on ok, ja luulenkin, että jotkut saattavat meiltä jotain kadehtiakin. Mutta totuus on se, että elämä näinkin on ihan tavallista, ihan samat ilot ja surut kuin muillakin. Meillä ei ole mitään luurankoja kaapissa, mutta toisaalta ei mitään oikeasti muita hienompaakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, jos on rahaa niin pitää olla kusip**! :D
On se kumma miten joku voi olla mukava ja rikas.
Turha toisia ihmisiä on kadehtia.
Toki ihana jos heidän perheelle on kaikki juuri niin täydellistä kuin näytti.
Toisaalta joku perheessä voi olla sairaalloisen pedantti siisteydestä ja siksi koti kiiltää.
He osaavat käyttäytyä hyvin ja vaikka toisen naama miten ottaisi pattiin jaksavat hymyillä ihmisten edessä-koska fiksu ihminen ei selvittele perheriitaa puolivieriaden ihmisten edessä jne..
Mielestäni se kotimainen sarja (jonka nimeä en nyt muista) oli ihan loistava. Siinä oli perhe, jossa ulkoisesti kaikki oli täydellistä. Paljastui kuitenkin että perheen isä oli rikollisesti rahansa tehnyt. Äiti eli kuvankaunista elämää joka oli pelkkää kulissia. Lapset olivat aivan sekaisin.
Tokihan kaikki ei ole niin mustavalkoista, mutta se oli oivallinen karrikatyyri siitä miten asiat voi saada näyttämään ihan miltä vain.
joitakin ihmisiä tai perheitä. Ei kateuden tarvitse olla kalvavaa ja haudanvakavaa ja vihamielistä. Se voi myös olla ihailuntäytteistä ja itselle inspiroivaa. Onnellisia perheitä oikeasti on. Ei se, että ihmisillä on menestystä työelämässä ja koti siisti tarkoita sitä, etteivätkö he voi myös oikeasti olla onnellinen, rakastava ja maanläheinen perhe. Turha aina miettiä, että jotain pahaa siellä kuitenkin pinnan alla piilee...Parempi ehkä käyttää se kateuden pisto oman elämänsä eteenpäin viemiseen ja ponnistellen omaa "unelmaelämäänsä" kohti.
En tiedä, kadehtiiko kukaan minua tai meidän perhettä, mutta meillä ainakin on ap:n kuvailemat puitteet. Sisustettu, yleensä siisti (kiitos siivousintoni!) koti, olemme työssämme menestyneitä kolmekymppisiä, eikä raha ole suuri ongelma. Sen lisäksi rakastamme ihanaa lastamme ja toisiamme yli kaiken. Minulla/meillä on ihania ystäviä ja loistava suku ympärillämme...Olen minäkin omat elämäni karikot rämpinyt läpi, mutta nyt olen jo vuosia ihan oikeasti elänyt unelmaani. Rakkauden, hellyyden, lämmön ja positiivisuuden täytteistä elämää ihanan mieheni ja lapseni kanssa, työssä, jota rakastan. Herään joka aamu kiitollisen ja menen nukkumaan vielä kiitollisempana ja onnellisempana. Hyvin vähän on kärttyisiä päiviä. - Eikä onneni parisuhteessa tai muuten tärkeissä asioissa vähentynyt, kun omaisuutta alkoi kertyä niin, että oli varaa sitä kotiakin sisustaa.
leikkipuistossa erästä tuttua äitiä kohtaan. Hän hääri niin tarmokkaasti siellä puistossa kolmen lapsensa kanssa, oli viimeisillään raskaana ja kaikki lapset olivat tosi nätisti puettuja ja reippaita.
Tuli vain semmoinen olo että minäkin haluan olla tuollainen muutaman vuoden kuluttua :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
päätyy madonruoaksi, vaikka huomenna.
Ei kateuden tarvitse olla negatiivinen tunne, voihan se olla myös sitä että näkee toisillä jotain mitä itsekin haluaisi, nauttii niiden toisten seurasta ja tietää sen jälkeen vielä selvemmin mitä olisi kiva itsekin tavoitella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teillä yhdenlaisia, heillä toisenlaisia.
Me kuulumme niihin, jotka herättävät tuollaista "kateutta" puolitutuissa. Olemme myös kolmekymppisiä, taloudellisesti ja työelämässä menestyneitä, asumme mukavasti ja lapsemme ovat kauniita, hyväkäytöksisiä ja mukavia. Rakastamme toisiamme tosi kovasti, perheen me-henki on voimakas.
Mutta. Meistä on tullut tällainen perhe sen vuoksi, että a) olemme kahden kulttuurin perhe, jolla ei ole juurikaan läheisiä ystäviä, koska elämäntilanteemme on aina ollut erilainen kuin kaikkien tuttujemme ja lisäksi olemme muuttaneet paljon b) minulla on hyvin vaikea perhetausta, jonka vuoksi olen panostanut todella paljon oman perheeni terveisiin ja läheisiin suhteisiin.
Ulospäin näyttää siltä, että meille kaikki on tullut helposti, mutta se ei todellakaan pidä paikkaansa. Ja pysyvästi meillä on niin, että sekä miehestäni että minusta tuntuu, että vain puoliso ymmärtää täydellisesti, muiden ystävien ja sukulaisten kanssa jäämme tietyllä tavalla eri aaltopituudelle, vaikka olisi kuinka mukavaa yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kateuden kohde?
Mekin olemme taloudellisesti ja työelämässä menestyneitä. Asumme Helsingissä, jo maksetussa okt-talossa. Lapset ovat ...hmmm... ainakin meidän mielestämme fiksuja ja mukavia. Rakastamme toisiamme.
Mutta en minä pysty arvioimaan, herätämmekö me kateutta kenessäkään.
Me kuulumme niihin, jotka herättävät tuollaista "kateutta" puolitutuissa. Olemme myös kolmekymppisiä, taloudellisesti ja työelämässä menestyneitä, asumme mukavasti ja lapsemme ovat kauniita, hyväkäytöksisiä ja mukavia. Rakastamme toisiamme tosi kovasti, perheen me-henki on voimakas.
tuleeko ne puolitutut kassajonossa tunnustamaan, että "herätät muuten kovasti kateutta minussa, kun olet niin täydellinen kaikin puolin ja asutkin jo maksetussa omakotitalossa maamme pääkaupungissa"?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja jokaisella on ollut niitä vaikeitakin aikoja. Minä jäin miettimään, kun luin Kotivinkkiä kuntosalilla ja siinä kerrottiin taiteilijasta, jolla oli aivan JÄRKYTTÄVÄ lapsuus. Hänen mottonsa oli "Jokaisella on tämänsä". Mielestäni osuvaa ja ainakin kalahti minuun.
Ja kertokaa vielä, miten olette tämän havainnon tehneet?
Itse en aavista lainkaan, mitä tuttavamme meistä ajattelevat, siksi olisi kiva kuulla miten sen saa tietää!
Kysynkö suoraan: "kahdehditko meidän perhe- elämää?"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sen mitä tarvitsee, tähän luottaen osaan olla onnellinen jokaisesta päivästä, meidän kivassa kodissa, joka on vuokra-asunto ja vaikka varallisuutta ei olekaan.
Itse asiassa kyllä, silloin tällöin joku tuttu on suoraan sanonut kadehtivansa meitä ja juuri tästä syystä, kun meillä on kaikki niin hyvin ja täydellistä.
Lisäksi rivien välistä voi välillä lukea. Tutut selittävät jatkuvasti erilaisia ongelmiaan (lapset sairastaa, töissä yt:t, ei sopivaa asuntoa/varaa siihen) ja sitten aikansa selitettyään kysyvät, kuinkas meillä on kyseinen asia. Minä mietin, sanonko, että kukaan kolmesta lapsesta ei kertaakaan ole ollut lääkärissä vai vastaanko jotain välttelevää tai epämääräistä, että onhan tässä vähän flunssaa ollut (vaikka ei ole). Yleensä valitsen jälkimmäisen.
Ei kannata turhaan pelätä kateutta tai edes hävetä sitä. Se osoittaa niitä asioita, jotka itselle merkitsevät jotain.
Olen köyhästä yh-perheestä ja kadehdin paljon ystävieni tilanteita. Kunnes sitten kasvoin ja tutustuin heihin, ja pääsin näkemään sen kolikon toisen puolen. Onnellisuus on suhteellista, kaikin puolin, se mikä saa toisen ekstaasiin, ei merkkaa toiselle mitään. Ja niitä aidoimpia asioita, ihmissuhteita, sisäistä tasapainoa, tyytyväisyyttä elämäänsä, ei saa ikinä ulkopuolelta. Näin keskinkertaisen pärjääviä onnellisia ja rikkaita onnettomia jne. Kun kuunteli jokaisen tarinaa, alkoi ymmärtää, että mistä se onni tulee.
Toki itseäni on ajanut eteenpäin tuo lapsuuden kateus maallisesta hyvästä. Ja hyvin minulla meneekin. Minun oletetaan automaattisesti olevan itsekäs sika, koska minulla on rahaa. Ajattelen, että se on vain ihmisten defenssimekanismi, koska he eivät pysty kestämään asiaa muuten. Mutta en minäkään ole täysin onnellinen, monella minua kahdehtivalla on sellaisia asioita, joita en tule koskaan saamaan. Näin se vain menee..
että kateus voi olla myös positiivinen tunne ja sellaisena sen voi myös reilusti sanoa.
Mä tunnustan kadehtivani perheita, joissa vanhemmilla on PARISUHDE ja yhteisiä tavoitteita. Kun oma avioliitto on kuollut, niin sattuu katsoa pareja jotka ovat onnistuneet. Kysymys on paljolti HÄPEÄSTÄ, kun itse on epäonnistunut.
Toki tiedän että nekin parit joita kadehdin, tuskin ruusuilla tanssivat päivästä toiseen... mutta silti...
hyvintoimeentulevaa pariskuntaa, omistusasuntoineen ja autoineen, lapsineen jne. Mutta esim. minä kadehdin luovia ihmisiä, jotka ovat tehneet intohimostaan ammatin (käsityöläiset, taiteilijat, kirjailijat, näyttelijät) ja tekevät juuri sitä, mitä haluavat tai esim. vapaata reppumatkailijaa tai laskettelijaa, joka tienaa matkustusrahat jossain ja viettää sitten kuukausia täysin omistautuneena intohimolleen tai matkustaen ja kokien jännittäviä asioita.
Vaikka tiedän myös monen ajattelevan tuolla tavalla meidän "täydellisestä" perheestämme. Silti pinnan alla saattaa olla muuta kuin miltä ulkokuori näyttää.
Eli meillä on juuri kuvailemasi kaltaista, silti oma tyytymättömyys tämänhetkiseen elämään vaivaa... Tuntuu tyhjältä ja turhauttavalta, kun elämän tarkoitusta pohtii...