Mies tunnusti pettäneensä :'(

Ihan jo sen takia, että selvästi analysoit tilannetta ja omia tuntojasi ja miehen käytöstä todella tarkkaan ja loogisesti. Haet tukea ja apua ajatustesi selvittämiseen, mutta et kuitenkaan niele kenenkään neuvoja pureskelematta. Mielestäni käsittelet kriisiä rakentavasti ja pääset siinä eteenpäin.



Tämän takia uskon myös siihen, että jos mies lähtee sataprosenttisesti mukaan yhteisen tulevaisuuden rakentamiseen, te selviätte kyllä! Tässä asiassa ei ehkä kannata tyytyä kompromissiin eli jos sinusta tuntuu, että mies ei sitoudu nyt täysillä, niin sitten kannattaa todella miettiä, mitä elämältä ja parisuhteelta haluat.



Hirmuisesti jaksamista ja tsempitystä!



2

Aivan kuin tosiaan olisi minun omaa kirjoitusta. Mietit, kumman pitäisi ryhdistäytyä? Molempien!! Puhukaa asiasta, tehkää asialle jotain, älkää päästäkö tilannetta näin pahaksi. Meillä oli sama tilanne keväällä. Ja nyt sitten ollaan jo tässä. Olemme molemmat miehen kanssa itkeneet, että jos vain saisi ajan käännettyä takaisin, tekisimme asiat niin paljon toisin. Aukaise miehesi silmät huomaamaan, että tarvitset positiivistä huomiota ihan yhtä paljon kuin hän tarvitsee seksiä. Me olemme aina puhuneet ongelmista ja luvanneet ryhdistäytyä, mutta hetken kuluttua ajaudumme aina vanhaan rataan. Piti olla näin kamala tapaus, ennen kuin huomasimme missä mennään. Mietin tuossa ruuanlaiton ohessa, tai siis nämä teidän viestinne saivat minut huomaamaan kaksi asiaa. Ensinnäkin, en koe että mieheni on antanut anteeksi kylmyyteni viime vuosilta. Minä haluan antaa anteeksi ja olen sanonut antaneeni anteeksi hänen tekonsa, mutta hän ei ainakaan vielä ole sanonut, että antaa anteeksi minulle. Tarvitsen anteeksiannon, jotten olisi niin ankara itselleni enkä syyttäisi itseäni enempää. Toisekseen tarvitsen tietää onko hän 100 % mukana rakentamassa yhteistä tulevaisuutta. Tuntuu, että hänenkin mieli muuttuu päivästä toiseen. Hänkin käy läpi rankkaa aikaa; itsesyytökset ja häpeä omasta teostaan, realiteetti omasta liitosta, ettei se nyt ollutkaan niin täydellinen kuin luuli ja kaikki muu paska tässä ohessa. Kun itken ja olen aivan maassa, hän kannustaa jaksamaan ja uskomaan, että ME selviämme yhdessä. Kun olen ok enkä ole maassa, niin tuntuu että hän uskaltaa kertoa omat epäilyksensä tulevaisuuden suhteen. Eli siis tukee hädän hetkellä, mutta se saa minut tunteman, että hän vain yrittää lohduttaa eikä sillä asialla ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Huokaus, lapset vaativat satukirjan lukemista. Ja minä täydellisenä äitinä tietenkin luen sen vaikka tekee mieli itkeä ja parkua ja kadota jäljettömiin :( Palaan taas kohta sadun jälkeen lukemaan kommentteja. Kiitos niistä, ne auttavat jäsentelemään tätä asiaa. Ap.

luulen ettei miehesi ole täysin unohtanut "suhdettaan". Jotenkin kirjoittaessasi miehesi tavasta käsitellä asiaa paistaa läpi ettei hän oikeasti ole enää sitoutunut parisuhteeseenne. En tarkoita olla ilkeä, mutta sinuna varautuisin pahimpaan. Sinun takiasi toivon kuitenkin koko sydämestäni, että olisin väärässä.

eikä se mua petä. Yhdessä oltu 14 vuotta.

Aikuinen ihminen ymmärtää mitä lapset tekee parisuhteelle.

Teidän liitossa ei ole mitään sellista mikä oikeuttaisi pettämiseen. Keskenkasvuinen mies sulla.

Minäkin haluan uskoa, että tästä selvitään. Olen samaa mieltä, kompromissiin ei kannata tyytyä, vaan joko yritetöön molemmat antaa kaikkemme tai sitten lähdetään eri teille. Jälkimmäinen vaihtoehto on vain niin järisyttävän kamala ajatus, etten haluaisin sitä kokea.



Haluaisin mennä pariterapiaan, mutta mies ei ole siihen kuulemma valmis :(

Vaikka sitten niin, että se on pariterapia tai ero. Mies on se, joka petti, miehen täytyy nyt vastata teoistaan. Ja voit perustella pariterapiaa myös sillä, että siellä myös sinä joudut varmasti vastaamaan teoistasi eli varmasti on parempi tapa lähestyä teidän ongelmia kuin pelkkä pettämisen vatvominen ja miehen syyttely!

Suhde oli siis muutaman kuukauden mittainen, tapasivat työn kautta. Eivät siis työskentele samassa firmassa, vaan tämä nainen oli joku sen hetkisen tuotteet yhteistyökumppani tms. Näkivät lounaalla ja ajan kanssa yksi asia johti toiseen. Naivat kerran viikossa tai kahdessa. Ja mies oli kyllä viimeset kaksi kuukautta aivan maansa myynyt ja maassa, elämässä ei ollut hänellä mitään iloa ja ei pystynyt olemaan itsensä kanssa. Ajattelin että on jotain kolmenkympin kriisiä. Kunnes sitten tunnusti yhtenä iltana. Tunnusti myös sen, että hänellä alkaa olla tunteitä tätä naista kohtaan.

Joten osuit naulan kantaan, pelkään sisimmässäni, että hän palaa takaisin sen naikkosen luo. Pelkään niin pirusti että poltan sormeni ja pahasti, jos nyt luontankin häneen. Mies vannoi, että ei enää ole missään yhteyksissä naiseen, hänkin on miettinyt elämäänsä ja mikä on tärkeää jne. ja tullut siihen päätökseen, että tämä perhe on tärkein ja MIKÄÄN ei mene edelle. Sanoi hän paljon muutakin, mutta en edes pysty kaikkea kertomaan tässä. Kaikki tämä puhuminen antoi kuitenkin luottamusta, että kyllä me selviydytään. Mutta silti pelkään, että hän ei ole päässyt ihastuksensa yli. Voi tulisi se ihminen jo kotiin töistä, niin voisi puhua ja päästää mielestään nämä kamalat ajatukset ja saada vahvistusta että kyllä me selvitään!

Suuren parisuhdekriisin (johon ei sisältynyt varsinaista sivusuhdetta, mutta miehen alkoholiongelma ja siitä poikinut minun läheltä-piti-syrjähyppy) ja siitä ylipäässeenä voin kertoa, että anteeksianto suuren kriisin jälkeen on mahdollista, menneiden unohtaminen on sitten vaikeampaa. Mutta paljon riippuu siitä, mitä te haluatte elämältänne, toisiltanne (toisillenne/perheellenne!), parisuhteeltanne ja tulevaisuudeltanne.



Voin itse vain sanoa, että se vahvuus, jonka me löysimme molemminpuolisen anteeksiannon yhteydessä, on ollut palkitsevaa. Voimme jo nyt (4 v. jälkeen) katsoa mennyttä miehen kanssa siten, että ajattelemme, että tuostakin selvittiin, se oli kamalaa aikaa, mutta että nyt liittomme ei kaadu enää luultavasti mihinkään. Rakkautta meillä on koko ajan ollut, se vain oli piilossa jossain. Nyt ollaan päätetty kaivaa se usein esiin!



Suosittelen hyvää parisuhdeterapeuttia joka tapauksessa. Meidän kohdalle sattui aivan loistava ihminen, joka sai molemmat puhumaan, puhumaan ja puhumaan... Sekä tekemään sellaisia "harjoituksia", jotka todella eheyttivät särkyneet sydämemme.



Paljon voimia, älkää (ainakaan heti) antako periksi!

Haluaisin mennä pariterapiaan, mutta mies ei ole siihen kuulemma valmis :(

Minä ymmärrän, miksi miehesi ei halua terapiaan. Häntä varmasti hävettää se, että on se pääsyyllinen teidän kriisiin. Mutta kerro miehellesi, että nekin häpeän tunteet hänen pitää puida läpi joka tapauksessa (ja se tapahtuu parhaiten terapiassa), tai muuten hän jää niihin marinoitumaan luultavasti loppuelämäkseen. Näin se vaan on. Terapia viiltää syvältä, mutta onnistuessaan puhdistaa ne kaikki mädät pois...

t:49

Haluan, että me selviydytään.

Haluan, että meidän rakkaus vahvistuu.

Haluan, että meidän ihana perhe pysyy kasassa ja että meidän lapsilla on äiti ja isä samassa taloudessa.

Haluan, että me ollaan onnellisia.

Tällaiset selviytymistarinat niin kuin teidänkin tarina valaa uskoa, että mekin voidaan selviytyä. En halua antaa periksi, eikä mieskään (kai).

Siis en ymmärrä miksei hän halua terapiaan. Hän sanoo, ettei halua puida meidän ongelmia vieraan kanssa. Puhumme paljon ja kattavasti, jopa rakentavasti, joten toisaalta en ole varma että olisiko terapia tarpeellinen. Mutta toisaalta minusta tuntuu, että vieras näkökulma auttaisi meitä näkemään asiaa toisin. Siksi tulinkin tänne nettiin keskustelemaan, että saisin täältä toisenlaista näkökulmaa. Ja olen saanutkin, suuri kiitos siitä teille kaikille kommentoijille!!

Vähän saman suuntaisia kuvioita kun muillakin eli mies haki huomiota muilta naisilta kun meidän suhde arkistui. Musta miehet on tosi huonoja kestämään arkea. Eikö aikuinen ihminen pysty ajattelemaan että lapset eivät ole ikuisesti pieniä, meilläkin lapset 1 ja 3v kun iski kriisi. Lapset sairastaa, olin yksin vastuussa lasten hoidosta ja ihan puhki. Sitten mies vielä tekee temput. Mutta kyllä me siitä selvittiin ja toivottavasti jatkossakin. Me käytiin seurakunnan perheasiainneuvottelukeskuksessa. Ei tarvitse kuulua kirkkoon vaan kaikki voivat hakea sieltä apua. Ei maksa mitään. Tuntui tosi hyvältä kun joku kysyi että miltä tuntuu kun...Ja MIKSI jne. Ei siinä sen enempiä ratkaisuehdotuksia esitetty ja puimista jatkettiin kotona moneen otteeseen mutta siitä päästiin alkuun. Sen jälkeen ollaan pyritty järjestämään välillä kahdenkeskistä aikaa. Ei se tietysti ainoa asia ole mikä auttaa.

Ja olimme kaikin puolin vastaavassa tilanteessa kuin te, eli monen mielestä "täydellinen pari". Mitään virallista syytä pettämiseen ei löytynyt, suhde oli riidaton, seksi toimi... Mutta olin hänen ensimmäinen kumppani ja myös ensimmäinen seksikumppani, joten yli 10 vuoden suhteen jälkeen sitten kävi näin.

Mies ei myöskään halunnut terapiaan. Nyt tapahtuneesta on kulunut vuosi ja mies yllättäen halusikin lähteä pariterapiaan, joten olemme käyneet siellä nyt useamman kerran. Tekee kyllä todella hyvää... Mutta toisaalta on hyväkin, että tapahtuneesta on nyt aikaa...

muta en voi ymmrätää kommentteja, joissa pettäminen vieritetään vain ja ainoastaan miehen syyksi.



Syy on teissä molemmissa ja toki hankalassa elämäntilanteessa.



Naisilla on usein tapana yli höösätä lasten eteen, eivätkö ymmärrä, että ilman parisuhdetta ei ole perhettä.



Jos parisuhde kariutuu siitä aiheutuu parheelle ja lapsille enemmän haittaa, kuin mitä pystyvät koskaan korjaamaan.



Naisilla on siis tapana jättää tärkeät asiat tekemättä ja keskittyvät lillukanvarsiin sekä marttyyrinä elämiseen. Elämä ei saa pyöriä 100 %:sesti lasten ympärillä, ellet halua siihen 100 %:sesti panostaa, silloin ei ole tilaa perheelle jossa on myös mies.



On täysin vastuutonta otta mies, mennä kenties naimisiin, ja sitten jätää mies huomiotta, koska lapset mukan kaipaavat kaiken huomion. Näin asia ei suinkaan ole. Sinulla on perhe ja perheestä pitää pitää huolta. Jos miehesi päättä lähteä, ei sinulla enää ole perhettä.



Kukaan lapsi ei antaiste sitä, että äiti tuhoaa perheen omalla itsekkäällä uhrautumisella.



Nyt otatte molemmat itseänne niskasta kiinni ja panostatte parisuhteeseen. Lapset kyllä roikkuvat siinä mukana, aivan varmasti......

ja käytiin kerran ja se oli ihan kamalaa. Minulle jäi se olo, että 1/3 pettää ja miehet on miehiä ja kaikenlaisesta tekemisestä saattaa seurata hyvääkin. A-p-u-a! Noin voi sanoa, sitten vuoden päästä (jos seuraa jotain hyvääkin) mutta aukoa nyt päätä heti verekseltään. Miehen mielestä asia ei mennyt ihan niin... mutta ei menty sinne enää koskaan. Meille toimi molemmille oma terapia, se nosti taas mun itsetuntoa ja mies sai puida sen omia syitä ja seurauksia.



Mies oli hyvin aktiivinen ja syystäkin!



-kirjoitin aiemmin ysinä.

liitossa liian pitkään. Ihan oikeesti eikö olisi jo aika vaihtaa suuntaa. Sinusta on tullut läheisriippuvainen kuin pienestä lapsesta. Katkeraltakin kuulostat...



Ei toista ihmistä voi omistaa ei edes omia lapsia.

liitossa liian pitkään. Ihan oikeesti eikö olisi jo aika vaihtaa suuntaa. Sinusta on tullut läheisriippuvainen kuin pienestä lapsesta. Katkeraltakin kuulostat...

Ei toista ihmistä voi omistaa ei edes omia lapsia.

Katkera olen ja syystäkin, olen vuodet panostanut perheen ns. hyvinvointiin, kasvattanut lapset melkein yksinhuoltajana, kun mies on panostanut uraansa. Sanoin hänelle, että tuntuu melko katkeralta että nyt minua melkein syytetään siitä, että olen panostanut YHDESSÄ hankittuihin lapsiin. Jos hän olisi panostanut hiukkasen enemmän, niin ehkä minultakin olisi irronnut hitunen energiaa häneenkin.

Läheisriippuvainen... olen miettinyt olenko sellainen. Olen tullut siihen tulokseen, etten ole, koska jos nyt olisi ihan pakko, niin pärjäisin omillani ja tulisin toimeen ilman miestäni. Ikävöisin varmasti hyviä aikoja, mutta suhtautuisin realistisesti tilanteeseen olla ilman häntä. Mutta haluan pysyä suhteessa ja yrittää saada tämä liitto toimimaan, koska meillä on sinänsä hyvä suhde, jos ei ota seksiä lukuun ja toisekseen minusta lapset ansaitsevat eheän kodin ja molemmat vanhemmat. Jos suhteessa ei ole väkivaltaa tai alkoholismia tai jotain muuta lapsen psyykkeeseen vaikuttavaa ja jos perusarki on hyvää (vaikkakin puuduttavaa aikuisesta), niin miksi erota? Siksikö että ei vaan enää huvita? Minusta sellainen on edesvastuutonta aikuiselta ihmiseltä, joka on tehnyt lapsia.

Eli nyt menet sinä sitten pettämään, koska sehän on vastavuoroisesti kumppanisi syytä.



NO joo, mutta hienoa, että osaat ottaa asian noin kehittävästi ja olet ilmeisimmin antanut anteeksikin.

Mies kyllä saattaa pettää seuraavankin kerran, varsinkin, kun otit syyt niskoillesi ja säälit parkaa miestäsi.

Siis en ymmärrä miksei hän halua terapiaan. Hän sanoo, ettei halua puida meidän ongelmia vieraan kanssa. Puhumme paljon ja kattavasti, jopa rakentavasti, joten toisaalta en ole varma että olisiko terapia tarpeellinen. Mutta toisaalta minusta tuntuu, että vieras näkökulma auttaisi meitä näkemään asiaa toisin. Siksi tulinkin tänne nettiin keskustelemaan, että saisin täältä toisenlaista näkökulmaa. Ja olen saanutkin, suuri kiitos siitä teille kaikille kommentoijille!!

Muistan meidän tilanteesta sen, että mä pystyin kyllä puhumaan siitä melkein-syrjähypystä miehen kanssa, mutta en olisi halunnut kenenkään muun tietävän siitä. Mies taas oli tuolloin mokaillut pariin otteeseen viinapäissään sellaisia juttuja, ettei halunnut kenenkään tietävän niistä, sillä hän oli lähellä menettää työpaikkansa ja ammattinsa noiden tekojen takia...

Mutta mä luulen, että vaikka me pystyttiin niistä puhumaan keskenään, auttoi terapia vielä avartamaan asian käsittelyä (mm. lasten näkökulma tuli kunnolla huomioitua vasta terapiassa...). Toisekseen, siellä terapiassa teimme tämän ulkopuolisen ihmisen edessä toisillemme lupauksen, että mennyt on mennyttä, emme tee enää koskaan vastaavaa, ja että aloitetaan ns. puhtaalta pöydältä.

Lisäksi meitä pahimmassa shokki/pelko/viha/vitutusvaiheessa auttoi se terapiaan liittynyt "sääntö", että kriisiin liittyviä asioita käsitellään vain ja ainoastaan siellä akuuttivaiheen aktiivisessa terapiassa (tuolloin pari kertaa viikossa), ei kotona ollenkaan. Kotonaoloaika oli siis rauhoitettu parisuhdekriisiltä ja meillä oli ikäänkuin tilaa jatkaa arkea parempana kuin ennen kriisiä. Sitten kun akuuttivaihe oli takana ja pahin shokki ohi, sovimme terapeutin kanssa ja keskenämme, että meillä on kerran viikossa Parisuhdetunti, jonka aikana puhumme asioista keskenämme kotona + seuraavana päivänä on terapia, jossa nämä kerrataan. Kun oma olomme alkoi olla helpottunut, pystyimme vähentämään terapiakäyntejä ja luotimme jo siihen, että omat viikko"terapiamme" riittävät.

Me muuten kävimme kriisikeskuksen parisuhdeterapiassa. Sitä ennen kokeiltiin kyllä kahta muutakin paikkaa (seurakunnan ja kunnallinen perheneuvola), mutta niissä kemiat terapeutin kanssa ei natsanneet. Vaihtaminen siis auttoi meillä.

t:49

Kyllähän tässä on pakko tehdä jotain. En tiedä vain, miksi hannaan vastaan? Miksi minun on niin vaikea nykyään antaa toisen koskettaa minua ja olla fyysisesti lähellä? Miksi minusta tuntuu suorastaan kuvottavalta rakastelu miehen kanssa, kun lapset ovat seinän takana? Se tuntuu jotenkin väärältä ja irstaalta vaikka ennen lapsia se oli niin ihanaa. Tiedän järjellä, että se on normaalia miehen ja naisen välistä yhdessäoloa mutta miksi minulle vaan tulee siitä paha olo? Ja mitään traumaattista sillä saralla en ole kokenut.



Tajuaako kukaan yhtään, mitä ajan takaa?



Mutta ap, olet aivan oikeassa, että asialle täytyy tehdä jotain! Pitäisiköhän vain hampaat irvessä alkaa suorittaa ja odottaa, että se alkaa taas maistua? Kuten on monen muunkin asian kohdalla, esim. kunnon kohottaminen. Ensin treenaaminen on yhtä tuskaa ja siihen saa itsensä todellakin pakottaa mutta jossain vaiheessa siihen tulee himo.



Kuten joku tuossa aiemmin kirjoitti, minäkin uskon, että te kyllä selviätte. Se, että miehelläsi on ollut niin kamala olla, kertoo, että hänellä on kuitenkin omatunto kohdallaan. Ja ne mahdolliset tunteet toista naista kohtaan kyllä haalistuvat. Teidän lapset ja teidän historia kyllä peittoaa ne, kunhan saatte teidän kahden välit kuntoon. Yritä luottaa siihen!

Mutta haluan pysyä suhteessa ja yrittää saada tämä liitto toimimaan, koska meillä on sinänsä hyvä suhde, jos ei ota seksiä lukuun ja toisekseen minusta lapset ansaitsevat eheän kodin ja molemmat vanhemmat. Jos suhteessa ei ole väkivaltaa tai alkoholismia tai jotain muuta lapsen psyykkeeseen vaikuttavaa ja jos perusarki on hyvää (vaikkakin puuduttavaa aikuisesta), niin miksi erota? Siksikö että ei vaan enää huvita? Minusta sellainen on edesvastuutonta aikuiselta ihmiseltä, joka on tehnyt lapsia.



t. 23