Oppiiko sitä lasten kanssa avuttomaksi, jos on aina apuvoimia käytössä?

Meidän perheessä oli kuusi lasta, kun äiti yhtäkkiä sai sairaskohtauksen, joka muutti koko loppuelämän. Ennen sitä kaikki oli järjestyksessä ja äiti ei apua tarvinnut.

Älä ole liian varma itsestäsi ja voimavaroistasi. Elämä voi yllättää.

--Lapsia tein 4, koska koin sen sellaiseksi määräksi, että selviän heidän hoidostaan. Enempää en olisi pystynyt hoitamaan, joten lopetin siihen.--Jos minusta olisi tuntunut, että en jaksa niin olisin tehnyt vähemmän lapsia.--Jokainen voimiensa ja kykyjensä mukaan.

että sukulaislapsia hoidetaan, jopa koiraa hoidetaan, mutta meidän lasta ei. Tai no hoidetaan neljä tuntia vuodessa ja siitä nostetaan suuri meteli niinkuin olisimme todella kiitollisuuden velassa. Puolueellista eikä asialle voi tehdä mitään. Siksi minusta tuli virikemamma kun sairastan paljon ja apua ei saa sukulaisiltä yhtään. Ja toden totta "isovanhemmattomuus" aiheuttaa katkeruutta. Se nousee pintaan aina kun näitä juttuja lukee.

Ihanaa saada myötätuntoa!



Mulla kun on taipumusta syyttää itseäni, että mitäs odotan apuja, ja etten saisi inhota vanhempiani ja sisaruksia tällaisen asian vuoksi. No en tietysti koko ajan inhoakaan, ja voisihan sitä suvulta paljon pahempaakin saada niskaan.



Mutta todella lohdullista kuulla, että moni on sitä mieltä, että on aivan inhimillistä tuntea näitä ikäviä tunteita näissä epäreiluissa tilanteissa.



Tästä on taas parempi jatkaa. Kiitos!

että sukulaislapsia hoidetaan, jopa koiraa hoidetaan, mutta meidän lasta ei. Tai no hoidetaan neljä tuntia vuodessa ja siitä nostetaan suuri meteli niinkuin olisimme todella kiitollisuuden velassa.

Tai oikeastaan meidän lasta ei ole hoidettu minuuttiakaan koska aikaa ei liikene yhtään siltä toisen perheen täyshoidolta. Mä en kaipaa tänne lisää käsiä, mutta tuo yhteydenpidon jakaminen 100-0 on mielestäni omituista.

Olen iltatähti, joten äitini on vanha ja sairas. Tätini ja kummini yms. asuvat muualla ja suurin osa heistä on jo kuollutkin ja vanhainkodeissa.



Miehen äidillä on krooninen sairas, eikä pysty hoitamaan lapsia.

Kummankin isät kuolleet.



Lapsia tein 4, koska koin sen sellaiseksi määräksi, että selviän heidän hoidostaan. Enempää en olisi pystynyt hoitamaan, joten lopetin siihen.



Alusta asti lapset vauvaa myöten kulkivat matkassa, joten siihen sopeutui ja oppi hommat hoitamaan niin, että pärjää.



Katkera, enkä kateellinen en ole ollut, koska olen tiennyt, mihin pääni pistän ja olen elänyt sillä tavalla, että pärjään.



Siskoni on saanut hyvin paljon apua, mutta isäni eli vielä silloin ja äitini oli nuorempi ja jaksoi. Nyt on niin, että minä hoidan useasti äidinkin asiat tähän päälle.



Jos minusta olisi tuntunut, että en jaksa niin olisin tehnyt vähemmän lapsia.



Se hyvä puoli asiassa on, että lapset ovat oppineet käyttäytymään kun oli pakko kulkea kaupat ja juhlat ja kaikki muutkin paikat äidin matkassa. Toinen on, että oppivat tekemään kotitöitä kun en kaikkea ehtinyt itse tehdä.



Senkin tiesin, että miehellä on epäsäännöllinen työaika ja joutuu olemaan paljon pois kotoa. Se ei tullut yllätyksenä, joten en osannut siitäkään tehdä ongelmaa.



Jokainen voimiensa ja kykyjensä mukaan.

Meillä on anoppi aktiivisesti mukana lastenhoidossa ja kyllä niitä hommia riittää siitä huolimatta ihan tarpeeksi vaikka hän onkin tarvittaessa apuna.

meillä tosin vasta kolmas lapsi tulossa mutta lapset ovat tosiaan aina ja kaikkialla mukanamme. jos haluan mennä johonkin yksin, lapset ovat miehen kanssa ja toisin päin.

vastausta kysymykseen?

Jos on tottunut elämään, niin että saa lasten hoitajan aina tarvittaessa lapsille ja käy siivooja ja jne. Niin onhan se uusi tilanne, kun ei olekaan näitä yhtäkkiä käytössä. Pitää suunnitella asiat uusiksi. Te olette sopeutuneet teidän tilanteeseen. Jos yhtäkkiä olisikin siivooja ja lastenhoitaja käytössä, niin väitän, että teilläkin menisi vähän aikaa sopeutua tällaiseen tilanteeseen.

sen kummempaa ole. Mulla on neljä lasta ja joskus on apuja, joskus ei, sen mukaan sitten mietitään ja sumplitaan asiat.

En oo vain ihan noin sitä älynnyt ilmaista.



Mutta meillä tilanne se, että siskolla on lapset vanhempia kuin mulla, joten sisko on tottunut saamaan vanhemmiltamme lastenhoitoapua aina kun on sitä tarvinnut. Nyt vuosia myöhemmin minäkin olen saanut lapsia, ja niinhän se menee, että sisko tarvii niille isoille lapsilleen lastenhoitajaa koko kesän, ja mun on selvittävä omien pienteni kanssa käytännössä ilman apuja, kun vanhat vanhemmat ovat ihan täystyöllistettyjä siskon lasten kanssa.



Sisko on tosiaan saanut lapset ensin ja tottunut alusta lähtien apuun, eikä nyt osaa hellittää siitä avun vaatimisesta yhtään, vaikka aivan varmasti mulle se apu olisi vähintään yhtä tarpeen kuin siskollekin. Mulle on äitikin suoraan sanonut, että mun on vaan selvittävä, mikä kyllä tuntuu todella epäreilulta ja aiheuttaa katkeruutta. Mutta sisko ei todellakaan näytä osaavan antaa tilaa muille, vaikka olen asiasta sanonutkin.

Minulla kaksi lasta. Iso tyttö 6v, joka auttaa tosi paljon. Pieni poika 7kk. Selkä meni yksi aamu. En meinannut saada poikaa sänkystä pois, vaikka tyttö auttoi. Oli pakko soittaa tädille, että tulisiko avuksi. Täti auttaa tosi mielellään. Ennen en ole pyytänyt. Nyt rupesin itkemään puhelimessa koska oli niin vaikea pyytää apua. Vaikka ihan syystä pyysin, mutta kun kaikki haluais tehdä itse.Täti on 4 päivää viikosta tyttärensä luona,jolla lapset 3v ja 1v. Siivoaa ja leipoo. En kyllä itse sietäisi sellaista.

Koska meillä 3 lasta (alle kouluikäsiä), ukko joskus viikkoja työmatkoilla ja tuntuu että MINÄ haluan hoitaa perheeni.



Viimesimmillä miehen matkoilla alkoi äitini pyörimään liiankin usein meillä kotona ja se alkoi rasittamaan, isosti.



Äitini lähes aina jos pyydän katsoo lapsieni perään, miehen perhe asuu automatkan takana ja he ottaa mielellään lapsia yöksi tai useammaksi jos tarvitsee.



Minusta lapset tarttee silti itse hoitaa. En yhtään tykkää jos joku siivoo meidän elämisen jälkiä, ruuat ja pyykit ei vaadi paljoa.



Meillä lapset on oppinu että siivoaminen kuuluu elämään, ne kuorii perunat alle 5- vuotiaana. Hyysään niitä, mutten loputtomiin.

No en mä tiedä onko se noinkaan. Eiköhän ole vain niin, että toiset ovat järjestelmällisiä ja aikaansaavampia kuin toiset. Siinä missä joku märehtii tekemättömiä hommia, toinen jo hämmentää soppakattilaa, laittaa pyykkikoneen käymään ja pyöräyttää raparperipiirakan.



Mun mielestä on paljon tekemistä silläkin, että miten on tottunut pienestä pitäen kotitöitä tekemään. Toiset eivät ole lapsina joutuneet mitään tekemään ja sitten aikuisena ovat vasta opetelleet. Voi olla sitten vähän vaikeampi opetella lastenhoitoa ja kodinhoitoa samaan aikaan.

mutta toisin päin ilmaistuna. Eli kun apuja ei liiemmin ole käytettävissä niin oppii "selviämään" monista tilanteista lasten kanssa. Onhan lasten kanssa kulkemiseen tai ihan vain siihen siivoamiseen omat niksinsä, joita ei välttämättä itsestään tiedä jos ei kokemusta ko. tilanteista kartu.



Miehen siskon perheessä juuri esim. ruoanlaitto, siivoaminen ja jopa pyykin pesu (koneella) on mahdotonta yhden lapsen pyöriessä jaloissa.

No en mä tiedä onko se noinkaan. Eiköhän ole vain niin, että toiset ovat järjestelmällisiä ja aikaansaavampia kuin toiset.

Eli kyllä tuo järjestelmällisyyskin voi olla myös kytköksissä siihen kuinka paljon niitä apuja on saanut. Jos mummo käy neljästi viikossa auttamassa siivoamisissa ja leipomisissa ja mies on kotona viikonloput, niin siinä on äidin melko helppoa olla järjestelmällinen ja tehokas sinä yhtenä päivänä viikossa, kun pitää selvitä yksin lasten kanssa.

Ei ole ihan noin itsestäänselvää, että tuo järjestelmällisyys on syy. Se voi olla myös seuraus.

Silloinhan sitä apua eniten kaipaa, kun lapset ovat pieniä. Lapset kasvaa, ja ns. avuntarve vähenee. Esim. voit käydä kaupassa ilman että lapsia tarvitsee kuljettaa mukana.



Eikäs se ole hienoa, että joillain on apujoukkoja?

Usein asiat on juuri niin vaikeita, kuin miksi ne itselleen tekee. Kun kuulee näitä juttuja, että joku ei voi matkustaa lasten kanssa kun se on niin hirveän vaikeaa, tai miten mennään kaupungille vauva JA taaperon kanssa, niin pistäähän se vähän naurattamaan. Kun nuo ei ole niitä Ongelmia omassa elämässä.



Enkä mä nyt halua halventaa niitä ihmisiä, kelle tämäntyyppiset asiat tuntuu vaikeilta. Ehkä mä valittaisin samaa, jos en joutuisi handlaamaan niin paljon isompia juttuja omassa elämässäni. Nyt on vaan pitänyt venyä tähän tilanteeseen. On tullut hetkiä, jolloin luulen, että nyt en enää kestä, mutta kappas vaan, päivä se on huomennakin. :) Olen oppinut, että mä pystyn (ehkä) ihan mihin vaan! Se on kauhean vapauttavaa.

Ihan turhaan kadehdit Meillä on anoppi aktiivisesti mukana lastenhoidossa ja kyllä niitä hommia riittää siitä huolimatta ihan tarpeeksi vaikka hän onkin tarvittaessa apuna.

Niin mulle jäi kuitenkin epäselväksi, että miten se kadehtiminen on turhaa. Siis toki ymmärrän, ettei se oma elämä kadehtimalla muutu. Mutta miten kadehtimista voi sanoa turhaksi sellainen ihminen, jolla todellakin on tässä asiassa kultalusikka suussa. Niin kuin hän voisi ymmärtää niistä kateuden syistä jotain!

Luepa tuota "Tahtoo viikoksi etelään" ketjua. Yhtä lasta kohden pitää olla lomalla väh. 4 aikuista hoitajaa.