Mikä lapsettomuudessa on kamalinta?

Ja siinä ajassa kun mekin jo oltiin yritetty lasta ja toisille tuli jo toinen tai kolmas lapsi, alkoi tuntua tosi pahalta.

Tietenkin järki sanoi että ei heidän lapsensa ole minulta mitenkään pois, eikä teoriassa mikään estä iloitsemasta heidän puolesta.

Mutta tunnepuolella taas oli sellainen olo että "hei, nyt on MUN vuoro eikä aina vaan teidän vuoro!!!". Jotenkin niin kun olis ohitettu pariinkin otteeseen vuoronumeroissa.

Ja kyllä, järkeni sanoi että ei raskauksissa jaeta vuoronumeroita. Mutta jotenkin se tuntui niin epäoikeudenmukaiselta. Sitten ajattelin taas että ei elämä muutenkaan ole mitenkään reilua tai oikeudenmukaista, kuka sellaista olisi koskaan väittänyt.



Olin kyllä tosi katkera kaikille niille jotka olivat raskaana ja pysyivät myös raskaana ja saivat niitä lapsia yksi toisensa perään.

Ja tuntui niin pahalta kun meillä ei ollut lasta. Olin niin vihainen tälle koko tilanteelle, että en oikeen pystynyt tapaamaan raskaana olevia tai vauvan saaneita kavereita.



Nim. 3 keskenmeno takana, 4 vuotta lapsettomuutta takana ja nyt 1 lapsi.

mutta jos joku sanoo "ethän sä voi tietää kun sulla ei edes ole lapsia", niin sehän on vaan toteamus ja vielä sellanen joka pitää paikkansa. Miten sitä voi olla niin vaikea ymmärtää?

"Ethän sä oo edes kokonainen ihminen, sua ei kuule oteta tähän salaseuraan, sä oot ikuisesti ulkopuolinen etkä pääse meidän joukkoon, ja meitä on paljon enemmän, ja me voidaan ikuisesti väheksyä sun mielipiteitä, kun me tiedetään kaikki, me nimittäin kyllä tiedetään, miten asiat on silloin, kun ei ole lasta, kun se me ollaan eletty kaikki, mutta sä et koskaan, koskaan KOSKAAN saa tietää, miten asiat menee, kun sä et (huono!!) KOSKAAN saa lapsia, ja siksi sä et oikeestaan tiedä, millaista elämä loppujen lopuks on!"

En halua adoptoida, koska en halua ottaa vastuuta lapsesta, jonka geenit eivät ole omani. Hoidan mielelläni sukulaisten lapsia, joiden kanssa minulla on sentään jotain yhteistä.



Pahinta lapsettomuudessa on siis toivottumuus, kun omat geenini eivät jatku suorassa linjassa minun kauttani. Elämänhaluani ja elämälleni merkitystä tuovat nyt vain sisareni lapset. Olisi mukavaa seurata omien lasten kasvua, mutta ei meille mahdollista:(

Käynyt työterveydessä ja ihaninta maailmassa oli, että siellä oli vastassa psykiatri, joka hoitaa päätyökseen keskussairaalassa masentuneita odottajia ja synnytyksen jälkeistä masennusta. Otti tämän uupumuksen todella vakavasti ja korosti, että nyt pitää saada mieliala ylös, ettei tilanne pahene vauvan synnyttyä ja siirry synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Omasta mielestäni olen melkein ok lukuunottamatta lievää alakuloisuutta, mutta tämä kirjoitti sairaslomaa samantein 2kk (itse en odottanut tuota lainkaan) ja sanoi, että nyt ei yhtään mietitä töitä vaan keskitytään omaan raskauteen ja hyvinvointiin.



Elämässä on mullakin ollut tuon lapsettomuuden lisäksi kovaa stressiä: läheisen kuolema, irtisanominen kaksi vuotta sitten (pääsin kyllä uuteen työhön suoraan, mutta silti kolautti), lapsettomuus jne. Näennäisesti kaikki hyvin, mutta paineita on ollut ja olen vaan iloisena jatkanut niin kuin mikään ei hetkauttaisi.

Mun mielestäni tän ketjun järkevin!

En silloin tajunnut, että äitinä voi olla muillekin kuin itse synnyttämilleen lapsille. Kyllä tämä yhteiskunta tarjoaa paljon mahdollisuuksia äidillisyyden ilmaisemiseen, mutta niitä on mahdotonta nähdä, jos tuijottaa vain omaan kohtuun. Jopa omaan perheeseen voi saada lapsia monella tavalla, mutta kun mikään muu kuin itse synnytetty ei tunnu oikealta niin ei mistään muusta pysty nauttimaan. Onneksi sain terapiaa ennen kuin mieheni lapset muuttivat meille.

Ihan vain kiinnostaa, sillä en itse ole äidillinen eikä muiden lapset juurikaan jaksa kiinnostaa. Olen siis itse äiti hoitojen ansiosta.

"Niin ethän sä tiedä ku sulla ei oo omia" on todella ikävä tölväisy. Eräässä työharjoittelussa (joka ei liittynyt lapsiin eikä perheisiin millään tavalla) eräs ohjaaja tokaisi "nämä ovat tällaisia asioita, joita perheenäidit ymmärtää parhaiten". Hetki meni nieleskellessä. Olenko ammatillisesti jotenkin huono, kun minulla ei ole lapsia?

Toinen satuttava kommentti on "kyl sä ehdit, ku oot niin nuori". Eh, toisaalta totta, mutta sitä suuremmalla syyllä! Jos lasten saanti ei nyt ole helppoa, niin ei se ainakaan helpotu, kun tulee ikää lisää.



Itse menetin lapsettomuuden myötä mieheni. Itse asiassa kaiken mitä minulla silloin oli.

Kyllä, jossain vaiheessa jos se lapsen saaminen ei onnistu, on pakko vain päästä irti ja jatkaa elämää. Mutta se on kuule pitkä matka, ja jokaisen lapsettoman on se kuljettava. Ei voi mennä oikotietä siihen "toteutanpa äitiyttä jollain toisella tapaa". Silloin se oma lapsettomuus jää kalvamaan sinne taustalle, eikä todellakaan voi nauttia niistä muista tavoista.

Että voisinpa alkuperäiseen kysymykseen "mikä on pahinta lapsettomuudessa" vastata että nämä idiootit, jotka vähättelevät sitä lapsettomuuden tuskaa.

Mun mielestäni tän ketjun järkevin!

En silloin tajunnut, että äitinä voi olla muillekin kuin itse synnyttämilleen lapsille. Kyllä tämä yhteiskunta tarjoaa paljon mahdollisuuksia äidillisyyden ilmaisemiseen, mutta niitä on mahdotonta nähdä, jos tuijottaa vain omaan kohtuun. Jopa omaan perheeseen voi saada lapsia monella tavalla, mutta kun mikään muu kuin itse synnytetty ei tunnu oikealta niin ei mistään muusta pysty nauttimaan. Onneksi sain terapiaa ennen kuin mieheni lapset muuttivat meille.

Moni lapseton on niin katkera, niin katkera. Siitä, ettei jaloissa pyöri kitiseviä räkänokkia, joilla sattuisi olemaan juuri ne omat geenit. Järjellä ajateltuna aika pienestä asiasta.



Lisääntyminen on itsekästä, mutta jollain tavalla se itsekkyys paistaa rumasti läpi juuri monista lapsettomista, koska he katsovat oikeudekseen vähätellä ja mitätöidä jo lisääntyneitä ihmisiä vain siksi, että itse eivät ole lisääntyneet tai heille se on ollut vaikeampaa.



Ymmärrän perusempaattisena ihmisenä sen, että lapsettomuus on iso tuska, muokkaa koko persoonallisuuskäsitystä ja sen käsittelyyn menee kovasti aikaa ja tuen kyllä lapsettomuuden kanssa taistelevia ystäviäni, mutta silti moni lapsettomuushoitojen kautta äidiksi tullut voi esimerkiksi esittää faktana että "sä et voi rakastaa lastasi yhtä paljon kuin minä, koska et ole kokenut sitä, mitä minä". Niinku mitäh? Eihän omien menetysten kokeminen ja äitiys mene käsi kädessä, lasta rakastetaan aina ehdoitta lapselle kuuluvana perusasiana! Rakastaminen ja epäonnistumisen pelon luoma takertuvaisuus (joka voi olla äiti-lapsisuhteessa jopa negatiivinen asia) ovat kaksi ihan eri asiaa.



Lapsettomuus on ikävää. Mutta niin on rumana oleminen nyky-yhteiskunnassa, tai tyhmänä, tai vammaisena. Eipä silti kannata alkaa meuhkaamaan siitä, jos jollain on elämässään isompi bemari tai enemmän vastakkaisen sukupuolen kiinnostusta kiitos sopivien geenien. Äkkiä saisi pikkumaisen ihmisen maineen.



Lapseton saa silti kerätä täydet säälipisteet ihmisten ymmärtämättömyydestä (usein ympäristön, joka ei edes tiedä ongelmista tai yrittämisestä) ja vielä lyödä niitä, jotka eivät ole hakeneet marttyyrinkruunua ivf-hoidolla.



Ei se ole vähättelyä tai salaseuraa, kun sanotaan, että äidit ymmärtävät jotkut asiat toisin. Äitiys pakottaa ajattelemaan toista ihmistä itseään tärkeämpänä aika syvällisellä tasolla eli koko maailmankuvan on pakkokin muuttua prosessissa, jotta äitinä voi onnistua. Ei se ole äitien vika eikä aina edes mikään meriitti.

Aika pitkälle päästiin asiallisessa keskustelussa, kunnes tuli tämä. Ihan yhtä itsekästä se lisääntyminen, oli sitten vaikeuksia siinä tai ei. En tunne ketään, joka olisi muita lyönyt ivf-hoidoillaan, mutta kurjaa että sinä olet. Kurjaa myös, että olet lapsettomien vaikeuksista niin katkeroitunut, että otat asiaksesi tulla pahoittamaan heidän mielensä.

Moni lapseton on niin katkera, niin katkera. Siitä, ettei jaloissa pyöri kitiseviä räkänokkia, joilla sattuisi olemaan juuri ne omat geenit. Järjellä ajateltuna aika pienestä asiasta. Lisääntyminen on itsekästä, mutta jollain tavalla se itsekkyys paistaa rumasti läpi juuri monista lapsettomista, koska he katsovat oikeudekseen vähätellä ja mitätöidä jo lisääntyneitä ihmisiä vain siksi, että itse eivät ole lisääntyneet tai heille se on ollut vaikeampaa. Ymmärrän perusempaattisena ihmisenä sen, että lapsettomuus on iso tuska, muokkaa koko persoonallisuuskäsitystä ja sen käsittelyyn menee kovasti aikaa ja tuen kyllä lapsettomuuden kanssa taistelevia ystäviäni, mutta silti moni lapsettomuushoitojen kautta äidiksi tullut voi esimerkiksi esittää faktana että "sä et voi rakastaa lastasi yhtä paljon kuin minä, koska et ole kokenut sitä, mitä minä". Niinku mitäh? Eihän omien menetysten kokeminen ja äitiys mene käsi kädessä, lasta rakastetaan aina ehdoitta lapselle kuuluvana perusasiana! Rakastaminen ja epäonnistumisen pelon luoma takertuvaisuus (joka voi olla äiti-lapsisuhteessa jopa negatiivinen asia) ovat kaksi ihan eri asiaa. Lapsettomuus on ikävää. Mutta niin on rumana oleminen nyky-yhteiskunnassa, tai tyhmänä, tai vammaisena. Eipä silti kannata alkaa meuhkaamaan siitä, jos jollain on elämässään isompi bemari tai enemmän vastakkaisen sukupuolen kiinnostusta kiitos sopivien geenien. Äkkiä saisi pikkumaisen ihmisen maineen. Lapseton saa silti kerätä täydet säälipisteet ihmisten ymmärtämättömyydestä (usein ympäristön, joka ei edes tiedä ongelmista tai yrittämisestä) ja vielä lyödä niitä, jotka eivät ole hakeneet marttyyrinkruunua ivf-hoidolla. Ei se ole vähättelyä tai salaseuraa, kun sanotaan, että äidit ymmärtävät jotkut asiat toisin. Äitiys pakottaa ajattelemaan toista ihmistä itseään tärkeämpänä aika syvällisellä tasolla eli koko maailmankuvan on pakkokin muuttua prosessissa, jotta äitinä voi onnistua. Ei se ole äitien vika eikä aina edes mikään meriitti.

Moni lapseton on niin katkera, niin katkera. Siitä, ettei jaloissa pyöri kitiseviä räkänokkia, joilla sattuisi olemaan juuri ne omat geenit. Järjellä ajateltuna aika pienestä asiasta. Lisääntyminen on itsekästä, mutta jollain tavalla se itsekkyys paistaa rumasti läpi juuri monista lapsettomista, koska he katsovat oikeudekseen vähätellä ja mitätöidä jo lisääntyneitä ihmisiä vain siksi, että itse eivät ole lisääntyneet tai heille se on ollut vaikeampaa. Ymmärrän perusempaattisena ihmisenä sen, että lapsettomuus on iso tuska, muokkaa koko persoonallisuuskäsitystä ja sen käsittelyyn menee kovasti aikaa ja tuen kyllä lapsettomuuden kanssa taistelevia ystäviäni, mutta silti moni lapsettomuushoitojen kautta äidiksi tullut voi esimerkiksi esittää faktana että "sä et voi rakastaa lastasi yhtä paljon kuin minä, koska et ole kokenut sitä, mitä minä". Niinku mitäh? Eihän omien menetysten kokeminen ja äitiys mene käsi kädessä, lasta rakastetaan aina ehdoitta lapselle kuuluvana perusasiana! Rakastaminen ja epäonnistumisen pelon luoma takertuvaisuus (joka voi olla äiti-lapsisuhteessa jopa negatiivinen asia) ovat kaksi ihan eri asiaa. Lapsettomuus on ikävää. Mutta niin on rumana oleminen nyky-yhteiskunnassa, tai tyhmänä, tai vammaisena. Eipä silti kannata alkaa meuhkaamaan siitä, jos jollain on elämässään isompi bemari tai enemmän vastakkaisen sukupuolen kiinnostusta kiitos sopivien geenien. Äkkiä saisi pikkumaisen ihmisen maineen. Lapseton saa silti kerätä täydet säälipisteet ihmisten ymmärtämättömyydestä (usein ympäristön, joka ei edes tiedä ongelmista tai yrittämisestä) ja vielä lyödä niitä, jotka eivät ole hakeneet marttyyrinkruunua ivf-hoidolla. Ei se ole vähättelyä tai salaseuraa, kun sanotaan, että äidit ymmärtävät jotkut asiat toisin. Äitiys pakottaa ajattelemaan toista ihmistä itseään tärkeämpänä aika syvällisellä tasolla eli koko maailmankuvan on pakkokin muuttua prosessissa, jotta äitinä voi onnistua. Ei se ole äitien vika eikä aina edes mikään meriitti.

Moni lapseton on niin katkera, niin katkera. Siitä, ettei jaloissa pyöri kitiseviä räkänokkia, joilla sattuisi olemaan juuri ne omat geenit. Järjellä ajateltuna aika pienestä asiasta.

Lisääntyminen on itsekästä, mutta jollain tavalla se itsekkyys paistaa rumasti läpi juuri monista lapsettomista, koska he katsovat oikeudekseen vähätellä ja mitätöidä jo lisääntyneitä ihmisiä vain siksi, että itse eivät ole lisääntyneet tai heille se on ollut vaikeampaa.

Ymmärrän perusempaattisena ihmisenä sen, että lapsettomuus on iso tuska, muokkaa koko persoonallisuuskäsitystä ja sen käsittelyyn menee kovasti aikaa ja tuen kyllä lapsettomuuden kanssa taistelevia ystäviäni, mutta silti moni lapsettomuushoitojen kautta äidiksi tullut voi esimerkiksi esittää faktana että "sä et voi rakastaa lastasi yhtä paljon kuin minä, koska et ole kokenut sitä, mitä minä". Niinku mitäh? Eihän omien menetysten kokeminen ja äitiys mene käsi kädessä, lasta rakastetaan aina ehdoitta lapselle kuuluvana perusasiana! Rakastaminen ja epäonnistumisen pelon luoma takertuvaisuus (joka voi olla äiti-lapsisuhteessa jopa negatiivinen asia) ovat kaksi ihan eri asiaa.

Lapsettomuus on ikävää. Mutta niin on rumana oleminen nyky-yhteiskunnassa, tai tyhmänä, tai vammaisena. Eipä silti kannata alkaa meuhkaamaan siitä, jos jollain on elämässään isompi bemari tai enemmän vastakkaisen sukupuolen kiinnostusta kiitos sopivien geenien. Äkkiä saisi pikkumaisen ihmisen maineen.

Lapseton saa silti kerätä täydet säälipisteet ihmisten ymmärtämättömyydestä (usein ympäristön, joka ei edes tiedä ongelmista tai yrittämisestä) ja vielä lyödä niitä, jotka eivät ole hakeneet marttyyrinkruunua ivf-hoidolla.

Ei se ole vähättelyä tai salaseuraa, kun sanotaan, että äidit ymmärtävät jotkut asiat toisin. Äitiys pakottaa ajattelemaan toista ihmistä itseään tärkeämpänä aika syvällisellä tasolla eli koko maailmankuvan on pakkokin muuttua prosessissa, jotta äitinä voi onnistua. Ei se ole äitien vika eikä aina edes mikään meriitti.

mutta mulla on ihan samoja ajatuksia ja tunteita pitkittyneestä työttömyydestäni ja turhasta työnhaustani.



-ulkopuolisten hyvät ohjeet: "Oletko sä nyt hakenut niitä töitä?" (No en tietenkään kun kotona vaan odotan), "Kyllä se paikka sitten löytyy kun on sen aika", "Kyllä sinunkin olisi kannattanut opiskella sitä ja tätä / olisit aikoinasi mennyt sinne töihin / muuttanut ulkomaille / mennyt palkattomaan harjoitteluun" (Eli kaikkea fiksua, mitä olisi pitänyt tehdä)



-jatkuva pettyminen. Niin kauan kun todella haen näitä töitä, uskon joka kerta oikeasti, nyt minulla voi olla mahdollisuus. Ja ei kuitenkaan koskaan, en kehtaa edes sanoa kuinka kauan olen hakenut töitä.



-sammuvat toivonkipinät. Menet todella heikoilla työehdoilla töihin, koska harjoittelun jälkeen voit saada oikeita töitä, vakipaikan jne, mutta sitten taas vedetään matto jalkojesi alta sanomalla että sori vaan... Annat kaikkesi etkä taaskaan saa mitään.



-epäonnistuminen ja pettymys itseensä. Miksi minulle kävi näin kun niin moni saa kaiken niin helpolla?



-vaikuttamismahdollisuuksien puute. Suhteilla jaettavat työt. Et voi mitenkään edistää työllistymistäsi.



En tarkoita nostaa maallista työntekoa lapsen saamisen tasolle, mutta olenpa vain hiljaa mielessäni tehnyt näitä yhtäläisyyshavaintojani. Hirveän kipeä asia kummallekin, ei voi saada sitä, mitä niin kovasti on toivonut ja joka pyörii joka päivä mielessäsi jo ehkä vuosien ajan.

mutta mulla on ihan samoja ajatuksia ja tunteita pitkittyneestä työttömyydestäni ja turhasta työnhaustani. -ulkopuolisten hyvät ohjeet: "Oletko sä nyt hakenut niitä töitä?" (No en tietenkään kun kotona vaan odotan), "Kyllä se paikka sitten löytyy kun on sen aika", "Kyllä sinunkin olisi kannattanut opiskella sitä ja tätä / olisit aikoinasi mennyt sinne töihin / muuttanut ulkomaille / mennyt palkattomaan harjoitteluun" (Eli kaikkea fiksua, mitä olisi pitänyt tehdä) -jatkuva pettyminen. Niin kauan kun todella haen näitä töitä, uskon joka kerta oikeasti, nyt minulla voi olla mahdollisuus. Ja ei kuitenkaan koskaan, en kehtaa edes sanoa kuinka kauan olen hakenut töitä. -sammuvat toivonkipinät. Menet todella heikoilla työehdoilla töihin, koska harjoittelun jälkeen voit saada oikeita töitä, vakipaikan jne, mutta sitten taas vedetään matto jalkojesi alta sanomalla että sori vaan... Annat kaikkesi etkä taaskaan saa mitään. -epäonnistuminen ja pettymys itseensä. Miksi minulle kävi näin kun niin moni saa kaiken niin helpolla? -vaikuttamismahdollisuuksien puute. Suhteilla jaettavat työt. Et voi mitenkään edistää työllistymistäsi. En tarkoita nostaa maallista työntekoa lapsen saamisen tasolle, mutta olenpa vain hiljaa mielessäni tehnyt näitä yhtäläisyyshavaintojani. Hirveän kipeä asia kummallekin, ei voi saada sitä, mitä niin kovasti on toivonut ja joka pyörii joka päivä mielessäsi jo ehkä vuosien ajan.

Ne tunteet ovat ihan samanlaisia, se oma turhuuden ja epäkelpouden tunne. Kyllä työ on myös tärkeä osa ihmisen identiteettiä, samalla tavalla kuin lapset. Kaikille ne eivät ole yhtä tärkeitä, mutta moni kokee niiden puutteen kipeänä asiana.

Moni lapseton on niin katkera, niin katkera. Siitä, ettei jaloissa pyöri kitiseviä räkänokkia, joilla sattuisi olemaan juuri ne omat geenit. Järjellä ajateltuna aika pienestä asiasta.

Lisääntyminen on itsekästä, mutta jollain tavalla se itsekkyys paistaa rumasti läpi juuri monista lapsettomista, koska he katsovat oikeudekseen vähätellä ja mitätöidä jo lisääntyneitä ihmisiä vain siksi, että itse eivät ole lisääntyneet tai heille se on ollut vaikeampaa.

Ymmärrän perusempaattisena ihmisenä sen, että lapsettomuus on iso tuska, muokkaa koko persoonallisuuskäsitystä ja sen käsittelyyn menee kovasti aikaa ja tuen kyllä lapsettomuuden kanssa taistelevia ystäviäni, mutta silti moni lapsettomuushoitojen kautta äidiksi tullut voi esimerkiksi esittää faktana että "sä et voi rakastaa lastasi yhtä paljon kuin minä, koska et ole kokenut sitä, mitä minä". Niinku mitäh? Eihän omien menetysten kokeminen ja äitiys mene käsi kädessä, lasta rakastetaan aina ehdoitta lapselle kuuluvana perusasiana! Rakastaminen ja epäonnistumisen pelon luoma takertuvaisuus (joka voi olla äiti-lapsisuhteessa jopa negatiivinen asia) ovat kaksi ihan eri asiaa.

Lapsettomuus on ikävää. Mutta niin on rumana oleminen nyky-yhteiskunnassa, tai tyhmänä, tai vammaisena. Eipä silti kannata alkaa meuhkaamaan siitä, jos jollain on elämässään isompi bemari tai enemmän vastakkaisen sukupuolen kiinnostusta kiitos sopivien geenien. Äkkiä saisi pikkumaisen ihmisen maineen.

Lapseton saa silti kerätä täydet säälipisteet ihmisten ymmärtämättömyydestä (usein ympäristön, joka ei edes tiedä ongelmista tai yrittämisestä) ja vielä lyödä niitä, jotka eivät ole hakeneet marttyyrinkruunua ivf-hoidolla.

Ei se ole vähättelyä tai salaseuraa, kun sanotaan, että äidit ymmärtävät jotkut asiat toisin. Äitiys pakottaa ajattelemaan toista ihmistä itseään tärkeämpänä aika syvällisellä tasolla eli koko maailmankuvan on pakkokin muuttua prosessissa, jotta äitinä voi onnistua. Ei se ole äitien vika eikä aina edes mikään meriitti.

Miksei saa olla katkera? Miksei saa tuntea negatiivisia, luonnollisia tunteita? Tätä olen yrittänyt kysellä täällä harvakseltaan, kun lapsettomia moititaan negatiivisuudesta.

Ja miten lapseton voi kerätä säälipisteitä, jos ympäristö ei edes tiedä lapsettomuudesta? Useimmat lapsettomat salaavat tarkoin oman tilansa, eivätkä kerro, miten lapsi on saanut alkunsa. Sen sijaan jo äidiksi tulleet jaksavat hieroa lapsettomien naamaan omaa hedelmällisyyttään tyyliin "tulin ekasta kierrosta raskaaksi."

lapsettomuus voi pahimmillaan johtaa jopa ennenaikaiseen eläköitymiseen mielenterveysongelmien vuoksi.Lapsettomuus, jota kestää 10 v. putkeen ja johti lopulta avioliitonkin kariutumiseen (mies lähti)sai aikaan sellaisen ikävien ja negatiivisten kokemusten ja tunteiden vyöryn,että kyllä siinä herkempi jo sortuikin.

joilla on jo oma lapsi ja alkaa tuolla tavalla lapsellisesti arvostelemaan lapsettomia negatiivisiksi ilkeiksi ja yms. miten äidit voivatkin olla niin itsekkäitä! On varmasti vaikeaa ymmärtää että siinä lapsettomuuden masennuksessa väistämättä elämänkuvakin tulee astetta negatiivisemmaksi.



Kylmää se on.. Onneksi me kaikki emme ole samanlaisia! Lähinnä säälittää niiden lapset:( joutuvat tuollaiseen kasvatukseen..:(

Niin järkyttävää jos tolla on lapsi..sääliksi käy:(

Siinä näette aidon empatiakyvyn ja älyn puutteen..JA pahimmasta päästä olevan itsekkään syylistäjä-äidin.

onneksi et ole saanut lapsia, jos omien geenien jatkuminen "suorassa linjassa" on se pääasia.Tiesitkö, että ne ihan biologisesti omatkin lapset saattavat muistuttaa vaikkapa isoisoäitiään paljon enemmän kuin äitiään.

En halua adoptoida, koska en halua ottaa vastuuta lapsesta, jonka geenit eivät ole omani. Hoidan mielelläni sukulaisten lapsia, joiden kanssa minulla on sentään jotain yhteistä.

Pahinta lapsettomuudessa on siis toivottumuus, kun omat geenini eivät jatku suorassa linjassa minun kauttani. Elämänhaluani ja elämälleni merkitystä tuovat nyt vain sisareni lapset. Olisi mukavaa seurata omien lasten kasvua, mutta ei meille mahdollista:(

Ja se joka kuukautinen pettymys. Olen töissä naisvaltaisella alalla, vieruskaveri säännöllisin ajoin muistutti kuinka paljon hänen lapsensa hänelle merkitsee ja suosittelee minullekin. Kun tuli kolmatta kertaa raskaaksi ilmoitti sähköpostitse meidän tiimille koska minä en halua äidiksi hän päätti tehdä yhden lapsen lisää ja jää äitiyslomalle 6 kk päästä. Silloin piti mennä vessaan itkemään. Itse pidän lapsettomuutta niin henk koht asiana etten halunnut siitä työkavereilleni puhua.

rahaa paloi aivan mielettömästi mutta sitä vaan pienennettiin kuluja ja hyvin pärjättiin. Sitten kun tulin raskaaksi ei uskallettu kertoa kenellekään vasta kuin 2 kk ennen äitiyslomalle jäämistä. En ole hoikka, kaukaa sieltä joten kun vatsaa tuli, sen pystyi hyvin peittämään ja sitten kun vähän näkyi, ei kukaan kehdannut sanoa mitään, luulivat että olen lihonut. Nyt olis hyvä aika toiseen joten hoidot aloitetaan pikemmin. Voi hyvinkin olla mahdollista ettei ikinä toista tule mutta ollaan onnellisia yhdestäkin.

olen varma asian on tehnyt helpommaksi se että syy on minussa. Mieheni on parempi ihminen kuin minä. Jos syy olisi ollu hänessä, en tiedä oltaisiinko me yhdessä. Itse asiassa 3.n hoidon jälkeen minä olin valmis luovuttamaan, mies sai jatkamaan ja hyvä niin.