Mikä lapsettomuudessa on kamalinta?

Ulkopuolisuus, kun muilla on lapsia. Todellakin ne kommentit, että "ethän sinä voi tietää, kun sinulla ei ole lapsia" tai omien/miehen vanhempien kommentit "lapsenlapset ovat parasta, mitä voi saada" tai lapsiperheiden vanhempien "hyvähän teidän on matkustella, kun ei ole lapsia". Se kehän kiertäminen, haaveiden jatkuva murskaantuminen ja jatkuvasti pään nostaminen pinnalle sieltä suosta, vaikka tekisi mieli heittää pyyhe kehään. Sen hyväksyminen, ettei saa asiaa, joka on toisille yksinkertaista ja helppoa.



Suosittelen ehdottomasti lukemaan Hesarin kuukausiliittessäkin juuri esiteltyä blogia: http://maailmamustavalkoinen.blogspot.com/



Viimeisin kuva toisistaan erkaantuvista ystävistä - siitä toisesta valossa ja siitä toisesta pimeässä - kiteyttää kaiken niin täydellisesti.

vasta vähän aikaa tiennyt, etten voi ikinä saada omaa lasta, koska raskaus olisi minulle hengenvaarallinen ja vain sijaissynnyttäjän avulla onnistuisi, muttei ole laillista.



Voisin kuitenkin kuvitella, että juuri nuo kommentit, että ei voi tietää kun ei lapsia niin satuttaa tosi pahasti. Kaverini sai tässä just pari päivää sitten vauvan ja se tuntui pahalta kun tiesi, ettei itse saa koskaan omaa lasta. Adoptio on mielessä ollut, mutta siinäkin on pitkät jonot.

Sain esikoisen ylläriluomuna ja sen jälkeen alkoi vihjailu/nalkutus/muistutus toisen lapsen tarpeellisuudesta. Tätä harrasti kaikki paitsi lähimmät ystävät, jotka tiesivät ongelmasta. Töissä eräs mies jaksoi aina muistuttaa, kuinka lapsi tarvii seuraa tai jos sanoin olleen vaikka esikoisen kanssa puistossa leikkimässä, niin heti kommentoi: "tehkää toinen, niin ei tarvi leikkiä itse".



Toista tehtiinkin yli 3 vuotta ja nyt ICSI:n toisesta PAS:sta raskaana viikolla 14.



Esikoinen tuli tosiaan yllärinä, mutta taustalla oli silloinkin kahden vuoden yrittäminen, ero silloisesta miehestä ja sitten uuden kanssa tuli puolivahinko. Muistan silloin esikoista yrittäessä, kuinka pelkäsin lopullista lapsettomuutta. Se oli hirveä ajatus ihmiselle, joka oli aina ollut kaveripiirinsä "äiti" ja se, joka nuoresta rakasti silitellä kaikkia vauvoja, kun muut lähinnä "vihasi" vauvoja teini-iässä. En ollut koskaan ajatellut elämää ilman lapsia ja yhtäkkiä aloin pelätä, että olen loppuikäni lapseton. Kakkosta yrittäessä oli jotenkin helpompaa, kun olin jo äiti... vaikka sattui sekin.

Eikö ne pällit tajua, että me ehkä itsekin haluaisimme sitä, mutta kun ei vain onnistu niin ei onnistu? Jossain vaiheessa tuntui todella pahalta käydä tapaamassa miehen sukulaisia, sillä heillä ei ollut mitään hienovaraisuutta, vaan aina joku otti esiin että "noh, koskas teillä". Enkä itse tosiaan ollut niin sinut asian kanssa, että olisi osannut siihen lohkaista jotain osuvaa.

Varmaan se kun tosiaan kuukausitolkulla toivoi että nyt se onnistuu mutta aina joutui pettymään. Kun oli itkenyt keväällä äitienpäivän aikaan että miksi mä en saa tulla äidiksi ja miettinyt että no varmaan nyt isänpäivään mennessä olen jo raskaana ja sitten tulee isänpäivä ja ei olekaan raskaana. Ja sitten taas miettii että no kyllä äitienpäivään mennessä ja ihan huomaamatta ollaankin jo siellä - ilman lasta...ilman raskautta.



Se myös sattui kun kaverit (hyvää tarkoittaen) koittivat selittää että "se tulee kun sen aika on", "mä lupaan että te saatte vielä lapsen" (annatko yhden omistasi jos ei saada?), "ottakaa nyt vaan rennosti niin kyllä se lapsi tulee" jne jne. Kun joillain vaan sitä lasta ei tuosta vaan tule - otti rennosti tai ei. Ja kun ei tosiaan tiennyt tuleeko koskaan saamaan lasta. Se se kai oli pahin.



Ja sitten ihan mietin pahimmilla hetkillä syntyjä syviä. Mikä minun merkitykseni on täällä maan päällä jos lasta en saa (en koskaan ole ollut kuitenkaan mikään pullantuoksuinen "äitiys on koko elämä" ihminen). Kuka minua muistaa kun olen kuollut? Kuka hautaa ja käy haudalla? Uusii hautapaikan? Vaikka toki ymmärsin että lapsenkin kanssa voi tulla välirikko tämän aikuistuttua.



Lisäksi tuntui pahalta se muistutus jota omasta lapsettomuudesta sai kokoajan ympäristöstä. Töissä lasten vanhemmat saivat ensiksi päättää loma-aikansa pk:ien aukiolojen mukaan. Joka puolella ulkona näki perheitä lapsineen ja raskaana olevia. Kaveripiiriin syntyi lapsia "tuosta vaan". Luulen että jos koko elinympäristöni olisi ollut lapseton en olisi kaivannut lasta itse niin paljoa. Mutta kun yhteiskunnassa on "normaalia" että naisella on lapsia niin tunsin itseni epänormaaliksi ja sain siitä muistutuksen päivittäin. Äitiys on kuitenkin monia naisia yhdistävä tekijä. Lapseton on ulkopuolinen.

ja kun elämä pyöri vuosia kahden viikon ympyrää - menkat-ovis- onko raskaana jne.



Oma elämä oli kuin paussilla.



Kun toivoi kovasti saavansa lapsia, niin pelko että ei saa ikinä.



nyt 2 lapsen äiti (ivf-lapsia)

Mustin ajanjakso elämässäni. Se, että suret epäonnistumista, etkä ehdi surra sitä suurta surua, kun tulee jos uusi epäonnistuminen. Suru vain jatkuu ja kasautuu ja syö melkein elävältä.



Toisten ihmisten kamalat kommentit.



Lapsettomuuden tuskan törkeä vähättely. En tänä päivänäkään pysty tajuamaan, miksi äidit vähättelevät lapsettomuutta. He toistelevat kuinka lapsi on heille tärkein maailmassa. Ikäänkuin se ei olisi lapsettomallekin! Hän vaan ei tiedä, kohtaako hän tätä lastaan koskaan.

Suosittelen ehdottomasti lukemaan Hesarin kuukausiliittessäkin juuri esiteltyä blogia: http://maailmamustavalkoinen.blogspot.com/ Viimeisin kuva toisistaan erkaantuvista ystävistä - siitä toisesta valossa ja siitä toisesta pimeässä - kiteyttää kaiken niin täydellisesti.

Kiitos vinkistä, tosiaan osuvia ja napakoita sarjakuvia aiheesta.

Paljolti samoja ajatuksia kuin minulla.

Se lapsi-keskeisyys on välillä niin raskasta, olen joutunut ottamaan tiettyihin ihmisiin etäisyyttä ihan vain oman mielennterveyteni takia. Eivät he varmaan sitä pahuuttaan tee, mutta tuntuu pahalta kun toisten elämä pyörii vain lapsien ja vanhemmuuden ympärillä. Siinä he sulkevat meidät lapsettomat ulkopuolelle, koska emmehän me voi ymmärtää, meillä ei voi olla sanottavaa lapsiin liittyvistä asioista.

Luulen että jos koko elinympäristöni olisi ollut lapseton en olisi kaivannut lasta itse niin paljoa. Mutta kun yhteiskunnassa on "normaalia" että naisella on lapsia niin tunsin itseni epänormaaliksi ja sain siitä muistutuksen päivittäin. Äitiys on kuitenkin monia naisia yhdistävä tekijä. Lapseton on ulkopuolinen.

http://maailmamustavalkoinen.blogspot.com/

oli elämän tarkoituksettomuuden tunne. Koko tulevaisuus tuntui niin tyhjältä.



Jokakuisiin pikkupettymyksiin tottui, mutta hoitojen & keskenmenojen jälkeen putosi mustaan kuiluun.

Neljä vuotta olin jumissa kaikissa päätöksissäni, koska vauvan piti tulla ihan just. En voinut vaihtaa työpaikkaa, kun sitten on noloa olla raskaana valmiiksi. Ei voinut ostaa asuntoa, kun ei tiennyt, pitääkö varata lapselle tilat ja lapsiperhealueelta vai siirtyä aikuiselämään kaupungin keskustaan. Tuntui, että kaikki ratkaisut elämässä odotti sitä ratkaisua. Lisäksi se kierre, jossa ensin pettyy, sitten alkaa uudelleen, mittaillaan, tutkitaan, tikutellaan ja lopuksi kohoava toive kaikkien oireiden tarkkailusta, kunnes kaikki taas romahti samaan vanhaan. Oikeasti meillä oli taukojakin aktiivisessa yrittämisessä eli ei neljää vuotta menty noin itsetarkkailussa, mutta ajoittain aina. Tuo pysähtyneisyys oli jatkuvaa.



Nyt olen raskaana viikolla 21 ja tuntuu epätodelliselta. Raskaus on tuntunut omituiselta ja olen jotenkin hukassa tämän kanssa. Onnellinen kyllä, mutta tuntunut kauhean masentuneelta koko odotusajan. Kävin terapeutilla työterveyden kautta juttelemassa asiasta ja hän sanoi sitä, että se vuosien stressi laukesi raskauteen ja siksi oln nyt uuvuksissa. Tähän asti painoin vaan kuin sähköjänis hymyillen kyynelten läpi.

En silloin tajunnut, että äitinä voi olla muillekin kuin itse synnyttämilleen lapsille. Kyllä tämä yhteiskunta tarjoaa paljon mahdollisuuksia äidillisyyden ilmaisemiseen, mutta niitä on mahdotonta nähdä, jos tuijottaa vain omaan kohtuun. Jopa omaan perheeseen voi saada lapsia monella tavalla, mutta kun mikään muu kuin itse synnytetty ei tunnu oikealta niin ei mistään muusta pysty nauttimaan. Onneksi sain terapiaa ennen kuin mieheni lapset muuttivat meille.

Nyt olen raskaana viikolla 21 ja tuntuu epätodelliselta. Raskaus on tuntunut omituiselta ja olen jotenkin hukassa tämän kanssa. Onnellinen kyllä, mutta tuntunut kauhean masentuneelta koko odotusajan. Kävin terapeutilla työterveyden kautta juttelemassa asiasta ja hän sanoi sitä, että se vuosien stressi laukesi raskauteen ja siksi oln nyt uuvuksissa. Tähän asti painoin vaan kuin sähköjänis hymyillen kyynelten läpi.

Minäkin olen vihdoin hoitojen jälkeen raskaana, ja vaikeaa on. Olen ihan poikki ja rikki. Pelkään jatkuvasti, että ei tämä voi onnistu, että ei meille voida suoda tätä onnea. Kaikki ne viime vuosien pettymykset ja kaikki ne vaikeudet kummittelevat taustalla. Mutta en ole tosiaan osannut ajatella sitä ihan niin, että se vuosien stressi laukesi, mutta sitähän se todellakin on. Kyllä minäkin olen ihan sähköjäniksenä vetänyt tähän raskauteen asti. Enkä osaa vieläkään antaa itselleni lupaa hellittää ja nauttia.

oli hoitojen meneminen pieleen. Kun kaksi IVF-hoitoa peräkkäin epäonnistui, siis jouduttiin keskeyttämään, tuntui olo joka suhteessa niin lyödyltä ja henkisesti ja fyysiseti raskaalta ettei voi kuvitella...



Vilpittömästi onnea teille lapsettomuuden jälkeen raskautunteille!

mutta jos joku sanoo "ethän sä voi tietää kun sulla ei edes ole lapsia", niin sehän on vaan toteamus ja vielä sellanen joka pitää paikkansa. Miten sitä voi olla niin vaikea ymmärtää?

mutta jos joku sanoo "ethän sä voi tietää kun sulla ei edes ole lapsia", niin sehän on vaan toteamus ja vielä sellanen joka pitää paikkansa. Miten sitä voi olla niin vaikea ymmärtää?

Mikä siinä sitten voi olla niin vaikea ymmärtää? Miksi se pitää erikseen todeta minulle?

Toisaalta taas tuolla kommentilal mitätöidään lapsettoman oikeus mielipiteeseen, jos käydään keskustelua yleisellä tasolla lapsista tai lapsiperheistä. Harvoin samaa lausetta kuulee vaikka koiranomistajilta koirattomille "eihän sinulla ole koiraa, et sinä voi tietää" tai omakotitalossa asuvilta kerrostalossa asuville "ethän sinä voi tietää kun et asu kerrostalossa".

mutta jos joku sanoo "ethän sä voi tietää kun sulla ei edes ole lapsia", niin sehän on vaan toteamus ja vielä sellanen joka pitää paikkansa. Miten sitä voi olla niin vaikea ymmärtää?

Mulla ei takana lapsettomuutta, mutta työuupumusta ja veljen vauvan kuolema, ja samaan aikaan oma raskaus. Noista johtuen mullakin oli raskauden aikana se tunne, etten jaksanut, enkä antanut itselle lupaa nauttia raskaudesta ja tulevasta vauvasta, kun toinen oli juuri omansa menettänyt.



Niinpä nyt kokemuksesta suosittelen, että hankitte vauvan synnyttyä kotiin palkattua kodinhoitoapua siivoukseen ja muuhunkin, ellei teillä ole tosi toimivat tukiverkot. Ja suosittelisin myös mielenterveyshoitajalla käymistä jokin aika synnytyksen jälkeen. Eli itselläni oli sitten masennus, joka selvisi lopulta vasta pari vuotta synnytyksen jälkeen, ja oli kyllä ollut koko ajan. Hitsi kun harmittaa, etten itse eikä kukaan muukaan älynnyt, että olisin tarvinnut apua, niin oltais päästy paljon nopsemmin jaloillemme.



Eli olkaa tarkkana vointinne kanssa, hakekaa herkästi apua, ja hakekaa sitä oma-aloitteisesti, jos neuvola vähättelee tai selittelee, että sellaista se on.

on hyvin kipeänä läsnä- ja kun seuraan rakkaan läheisen tuskaa, omakin sydän on välillä ihan murskana.

Elämässä mielekkyyden voi löytää muualtakin kuin biologisen suvun jatkamisesta, mut itse ihmettelen syvästi "vapaaehtoisesti lapsettomien" vähättelyä- vaikka se ehkä on ymmärtämättömyyttä tai suojakeino. Koska yksi jokaisen elollisen olennon keskeisimpiä merkityksiä ja tarkoituksia on suvun jatkaminen. ei se ole normaalia tai epänormaalia vaan biologisesti PERUSasia. Joku täälläkin kirjoitti ettei lapsen saaminen ole subjektiivinen oikeus. Ei niin, se on paljon enemmän- eloonjäämisviettiä seuraava vietti.

Vaikka vauvatouhukin on tänä päivänä esineellistetty pitkälle ja ihmiset kuvittelevat että elämää voi hallita ja jos jokin menee pieleen, siitä voi jotakuta aina syyttää- niin kaiken sen alla tarve jatkaa sukua on terveen ihmisen syvimpiä perustarpeita ja siksi sen epäonnistuminen on tavallaan koko tulevaisuuden ja elämän jatkumisen amputointia.

Typerät kommentit kertovat ajattelemattomuudesta ja myös kiittämättömyydestä- jos osaat olla kiitollinen lapsistasi ymmärrät mitä puuttuu häneltä jolla lasta ei ole. Mut jos lapsi on kaikki mulle tänne heti-elämän prinsessajuhlia automaattisesti seuraava viihdyke ja statussymboli, ei voi kovin paljoa myötätunnon saralla odottaakaan.

Toivon paljon voimia ja rakkautta teille, jotka tämän surun kanssa kamppailette.Jos teillä on rakastava kumppani vierellänne- saatte elää elämänne rakastaen. (Kaikilla ei ole sellaista onnea. )