Lue keskustelun säännöt.
Mä olen joskus niin kypsä noihin erityislasten vanhempiin!!
25.06.2009 |
Siis tosi monet tuntuu olevan niin täynnä itseään ja lapsiaan ja pitävät muita äitejä ihan idiootteina. Vain he voivat tietää millaista on vaativan lapsen kanssa, kokoajan ollaan muiden murheita vähättelemässä. Ja jos joku sattuu iloisena kertomaan kuinka terve lapsensa oppi normaalia nuorempana vaikka kävelemään niin heti pitää olla sanomassa ettei sillä kyllä ole mitään tekemistä vanhempien kasvatuksen tai lapsen älykkyyden kanssa (onko joku tollaista edes väittänyt!!??) ja selittämässä kuinka heidän lapsi se vasta sankari oli kun oppi kävelemään vasta 2v:na ja niin paljon töitä teki sen eteen. Jos taas kotona kaikki menee hyvin ja nauttii kotiäitiydestä niin silloinkin sanotaan että eihän tossa mitään, kyllähän nyt kuka tahansa tuollaisesta nauttisi kun ei teidän lapsessa ole edes mitään töitä.
Siis oikeasti, terveen lapsen vanhempi ei saa olla huolissaan lapsensa hitaasta kehityksestä tai väsynyt arkeen, muttei toisaalta saa myöskään riemuita nopeasta kehityksestä tai olla iloinen siitä kun arki sujuu.
Heidän erityislapsiaan ja näiden taitoja pitää olla kokoajan kehumassa tai muuten olet joku rasisti joka et hyväksy vammaisia. Mutta itse nuo eivät kyllä tunnu millään huomaavan toisten lapsia.
Kommentit (26)
Jos mä kerron sille minkälaisen itkupotkuraivarin meidän uhmis on saanut, niin heti se on pistettävä paremmaksi. "Meillä se on Miron kanssa aina tollasta, sä et voi ymmärtää miten helpolla pääset. Miro ei usko mitään, Miro sitä ja Miro tätä.
Tuntuu että kaveri ei oikeesti ymmärrä ollenkaan että myös ns. tavis lasten äideillä voi välillä olla rankkaa ja missään nimessä sitä ei saa ääneen kaverille sanoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
meillä terveiden lasten vanhemmilla on yksi huoli tänään ja toinen huomenna ja ne menee ohi ja ratkeaa. Näillä on ne kaikki kolmetuhatta huolta yhtä aikaa ja jos joku huoli joskus ratkeaa nii nsen eteen on taaatusti tety vuosia töitä ja uusi tulee heti tilalle. Siinä meidän muiden huolet vaan ON vähäisempiä.
Mä tunnen eritislasten äitejä. Yleensä he eivät halua keskustella lapsista lainkaan, kai juuri siksi ettei meidän ja heidän lapsia voi mitenkää nverrata. Joskus kun itse valitan jotain, he kertovat tarinoita siitä, miten heillä on samanlainen ongelma voitettu 3 vuoden taistelulla ja otan sen lähinnä vinkkinä siitä, mitä itse voisin asialle tehdä.
oikeastaan kertoa omasta lapsesta mitään kun on erityislapsia vanhempineen lähettyvillä. Niin tympeää kommenttia on tullut, loukkaantuvat ihan syyttä ja ottavat itseensä jutut.
Oma lapseni on ns.tavallinen lapsi, tosin on aika kaunis kiharatukkainen tyttö joka puhuu ikäisekseen hämmästyttävän paljon. Puistossa jossa käymme on monella lapsella puheenkehityksen viivettä ja yksi poika on lyhytkasvuinen... Kun tyttöni menee iloisena leikkimään ja juttelemaan muille, tulee äideiltä mm. tälläisiä kommentteja "joo, kyllä sitä puhutaan niin hyvin, tuurista se on kuitenkin aina kiinni" tai "kylläpä on XXXXX:n äidillä oikea prinsessa, onpas hyvä onni ollut". Lyhytkasvuisen lapsen äiti vasta kumma onkin, usein alkaa räyhätä ja väittää muiden kiusaavan lastaan, vaikka se ei ole totta. Lapset eivät tosiaan tajua kuka on lyhytkasvuinen, heh, kyseessä on 2-vuotiaat.
meillä terveiden lasten vanhemmilla on yksi huoli tänään ja toinen huomenna ja ne menee ohi ja ratkeaa. Näillä on ne kaikki kolmetuhatta huolta yhtä aikaa ja jos joku huoli joskus ratkeaa nii nsen eteen on taaatusti tety vuosia töitä ja uusi tulee heti tilalle. Siinä meidän muiden huolet vaan ON vähäisempiä. Mä tunnen eritislasten äitejä. Yleensä he eivät halua keskustella lapsista lainkaan, kai juuri siksi ettei meidän ja heidän lapsia voi mitenkää nverrata. Joskus kun itse valitan jotain, he kertovat tarinoita siitä, miten heillä on samanlainen ongelma voitettu 3 vuoden taistelulla ja otan sen lähinnä vinkkinä siitä, mitä itse voisin asialle tehdä.
Mutta kyllä se välillä tuntuu siltä, kun aina toinen viittaa kintaalla toisen asialle.
tiedä miten helvettiä on olla erityislapsen äiti. Kyllä mäkin valitin joka asiasta sillon kun mulla oli yksi terve lapsi, mutta nyt jälkikäteen ajatellen kadun todella sanojani. Tavislapsen kanssa KAIKKI on helpompaa kuin erityislapsen kanssa. Vaikka tavislapsella olis maailman pahin uhma eikä se suostuis syömään mitään puoleen vuoteen, niin mitä väliä, se lapsi on kuitenkin TERVE eikä vanhemmat joudu koko ikäänsä hoitamaan/murehtimaan sen puolesta ja olla aina pelkäämässä milloin lapsi kuolee tai saa muita lisäsairauksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tiedä miten helvettiä on olla erityislapsen äiti. Kyllä mäkin valitin joka asiasta sillon kun mulla oli yksi terve lapsi, mutta nyt jälkikäteen ajatellen kadun todella sanojani. Tavislapsen kanssa KAIKKI on helpompaa kuin erityislapsen kanssa. Vaikka tavislapsella olis maailman pahin uhma eikä se suostuis syömään mitään puoleen vuoteen, niin mitä väliä, se lapsi on kuitenkin TERVE eikä vanhemmat joudu koko ikäänsä hoitamaan/murehtimaan sen puolesta ja olla aina pelkäämässä milloin lapsi kuolee tai saa muita lisäsairauksia.
Eli aivan karmee akka!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Esikoiseni on e-lapsi, kuopus "normaali". Ja todellakin ymmärrän teitä tavislasten äidit. Ette todellakaan jauha tyhjää.
Mikä ihmeen oikeus minulla olisi teilata toisten rankkoina kokemat asiat? Sekö, että minun arkeni on jossain mielessä huomattavasti rankempaa? Pah! Kukin kokee omat rasituksensa verrattuna aikaisempiin kokemuksiinsa. Ei niitä toisten arkeen voi verrata.
Minusta jokaikisellä äidillä on oikeus "valittaa" väsymyksestään, purkaa turhautumistaan lapsen raivareihin tai hehkuttaa niitä iki-ihania onnistumisia. Se ei ole riippuvaista siitä, kellä on ehkäpä "oikeasti" rankinta.
Minun kihlattuni kuoli aikoinaan. Ystäväni miesystävä jätti hänet. Ystäväni itki minulle, kuinka hän ei kestä, ei jaksa, ei halua enää ikinä uutta miestä. En minä pahoittanut mieltäni. Minä olin varmastikin kokenut kovemman kolauksen, mutta se ei todellakaan helpottanut ystäväni oloa. Olisin vain pahentanut tilannetta huomauttamalla, että mitä sä siinä vingut, mun mies kuoli. Ne eivät ole mitenkään verrattavissa keskenään, koska ne tapahtuivat eri ihmisille, joilla oli erilainen historia takanaan.
E-lapsen äitinä tiedän, millaista on taistella koko ajan, pelätä jatkuvasti ja yrittää lutvia päivä kerrallaan arjessa hengissä. Tavislapsen äitinä tiedän, että ne murheet ovat aivan yhtä isoja silloin, siinä hetkessä. Kenelläkään ei ole oikeutta arvostella, vähätellä tai kommentoida toisen rankoiksi kokemia asioita. Kukaan ei voi tietää, miltä toisesta tuntuu, ellei hän ole valmis kuuntelemaan ensin.
E-lasten äidit usein kokevat tavislasten äitien puheet loukkaavina, koska heistä tuntuu, ettei heidän omaa työtään arvosteta. Se ei ole tavislasten äitien ongelma eikä syy. Pikkulinnulla on pikkulinnun murheet - kotkalla on kotkan murheet. Kumpikin kantaa omansa parhaan kykynsä mukaan. Toinen ei ole toistaan parempi, vain erilainen. Kunnioitetaan sitä.
Loistava viesti.
tarkoitin siis tätä:
oikeasti se ei ole vähättelyä se on vaan sitä että
meillä terveiden lasten vanhemmilla on yksi huoli tänään ja toinen huomenna ja ne menee ohi ja ratkeaa. Näillä on ne kaikki kolmetuhatta huolta yhtä aikaa ja jos joku huoli joskus ratkeaa nii nsen eteen on taaatusti tety vuosia töitä ja uusi tulee heti tilalle. Siinä meidän muiden huolet vaan ON vähäisempiä.Mä tunnen eritislasten äitejä. Yleensä he eivät halua keskustella lapsista lainkaan, kai juuri siksi ettei meidän ja heidän lapsia voi mitenkää nverrata. Joskus kun itse valitan jotain, he kertovat tarinoita siitä, miten heillä on samanlainen ongelma voitettu 3 vuoden taistelulla ja otan sen lähinnä vinkkinä siitä, mitä itse voisin asialle tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun eihän meistä kukaan voi tietää että tuleeko oma vauva olemaan terve vai sairas...moniakaan poikkeavuuksia ei nähdä raskausaikana ja esim.autistinen lapsi näyttää ihan normaalilta ulkoisesti....
Meillä on kotona varsinainen ninja, joka tekee mitä uskomattomampia kepposia (ikää huimat 2 vuotta).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
oikeuttaako se että omassa elämässä on vaikeuksia olemaan jatkuvasti epäystävällinen muita kohtaan.
Tavallaan ymmärrän että on vaikea enää jaksaa olla empaattinen ulkopuolisille, kun kotona pitäisi olla empaattinen koko ajan. Mutta tekeehän se sitten ihmisen aika ikäväksi seuraksi muille.
kun lapsesi on terve ja normaali? Mullakin ja kiitän siitä Luojaani usein.
Kyllä mä ymmärrän ja musta on ihan selvää, että erityislasten vanhemmilla on hemmetin rankkaa. Ei voi kuin toivottaa voimia heille, arjen sankareille.
oikeastaan kertoa omasta lapsesta mitään kun on erityislapsia vanhempineen lähettyvillä. Niin tympeää kommenttia on tullut, loukkaantuvat ihan syyttä ja ottavat itseensä jutut. Oma lapseni on ns.tavallinen lapsi, tosin on aika kaunis kiharatukkainen tyttö joka puhuu ikäisekseen hämmästyttävän paljon. Puistossa jossa käymme on monella lapsella puheenkehityksen viivettä ja yksi poika on lyhytkasvuinen... Kun tyttöni menee iloisena leikkimään ja juttelemaan muille, tulee äideiltä mm. tälläisiä kommentteja "joo, kyllä sitä puhutaan niin hyvin, tuurista se on kuitenkin aina kiinni" tai "kylläpä on XXXXX:n äidillä oikea prinsessa, onpas hyvä onni ollut". Lyhytkasvuisen lapsen äiti vasta kumma onkin, usein alkaa räyhätä ja väittää muiden kiusaavan lastaan, vaikka se ei ole totta. Lapset eivät tosiaan tajua kuka on lyhytkasvuinen, heh, kyseessä on 2-vuotiaat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ns. terve lapsi ei välttämättä ole helppo lapsiMeillä on kotona varsinainen ninja, joka tekee mitä uskomattomampia kepposia (ikää huimat 2 vuotta).
Mä ymmärrän vielä hyvin ne erityislasten vanhemmat joiden lapsi on oikeasti tosi raskas hoidettava, mutta monesti tuota valitusta tulee nimenomaan niiltä äideiltä joden erityislapset ei edes ole niin vaikeita.
Parasta oli se kun mun yksi kaveri jolla silloin oli 2v tosi vielkas ja vaikea uhmis ja kaksosvauvat jutteli yhden down-lapsen äidin kanssa. Se down-lapsi oli vielä alle 1v eikä sillä ollut mitään ylimääräisiä sairauksia eikä muuetnkaan kehityksestä juuri poikennut terveistä lapsista. Aiemmin äitinsä oli just puhunut kuinka se on tosi rauhallinen ja iloinen lapsi ja nukkuu yönsä hyvin ja kiva kun pulloruokinnalla isäkin voi hoitaa vauvaa alusta asti ja äiti saa vapaata. Mutta sitten kun tämä mun kaveri sattui sanomaan kuinka väsynyt ona ja vaikeita kaikki lähtemiset on talvisaikaan kolmen pienen kanssa niin toi downin äiti rupesi paasaamaan ettee sä kyllä terveen lapsen äitinä edes tiedä vaikeuksista mitään ja pitäisi vain olla kiitollinen kun on sattunut kolme tervettä lasta saamaan.
Niitäkin ihmisiä on, jotka ovat jaksaneet ottaa lunkisti vaikka koko suku on tapettu silmien edessä. Käykääpäs huviksenne joskus Afrikassa, siellä on miljoonia ellei miljardi ihmisiä, joiden naamasta näkee että elämä on lahja, myös silloin kun ihminen on menettänyt perheenjäseniä, kotinsa, pari raajaa. Valittamalla saa itselleen kyllä pahan mielen, mutta monia asioita sillä ei voi muuttaa.
mutta lähiaikoina on törmännyt todella moniin jotka vievät jo ilon kaikesta kerhoilusta ja leikkipuistossa käymisestä. Ikäväkyllä suvustakin löytyy yksi tällainen tapaus.
On tottakai fiksujakin erityislasten vanhempia jotka ymmärtä että muillakin voi olla raskasta. Ehkä heillä itselläänkin olisi sitä joskus vaikka olisivat sattuneet terveet lapset saamaankin? Enkä mä tietenkään menisi kenellekään todella raskaan erityislapsen äidille valittamaan omaa väsymystä, tai muutenkaan mitään silloin kun tietää että toisella on vaikeampaa. Mutten usko että näillä tuntemillani e-lasten äideillä on jatkuvasti niin vaikeaa etteivät voi ymmärtää että koliikkivauva tai todella vielkas uhmis oikeasti voi väsyttää tavislapsen äitiäkin.
Vaikka pieni down-vauva olisi vauvana kuinka helppo tahansa, voi hänen vanhempansa olla ihan yhtä väsyneitä tai väsyneempiä kuin muutkin vanhemmat. Epäilisin että he jatkuvasti sisimmässään kantavat suurta huolta lapsen terveydestä, kehityksestä, tulevista terapioista sekä lapsen tulevaisuudesta yleensä. Varmasti on paljon helpompaa ns. terveiden lasten vanhemmilla kuin erityislasten vanhemmilla.
Juttelin juuri erään tutun erityislapsen äidin kanssa ja hämmästyin suuresti kun hän kertoi ajatelleensa minun jaksamistani yhden lapsen yksinhuoltajana. Itse en ole koskaan ajatellut omaa jaksamistani, *koputtaa puuta*, elämä on ainakin tähän mennessä mielestäni ollut helppoa ja mukavaa. Sen sijaan olen suuresti arvostanut tämän tuttavan sinnikästä puurtamista lapsensa hyväksi. Muutenkin hän on aivan huipputyyppi.
Jos teillä on normaali terve lapsi, ette voi todellakaan tietää millaista on esim. Down-lasten vanhemmilla. Heillähän on varmasti jatkuva huoli lapsen tulevaisuudesta, ihan eri tavoin kuin tavallisen lapsen vanhemmilla.
Itselläni on kehitysviiveinen autisminkirjoon kuuluva tyttö. En todellakaan paljon edes hänestä ulkopuolisille puhu. Eniten kyllä pelkään jonkinlaista sääliä. Niin monessa kun asiassa meillä on hänen kanssaan ongelmia, hyvin ei oikeastaan mene missään:(. Nyt pelottaa tuleva koulun alku, mitenköhän sekin onnistuua, kun joka uudessa asiassa tarvitsisi aikuisen tukea ja turvaa.
Kun vertaan kahteen normaaliin lapseeni niin ero on kuin yö ja päivä. Jotkut pienet uhmat tai riidat eivät ole kyllä mitään kun lapsi kuitenkin kehittyy kuten hänen pitäisi!
yhteenkään erityislapsen äitiin koko puistoiluaikana. Ehkä sinun kannattaisi laajentaa ympyröitä jos ei löydy mukavaa seuraa.
Uskon että erityislasten äideillä on todella rankkaa vaikka ei ole omaa kokemusta erityislapsesta. Tulevaisuus epävarma jne. Ymmärrettävää on myös kateus, katkeruus ja viha tavisten vanhempia kohtaan. Silti ei ole kivaa joutua sen kohteeksi.
Itse olen ollut paljon kateuden maalitauluna ja en ota sitä vittuilua vastaan yhtään. Sellaiset ihmiset saa jäädä.
Kaikilla on kuitenkin omat murheensa vaikka päällepäin näyttäisi kuinka hyvältä.
olen huomannut ihan saman. vähättelevä asenne muiden lapsia ja ongelmia kohtaan. mutta sallittakoon heille se, luultavasti he kokevat helpottavana toisten vähättelyn, ehkä se auttaa omaan pahaan oloon. maailma pyörii vain sen oman erityislapsen ympärillä..