Oppiiko sitä lasten kanssa avuttomaksi, jos on aina apuvoimia käytössä?

missään hommassa itse. Perheessä oli vatsatautia, niin jo oli mummi avussa. Kauppaanhan ei voi mennä kahden lapsen kanssa. Ja silti valittaa miten raskasta on, kun mies tekee "pitkää" työpäivää. Minä kuulemma pääsen helpolla kun on jo isot lapset. Joo, onhan ne nyt jo 5 ja 7, mutta en ole saanut apua myöskään heidän ollessa pieniä. Kyllä siinä piti pärjätä rotaviirukset sun muut ilman apuja.

Ja suurin osa näistä joilla on tukiverkostot, eivät osaa sitä arvostaa. Ja osa on laiskoja kuin mitkä.....

Toki siihen tottuu.

kaaliin ollenkaan tuollainen toiminta. Meillä kolme lasta ja kaikki itse hoidettu. Kertaakaan kukaan ei hoidossa ole ollut, ei päiväkodeissa ei mummoilla ei missään ennen kuin kavereilla ovat sitten olleet.



En ole tarvinnut siivousapua, en matkustusapua, en hoitoapua, en mitään. Eikä ole tehnyt tiukkaakaan. Mikä ihme näitä nykyajan äitejä oikein vaivaa. Kaiken pitäisi olla NIIN helppoa ja lapset heivataan vaikka iäkkäiden isovanhempien niskoille kun itellä on NIIN raskasta tai pitää päästä vaikka bailaamaan tai ainakin rentoutumaan.

kaaliin ollenkaan tuollainen toiminta. Meillä kolme lasta ja kaikki itse hoidettu. Kertaakaan kukaan ei hoidossa ole ollut, ei päiväkodeissa ei mummoilla ei missään ennen kuin kavereilla ovat sitten olleet. En ole tarvinnut siivousapua, en matkustusapua, en hoitoapua, en mitään. Eikä ole tehnyt tiukkaakaan. Mikä ihme näitä nykyajan äitejä oikein vaivaa. Kaiken pitäisi olla NIIN helppoa ja lapset heivataan vaikka iäkkäiden isovanhempien niskoille kun itellä on NIIN raskasta tai pitää päästä vaikka bailaamaan tai ainakin rentoutumaan.

Taidat pitää jonain hyveenä sitä että AINA on ITSE hoidettu, eikö? Pidät itseäsi parempana äitinä?

Heivataan isovanhempien niskoille? Mitäs jos isovanhemmat itse tykkäävät ja haluavat ottaa lapsenlapsiaan hoitoon, onko se silloinkin heivaamista?

Mitä vikaa on siinä että äiti tai isä pääsee joskus rentoutumaan??

sitä tosiasiaa, että tasan ei käy onnen lahjat.



Ja se kaiken itse hoitaminen todella ajaa joskus suureen väsymykseen. Ja kun siinä väsymyksessä on pakko hakea lohtua jostain, niin lähin lohtu löytyy siitä, että nostaa itsensä paremmaksi äidiksi. Mitä vikaa on siinä, että yrittää selvitä elämästä hengissä niin kuin parhaiten taitaa??

kun lapset saa sysättyä pois jaloista tarvittaessa, ja vaikka ei tarvitsisikaan. Ja äiti ja isä pääsevät rentoutumaankin, jos siltä tuntuu. Ja siinä sivussa heitä pitäisi vielä ylistää hyviksi vanhemmiksi, vaikka eivät joudu vanhemmuuden vuoksi uhrautumaan tai edes pinnistelemään mitenkään.



Joopa. Tottahan toki supervanhemman kruunu pitää jakaa, vaikka lapset kasvaisivat vain äidin kelluskellessa uimapatjalla.



(Ja seuraavaksi saan huomautuksen, ettei se pelkkää kelluskelua ole, vaikka apua saakin. Eipä tietenkään, vaan olisipa se mukava monen muunkin edes kerran kesässä saada apua ihan vain pyytämällä.)

meillä sama homma. miksi minä, joka hoitaa lapsensa ja on niiden kaa 24/7 ei tarvitsisi apua vaan hän joka juuri tarvitsisi aikaa lastensa kanssa pääsee niin vähällä???

hävisi vapaaehtoinen lastenhoitoapu kun toinen syntyi. Sitä ennen hoitajia ja paapojia oli joka lähtöön. Nyt kun on kaksi pienellä ikäerolla niin pitää olla kyllä toooooosi hyvä syy, että joku ottaisi molemmat hoitoon. Mistään parisuhteenvaalimisajastakahdenkesken on ihan turha haaveilla, aina pitää olla joku syy, miksi tarvitsisi edes hetkeksi hoitajaa. Siksipä suhdekin on kriisin partaalla, toivottavasti tästä vielä noustaan..

minä väsyneenä :) Miksi olisin? Kuten sanoin, ei tee tiukkaakaan. Ja kyllähän minä ulkona käyn ja huvittelemassakin, mutta lapset on silloin kotona isänsä kanssa.



En väittänyt olevani parempi äiti, vaikka teidän mielestä ilmeisesti olen kun otitte asian esiin ;) Olen ajattelevainen muita ihmisiä kohtaan enkä halua vaivata. Eikä ole tarvinnutkaan.



Kohta tähän huutaa taas 10 AV-mammaa mutku mutku kipeenä ja sitä ja tätä. Kuinka ihmeen sairasta porukkaa täälläkin oikein luuhaa.

meillä sama homma. miksi minä, joka hoitaa lapsensa ja on niiden kaa 24/7 ei tarvitsisi apua vaan hän joka juuri tarvitsisi aikaa lastensa kanssa pääsee niin vähällä???

Siis juuri noinhan tuo menee. Että kun minä kerran olen kotiäitinä pikkulasten kanssa, niin minä en tarvitse sekuntiakaan hengähdystaukoa tai mitään apua, koska pikkulasten kanssa aivan ilmeisesti ihan kaikki gynegologikäynnit ja matonpesut käy kuin leikki vain.

Ja toisaalta sisko kun käy töissä ja pitää lomansa talvella lasten kouluaikaan, niin hänen ei edes tarvi yrittää järjestää asioita niin, että hoitaisi lapsiaan joskus itsekin. Isovanhemmat ovat kyllä huomanneet, että siskon perheessä pitäisi vanhempien vähän panostaa lapsiinkin, mutta kun siskolle ei se mene kaaliin, niin minä saan sitten olla se sijaiskärsijä.

Ja mitähän pahaa minä tässä olen tehnyt, että minua rangaistaan!

Minua oikeasti joskus väsyttää. Ja on ikävää, että sinun pitää suhtautua minun väsymykseeni noin ylimielisesti. Ja jos minä sairastan, niin millä tavalla minä itse olen siihen syyllinen? Vai mitä tarkoitat tuolla, että kuinka ihmeen sairasta porukkaa täällä on?

Niihin apuihin tottuu hyvin nopeasti! Olen ollut tyttäreni yksinhuoltaja siitä asti, kun hän oli 1-vuotias. Isä ei siis meidän elämässä ollenkaan, ikinä. Hoidin lapsen aamusta yöhön, maanantaista sunnuntaihin kuin vettä vain. Jos kotona oli tylsää, niin saatettiin ihan extempore lähteä mummulaan kahdella bussilla, tunti meni siis bussimatkaan, eikä tuntunut missään. Joka ikinen aamu vein hänet hoitoon, hain aina. Kävimme yhdessä kaupassa, tein ruoan, leikin ja hoidin, laitoin nukkumaan, joka päivä sama homma!



Tapasin nykyisen mieheni, kun lapsi oli 2-vuotias. Seurustelimme kaksi vuotta, kunnes muutimme yhteen. Miehelläni on auto ja lainaan sitä usein, hän myös kuskaa meitä vähän liikaakin, koska nyt, kun pitäisi esim. vain kaupungille lähteä bussilla, niin se tuntuu niin vaikealle! ;) Muutenkin usean päivän yksin olot (miehen työmatkat jne) tuntuvat huomattavasti raskaammilta, vaikka ennenhän minä tein ihan kaiken monta kuukautta täysin yksin!



Mielestäni sama ilmiö on tiskikone-asiassa. En pitänyt tiskaamista mitenkään ärsyttävänä, kunnes hankin tiskikoneen, totuin siihen ja nyt muutaman kattilan ja lastan käsin tiskaaminen on ärsyttävää! :D

Kyllähän oikeasti lapsen kanssa voi tehdä melkein kaikkea, eri asia sitten on mitkä asiat on oikeasti hankalia ja mitkä vaan tuntuu siltä. Ja riippuu tietty myös lasten määrästä, iästä ja luonteesta. Kaupassakäynti voi olla hankalaa, tai sitten ei, tai sitten siitä voi tehdä hankalaa ja sama useimmissä muisa arkijutuissa.

Apuun tottuu, samoin kuin moneen muuhunkin asiaan elämässä. Sitten kun tilanne muttuu (esim apua ei enää tarjolla) niin vähän aikaa menee sopeutuessa, mutta useimmat huomaavat selviytyvänsä myös uudessa tilanteessa.



Itselläni on kolme lasta ja olen siitä onnekas, että meillä on hyvät ja lämpimät välit isovanhempiin, jotka mielellään tulevat avuksi. Apua täytyy myös osata ottaa vastaan, sekin on taito jota kaikki täällä eivät hallitse.

Mihin katosi "koko kylä kasvattaa"? Ja suvun ja perheen merkitys? Ydinperhe ei saisi minusta olla mikään umpio.



Mielestäni sekä lapsilla että isovanhemmilla (myös tädillä, sedillä, kummeilla ja muilla läheisillä ihmisillä) on oikeus toisiinsa - jos siis mummo kutsuu lapset viikonlopuksi kylään ja lapset haluavat mennä, en todellakaan haluaisi sitä heiltä kieltää vain kruunuani kiillottaakseni.



Olisiko hienoa kirjoittaa tänne nimettömänä, että "minun lisäkseni kukaan muu ei ole lapsiani koskaan hoitanut"? Minusta se kuulostaa pikemminkin sairaalta. Tuntuu, että sellaisilla ihmisillä ei ole läheisiä ihmissuhteita muihin kuin omiin lapsiinsa.



Olen sydämestäni kiitollinen kaikesta "avusta", jota lastemme isovanhemmat, kummit, tädit ja sedät jaksavat meille tarjota. Naapurikin soitti tässä yhtenä aamuna: "Olette kuulemma lähdössä iltapäivällä reissuun. Haluatko että otan teidänkin lapset mukaan puistoon, että saat pakata rauhassa?" Käsi ylös, kenen mielestä oikea vastaus olisi ollut "kiitos ei"! Minun käteni pysyy alhaalla, näettekö?

Ikävää että perheelläsi on niin vähän apujoukkoja.

Joskus oma asennekin vaikuttaa: jos ei ole koskaan ottanut apua vastaan, ei sitä kukaan tarjoakaan. Eri asia on, jos pyydät apua selvin sanoin ja vilpittömin mielin, muttei kukaan silti auta. Silloin on ymmärrettävää, että tunnet noin syvää katkeruutta.

meillä sama homma. miksi minä, joka hoitaa lapsensa ja on niiden kaa 24/7 ei tarvitsisi apua vaan hän joka juuri tarvitsisi aikaa lastensa kanssa pääsee niin vähällä???

Siis juuri noinhan tuo menee. Että kun minä kerran olen kotiäitinä pikkulasten kanssa, niin minä en tarvitse sekuntiakaan hengähdystaukoa tai mitään apua, koska pikkulasten kanssa aivan ilmeisesti ihan kaikki gynegologikäynnit ja matonpesut käy kuin leikki vain. Ja toisaalta sisko kun käy töissä ja pitää lomansa talvella lasten kouluaikaan, niin hänen ei edes tarvi yrittää järjestää asioita niin, että hoitaisi lapsiaan joskus itsekin. Isovanhemmat ovat kyllä huomanneet, että siskon perheessä pitäisi vanhempien vähän panostaa lapsiinkin, mutta kun siskolle ei se mene kaaliin, niin minä saan sitten olla se sijaiskärsijä. Ja mitähän pahaa minä tässä olen tehnyt, että minua rangaistaan!

Minulla tietenkin oikeasti olisi apua tarjolla sukulaisilta, naapureilta ja suomen pressalta, mutta kun minä oon niin nirppanokka, ettei apu kelpaa ja kieltäydyn vain kruunua kiillottaakseni. Se kruunu kun auttaa jaksamaan niin kovasti paljon.

tai enemmänkin, ei opi vanhemmaksi. Tunnen yhden ihmisen, joka ei ole joutunut ottamaan koskaan vastuuta itse mistään, ei lapsestaankaan, koska mummo hoitaa ja kantaa vastuuta. Ja ei tämä äiti sitten pärjääkään yksin ollenkaan. Minusta siinä ovat isovanhemmat tehneet lapsenlapselleen ikävän tempun, koska eivät ole päästäneet tytärtään kasvamaan aikuiseksi. Nyt lapsen ja äidin välille ei synny normaalia suhdetta, eikä mummo korvaa äitiä.



Mutta tämä on ääriesimerkki, en usko, että siinä, että mummo auttaa kerran/pari viikossa on mitään muuta kuin hyviä puolia perheen kannalta.

Meillä tosiaan on paljon läheisiä ihmisiä jotka tarjoavat käytännön apua esimerkiksi lasten hoidossa, pikkuremonteissa jne.



Asuimme välillä 2 vuotta ulkomailla lasten kanssa, ja ihan hyvin pärjäsimme sielläkin vaikkei apuja ollutkaan saatavilla.



Fiksu ihminen toimii tilanteen mukaan. Ei raada itseään hengiltä, jos lähellä olisi joku ystävällinen sielu joka auttaisi mielellään. Eikä katkeroidu, jos tätä apua ei yhtäkkiä olekaan saatavilla. Sitten toimitaan sen tilanteen ehdoilla.

Uskon ihan varmasti että apuun tottuu. Meillä ei nykyään ole yhtään apuja kun taas kun saimme ekat lapsemme, kaksoset, sitä tarjottiin melkein liikaakin!



Kun kaksoset olivat pieniä sain kyllä paljon omaa aikaa. Toisaalta alkoi tuntua katkeralta että kun kolmas syntyi niin jäimme jotenkin omillemme. Sen jälkeen ei vanhempianikaan kiinnostanut lapsemme.



Anoppia ei enää kaksoset kiinnosta kun he ovat jo niin isoja. Häntä kiinnostaa taas enemmän miehen siskon vauva, jota hän hoitaa viikoittain.



Jos valittelen tekemisen paljoutta äidilleni ja kyselen että voisiko joku lapsi tulla sinne hetkeksi hän voipi vaikka sanoa että "kun on niin paljon siivottavaakin kun on tulossa juhannus". Eihän nyt eläkeläiseltä voi odottaakaan että olisi aikaa.



**

Mutta aivan varmasti siis apuun tottuukin tai tottuu siihen että joutuu pärjäämään yksin. Olen ollut monia iltoja ja viikonloppuja yksin lasten kanssa miehen työmenojen takia. Siksi vähän ihmettelen joitain tuttuja jotka joutuvat kutsumaan isovanhempia heti apuun jos mies on viikonlopun työmatkalla. Eikä kyse ollut edes pienistä lapsista.