Iski kateus toisten perhe-elämästä

Taidetaan kuulua vähemmistöön tässä asiassa...

No joo, sama tunne mullakin joskus tulee. Mut se kateus ei ole sellaista pahansuopaa "menispä noilla huonosti" -kateutta, vaan sen toivomista, että itselläkin menis hyvin.



Meillä ei ole mennyt elämä taloudellisesti eikä ammatillisesit putkeen kummallakaan, vaikka ahkerasti opiskeltiin.Rahaa on aina tosi vähän, kun työt on pätkissä (eikä tällä hetkellä ollenkaan), eikä siinä sisustella, ja asutaankin edullisesti vuokralla. Aina välistä, kun käyn kavereiden uusissa omakotitaloissa, huokailen itsekseni, että oispa meilläkin näin avaraa ja kaunista.



Perhe-elämä on kyllä tosi onnellista ja harmonista, ja onhan mun elämässä tosi paljon hyvää, vaikka omaisuutta meillä on todella vähän. Pitää ajatella myönteisesti, että onhan meidän elämä tietyllä lailla huoletontakin; ei ole velkaa ja perheen kesken on paljon yhteistä aikaa, ystäviä on paljon ja tällä b-luokan kansalaisten asuttamalla asuinalueella tapaa joka päivä mielenkiintoisia ihmisiä eri kulttuureista ja eri elämäntilanteessa. Olen aika periaatteellinen ihminen, ja jos elämä ois mennyt kuten toivoin sen menevän, olisin jokseenkin kärkäs tuomitsemaan ja olisin varmasti sitä mieltä, että jokainen on oman onnensa seppä. Ehkäpä tästä elämäntilanteesta voi jotain oppiakin!

mä olen tullut siihen lopputulokseen, että näin kotiäitinä mulla on a) liian paljon aikaa ajatella kaiken maailman asioita siinä kaiken arkisen touhuilun ja sähellyksen keskellä, ja b) liian vähän aikuisia kontakteja ja keskustelukumppaneita, ja siitä syystä kadehdin joka toista vastaantulijaa (melkein).



joinakin aamuina kadehdin ensin miestä, joka lähtee hiljaiseen, ilmastoituun toimistoon aikuisten keskelle, kun mä jään kotiin lasten kanssa. sitten kadehdin puistossa niitä neljän-viiden lapsen kanssa iloisesti leikkiviä 8. kuulla raskaana olevia äitejä, jotka on kauniita, hyvin pukeutuneita, meikattuja ja hiuksetkin harjattu, kun itse olen siellä vain yhden 4-vuotiaan ja yhden 3kk ikäisen kanssa - niissä kulahtaneissa kotihousuissa, joita en muistanut sittenkään vaihtaa kun lähtö oli taas kamalaa säätöä, meikistä tai harjatuista hiuksista ei tietoakaan. sitten kadehdin sitä nuorta pariskuntaa, joilla ilmiselvästi on se ensimmäinen päivänsäde, jonka perässä molemmat kesäloman kunniaksi kirmaavat, ja siinä lomassa sulassa sovussa keskustelevat perheen yhteisistä asioista, kun meillä tällaista tilannetta ei tule koskaan olemaan. sitten kadehdin naapuritalossa asuvaa naista, joka nukuttaa melkein vuoden ikäistä tytärtään pihalla vaunuissa, ja tyttö nukahtaa ilman itkuja ja kitinöitä, ja mä joudun taas kerran ottamaan oman vauvani viereen, koska ei suostu taaskaan nukkumaan vaunuissa, ja samaan aikaan mietin, että pitäisikö oikeasti sitoa tuo isompi sänkyynsä kiinni ja teipata suukin, jotta pysyisi hiljaa edes siihen asti, että saa vauvan nukkumaan. sitten kadehdin kaupan kassaa, jonka tiedän istuneen kolme tuntia paikoillaan ja joutuvan sanomaan jokaiselle asiakkaalle "34,50" vain kerran, kun itse jankutan toistuvasti 4-vuotiaalle että "ei, nyt ei osteta tikkaria, ei ole karkkipäivä, ja jos et lakkaa kitisemästä niin ensi kerralla et pääse mukaan kauppaan". ja tyttöhän tietää yhtä hyvin kuin minäkin, ettei pidä paikkaansa - muuten sinne kauppaan ei ehtisi kukaan koskaan.



sitten mies tulee kotiin ja mä huokaisen helpotuksesta, ja onneksi viimeistään tässä vaiheessa päivää tajuan, että kovin monella niistä joita mä ajoittain kadehdin, ei kuitenkaan ole näitä mun ihania lapsiani eikä tätä mun ihanaa miestäni, joka, vaikkei paljon puhu eikä pussaa, tekee kyllä kaikkensa helpottaakseen mun oloani ja antaakseen mulle edes pieniä hengähdystaukoja silloin, kun se on mahdollista :)

Itsekin voisin ihailla ja kadehtia kuvailemaasi perhettä, mutta kerrostaloasuntoa tuskin :) Jokaisella on omat ihailun kohteensa tosin ja perheetön ystäväni on sanonut kadehtivansa perhe-elämäämme, vaikka asummekin vuokra-asunnossa, joten... Mutta asiaan eli kaikkien kauhein kateuden muoto on mielestäni se, että omat vanhempani kahdehtii elämäämme. Asumme asumisoikeusasunnossa eli käytännössä vuokralla, auto on uudehko ja hieno sekä ilman asuntolainaa on ollut mahdollisuus myös hankkia aika uudehko vene. Molemmilla on nykyään hyvät työpaikat, mutta näin ei ole ollut aina. Kotimme ei ole viimeisen päälle sisustettu ja ainakin minä kaipaan omistusasuntoa. Vaatteisiin ei mene paljoa rahaa, mutta joskus niihinkin panostettava. Ainota vanhempani lastenlapset ovat 2 lastamme, mutta silti voivat saada syntymäpvänä vain karkkipussin (!), sisaruksillani ei ole lapsia eivätkä niitä edes halua. Rahaa silti syydetään sisaruksilleni, mutta minulle ei ikinä, vaikka joskus olisi kipeä tarve ollut (senkin olisin työlläni maksanut takaisin enkä vain pyytänyt kuten sisarukseni, joita siis 2). Meidän perheeseen on tullut kerran ilman pyytämättä uusi polkupyörä noin vain vanhemmiltani tytölle, kun täytti 4, josta siis nyt 4 v. aikaa. Sekin varmaan ostettiin tunnon tuskissa, kun sisarukset olivat jo saaneet tuhansia euroja. Eihän meidän perhe mitään tarvitse kun on auto ja venekin.... Silti on lainoja ja laskuja eikä rahaa voi käyttää noin vain. En ole myöskään riippuvainen kenestäkään, mutta ärsyttää, että aina meihin käytetty raha tai lapsiimme laitettu raha olisi vanhempieni mielestä hukkaan heitettyä... Siinä teille esimerkki kateudesta kerrakseen. Tämän vuoksi ollaan myös vähennetty käyntejä isovanhempien luona, kun ei jakseta kuunneella, kun kaikki muut eli sisarukseni ovat niin hyviä jne. Minä olen ainut kuitenkin, jolla yliopistosta paperit, mutta sekään ei enää nykyään hyvä asia. Näin meillä päin ollaan kateellisia. Myös mieheni on huomannut tämän eli en elä harhaluuloissa...

No, ajattele "kateutta vanhemmiltani" että parempi noin päin kuin jos vanhemmat ois pettyneet sinuun ja tois sen joka välissä esille. Omat vanhempani on; olen elänyt tuollaisessa "täydellisessä perheessä" ihanassa talossa, vanhempani rakastivat toisiaan, meillä ei juuri riidelty jne. Mut vanhempani on sitä mieltä, että hyvät tyypit menestyy elämässä aina, eikä voi ymmärtää, miten minä en saa uraa luotua eikä meillä ole omaa kotia. Tuntuu sekin pahalta, kaikkemme ollaan yritetty kuitenkin, en vaan ole saanut kuin pätkätöitä.

kenekään hienoista taloista tai autoista koska suurella todennäköisyydellä ne on hankittu lainarahalla joita sitten maksellaan ikuisuuksia takaisin ja ollaan velkavankeudessa. Kuitenkin sitä onnellisuutta kadehditaan aika paljon ja sen huomaa aika nopeasti kuka on oikeasti onnellinen ja kuka vain esittää olevansa.

kerrostaloasukeille... me jotka 2 v asuttu 20 v vanhassa oktalossa. Aika hirveesti hommaa varsinkin kun olen sisustajaihminen ja haaveita on vaikka minkäläisiä. Haaveilen vanhuudesta kerrostalossa (mieluiten Helsingin vanhija keskustan kivitaloja) talonmiehen kera. Sitten vaan mökkityöt jäljellä (jos silloin on mökkiä enää).



Meillä on paljon, kiva mies (tosin melkein burn outissa), 2 jo kouluikäistä lasta, oktalo ja 1 oma mökki ja 1 osin. Tosin velkaa on, mutta ei älyttömästi. Hyvät tulot ja työt. Ja ihan sairaasti töitä.

Hohhotihoijaa. Itse olen varmaan sitten niin paatunut omakotitaloasukas, etten osaa edes ajatella jonkun kadehtivan minua siksi, että satun asumaan okt:ssa.



Joku kertoi kuulleensa suoraan joltain että hän kadehtii heitä. Hauskaa, että joku oikein muistaa jutun, ja on painanut sen ilmeisen tyytyväisenä mieleensä. Veikkaanpa vaan, että sellaisesta kommentista lähinnä tunnistaa hyväntahtoisen tuttavan, koska tämä kertoo selvästi jonkinlaisena kohteliaisuutena "kadehtivansa" ko. ihmistä/perhettä. Valitettavasti vain taitaa olla niin, että ne ihmiset, jotka oikeasti voimakkaasti ja vieläpä pahansuovasti kadehtivat, eivät kuuna päivänä sellaisesta kerro kohteelle. Kateuden voi ikävä kyllä usein tunnistaa lähinnä niistä negatiivisista ilmiöistä. Harvemmin kukaan menee sanomaan oikeasti kadehdittavassa asemassa olevalle ihmiselle kadehtivansa tätä. Ihmiset eivät edes myönnä itselleen sellaista, saatika kateuden kohteelle, korkeintaan vihaavat jonkun tekosyyn varjolla.



On myös vaikeaa ymmärtää - ja surullista ajatella - että joku kadehtii toisia noin pinnallisten asioiden vuoksi. Kuten esim. että lapsilla on laadukkaat ja kauniit vaatteet ja kotona on paljon kallista sisustuskrääsää. Jos löytää itsensä sellaisesta tilanteesta, on hyvä tilaisuus pysähtyä miettimään omia arvojaan ja kenties laittaa niitä uuteen järjestykseen.

Muutin miehen perassa ulkomaille ja uudessa asuinmaassa aloitin kieliopinnot yliopistolla. Opiskelijaryhmassamme oli porukkaa ympari maailmaa ja yhteisena tekijana oli se, kaikki olimme parikymppisia.



Aviomieheni oli jo kolmikymppinen ja tyoskenteli paallikkona useammassa maassa. Mieheni toista ja matkoista riippuen en aina paassyt yliopistolle ja kun kerran taas luento jai valista, yksi kiinalainen opiskelijatytto kysyi, miksi en ollut paikalla. Kerroin lyhyesti, etta mieheni paallikko oli kaymassa ja menimme yhdessa syomaan. Tytto huokaisi ja sanoi: "You have so wonderful life..." :D

Ehkä johtuen siksi että olen itse kotoisin pikkupaikkakunnalta, jossa oli selvää, että lähes kaikki esim. meidän luokalta asuivat omakotitalossa. Ei se ollut mikään varallisuuskysymys. Moni oli maanviljelijäperheestä, joten totta kai asumismuoto oli okt. Ei paikkakunnallamme edes ollut kerrostaloja, no pari sellaista kaksikerroksista rivitaloa ehkä oli.



Nyt asun Helsingin keskustassa. Olisipa älytöntä toivoa, että voi kun pääsisin omakotitaloon. Onhan tuossa Eiran rannoilla jotain "omakotitaloja", muutama kappale ja hinta lienee miljoonia ja tuskinpa niitä kukaan ikinä myykään. :) Siihen "omakotitalo Nurmijärveltä, monta tuntia päivässä autolla ruuhkassa työmatkoihin ja velkaa puoli miljoonaa euroa" kuvioon taas emme edes halua.



Joten olen tyytyväinen kerrostaloasuja, koska tällä hetkellä ei ole mitenkään realistista _meille_ harkita omakotitaloa. Jos jostain syystä muuttaisimme esim. kotipaikkakunnalleni, voisimme todella halvalla ostaa mielettömän upealta paikalta jättitontin ja pykätä sinne vaikka minkälaisen linnaomakotitalon naurettavilla kustannuksilla. Valitettavasti vain siellä ei ole meille töitä.



Ehkä tämä omakotitalo-kadehtimisilmiö on semmoinen pikkukaupunkien lähiöasukkaiden juttu?

sanoneet ihan suoraan, että kahdehtivat parisuhdettamme, perhe-elämäämme, työtäni ja jopa ulkonäköäni (eri tilanteissa). Ei sen kateuden tarvitse olla tosiaan aina paha tunne, se voi olla sellaista ihailua ja inspiroivaakin.

Hyvä ystävä voi samaan aikaan sekä olla onnellinen ystävänsä puolesta että kadehtia jotain tältä, jos itsellä sattuu olemaan sillä osa-alueella ongelmia. Ja tämän voi myös sanoa suoraan, jos ollaan tarpeeksi avoimia ja läheisiä.

Meillä menee taloudellisesti hvyin, ja olen juuri se meikattu äiti. Itse kadehdin juuri nitä tukka pystyssä sojottavia lökäpöksy-äitejä, vallan ihastuttavia mielestäni. Mulle on aina ollut tosi tärkeätä esim. sisustus, ja käytän suunnitteluun ym. aikaa, vaikka olen aina haaveillut olevani äiti joka todella jaksaa olla lastenkanssa aamusta iltaan... Näistä lökäpöksy-äideistä kun sen aistii, miten he jaksaa olla lastensa kanssa, kokata ja siivota vaikkei huvittaiskaan.

Aika moni haaveilee, että muut olisi kateellisia itselleen. Toiset kehuskelee suurilla ansioillaan ja ihan varta vasten yrittää herättää kateutta. Ja tässä on sitten paljastanut, että itse olenkin tainnut päästä aika eri tason palkoille, kuin kaveripiirini. En minä kehtaisi vielä edes omasta palkastani ääntä pitää (vajaa 5000 e/kk) saati sitten noista 3:lla alkavista. Mutta ostamme paljon kirpparilta, ajan käytetyllä autolla jne. Meillä on lapsillakin vapaus leikkiä ja peuhata myös sisällä, joten mistään sisustuslehdestä kotimme ei ole, käytännöllisyys on vallitseva sisustustrendi. Ja vain siksi että materiaalinen rikkaus ei kuulu omaan arvomaailmaani eikä mulla ole tarvetta esitellä ulospäin jotain muuta.



Varmaan ainoa asia mistä itse olen kaveripiirissäni ollut kateellinen on erään pariskunnan ulospäin näkynyt onni. No sekin kateus on tässä karissut - tulikin avioero, lapset ei työelämässä ole päässeet edes ammattikoulutusta vastaaviin töihin. Eli joskus kakku vain päältä kaunis. Ja sitten on niitä, jotka kaikin keinoin yrittää herättää kateutta. Eräs sanoo, että kyllä se niin on että elintason pitää näkyä myös ulospäin. Ja sattumoisin tiedän että kyseinen henkilö ei todellakaan kuulu mihinkään palkkaeliittiin, mutta pimeiden keikkojen vuoksi käteen jäävä osuus on keskimäärin suurempi kuin heillä, jotka osallistuvat myös yhteiskuntavelvoitteisiin kuten veron maksuun. Itse on kerskaillut että hulluthan ne veroja maksaa, jos voi ottaa rahat suoraan käteenkin. No millähän sitten elää kun eläkeikä koittaa :)



Ja loppujen lopuksi olenkin sitten todennut, että pitää yrittää tehdä omasta elämästä sellainen että on ainakin itse siihen tyytyväinen. Ja jos jollain on kivoja sisutusvinkkejä tms. pitää vain koittaa soveltaa niitä itsellekin.

äiti voi jaksaa ja haluta olla lapsensa kanssa?



Minulla ei ainakaan meikkaamiseen mene kuin 15-20 minuuttia aamuisin, vaikka päivittäin meikkaankin. Kun sisustan ja siivoan, lapsi on usein touhuissa mukana. (Eilenkin järjestelin vaatehuoneen sisältöä uusiin koristeellisiin säilytyslaatikoihin. Lapsi oli touhussa mukana pyyhkien laatikoita ja välillä katselimme laatikoissa olleita vanhoja valokuva-albumeita ja hänen vauvakuviaan. Istuimme sylikkäin lattialla ja joimme mehua ja minä kertoilin hänelle juttuja hänen vauva-ajoistaan.)



Minusta tässä ketjussa yritetään tehdä asioista mustavalkoisia ja joko-tai-juttuja. Minä olen meikattu, meillä on siistiä ja sisutettua ja silti vietän paljon aikaa lapseni kanssa ja parisuhde voi loistavasti. Kotimme on täynnä rakkautta ja iloa. Onpa minulla vielä antoisa ammattikin ja ihania ystäviä. Kuka sanoo, ettei "kaikkea" voi saada? Itse koen ainakin saaneni oman "kaikkeni"!



Ja jos joku on siitä minulle kateellinen (pari ihmistä ON sanonut olevansa), toivottavasti se inspiroi heitä yrittämään kohti omia unelmiaan ja ajattelemaan "Tosiaan, onnellisen elämän VOI saada. Minun EI TARVITSE TYYTYÄ huonoon parisuhteeseen tai epätyydyttävään työhön vain ollakseni hyvä äiti tms." pikemmin kuin ajattelemaan, että "jotain paskaa tuolla pinnan alla kuitenkin piilee."

Eikö käytännölliset materiaalit voi olla kauniita? Onko helposti pestävä sohvakangas välttämättä ruma ja päällystää rumaa sohvaa? Eivätkö lapset voi leikkiä sisällä JA kerätä leikkien päätteeksi leluja omille paikoilleen kivan näköiseen ja materiaaleiltaa huolellisesti valittuun lastenhuoneeseensa? Onko onnellisten parien pakko päätyä jossain vaiheessa eroon ja vain ne, jotka ovat epätyytyväisiä liitossaan sitkuttelevat yhdessä (aika paradoksaalista!)?

Ja täytyykö oikeasti ihmisen, joka kateutta toisissa herättää, nauttia tai haluta tätä kateutta? - Entäpä jos hän vain haluaa olla onnellinen ja nauttii onnestaan eikä voi sille mitään, jos tämä onni saa toiset kateelliseksi? Entäpä, jos joku vain haluaa sisustaa kotinsa omaksi huvikseen ja ilokseen, ei aiheuttaakseen kateutta?



Mistä sinä 34 päättelet, että ihmiset haluavat aiheuttaa kateutta ja siksi kiillottavat pintaansa? Ovatko he sanoneet näin sinulle, vai päätteletkö näin omassa (kateellisessa) mielessäsi?

leikkipuistossa erästä tuttua äitiä kohtaan. Hän hääri niin tarmokkaasti siellä puistossa kolmen lapsensa kanssa, oli viimeisillään raskaana ja kaikki lapset olivat tosi nätisti puettuja ja reippaita.

Esim yksi minun ystäväni on tuollainen täydellinen puistoäiti ja lapset on aina hyvin käyttäytyviä, siistejä ja suloisia. Äiti on kotona ja hänestä huokuu semmoinen minä-rakastan-perhettä-ja-kotona-oloa-yli-kaiken.

Monet hänen lähipiirissään kääntyvät aina hänen puoleensa kun menee huonosti, tyyliin "miten sä jaksat aina noita lapsia noin hyvin", "mitä mun nyt pitäis tehdä" jne...

Ja häntä ahdistaa tuo suunnattomasti. Hän on oikeasti masennuslääkkeitä syövä äiti joka touhuaa yökaudet kun ei saa nukuttua, pohtii vuodesta toiseen erilaisia koulutusvaihtoehtoja jne ja töitä mutta mistään ei oikein tule mitään kun ei jaksa. On ihan finaalissa ja käy terapiassa.

ja yrittää usuttaa ystävämmekin siihen mukaan, puhumalla että "oletko koskaan ajatellut, että niiden..." "minusta tuntuu, että niillä on jotakin ongelmia, onkohan niillä"..



ja sitten saatetaan suoraan sanoa, että hyvähän se on teidän olla, mennä ja tehdä kun on rahaa yms.



itselle on kuitenkin tärkeintä se, että parisuhde voi hyvin ja kaikilla on kotona hyvä ja rakastava olo. tietysti on mukavaa, kun on hyvät työpaikat ja toimeentulo, mutta ei se ole mielestäni se onnellisuuden tae vaan ehkä piste i:n päälle.



mutta ainakin omasta kohdasta olen huomannut, että ns. oikeat ystävät erottuvat ja niiden vähemmän ystäviä kanssa oikeastaan yhteiselo on vaan jäänyt..

köyhä opiskelijaperhe, eli ei todellakaan viimesen päälle puettuja eikä voida ostaa sellaista ruokaa kuin haluaisimme ja nykyinen raskauskin on varsin ongelmallinen ja todennäköisesti päätyy keskenmenoon.



Silti en kadehdi ketään. Taidan olla epänormaali.

se nyt on vaan rahaa ja materiaa. Mutta joskus iskee "kunnon kateus" toisten äitien jaksamisesta ja iloisista luonteista. Tosin se ei mielestäni ole mitenkään negatiivista kateutta, vaan saan siitä inspiraatiota yrittää kehittää itseänikin!

kuinka kateus on eteenpäin ajava voima ja positiivisella tavallakin voi olla kateellinen. Harva kateellinen kuitenkin sanoo kenellekään ääneen, että onpas sulla ihana elämä tms. Jos se kateus iskee niin kyllä alkaa juoruilu ja pahanpuhuminen. Se on ihan varma se kun suomalaisesta on kyse. Ja varsinkin naistenvälisestä kateudesta. Turha leikkiä täällä mitään positiivisia ja kehittyneitä ihmisiä.