Muistoja isästä

Kuollut on leponsa ansainnut.

Vierailija kirjoitti:

Oi miten kaunis tarina, nyt sait minut kyynelehtimään, lieneekö tuollaisia isiä enää olemassakaan, kuulostaa sadulta, hienolta sadulta. Onnellinen sinä !

Kyllä niitä varmaan on nykyäänkin. Oma poika tuli isäksi vuosi sitten. En ole ikinä kenenkään rakastavan lastaan niin kovasti . Luulen, että poika on hyvä isä vielä sittenkin, kun lapsi kasvaa. 

Vaikka on koko ajan ollut työelämässä, kun lapsi on ollut olemassa, on silti hoitanut yösyötöt, muutenkin huolehtinut lapsesta ja tämän ruuista ja vaippojen vaihdosta ja sylittänyt ja hellinyt. Täydellinen isä. 

Mun rakas isäni kuoli liian nuorena, en ehtinyt olemaan kiitollinen tytär. Isä osti minulle vaaleanpunaista omaa hammastahnaa ja kylpyvaahtoa ollessani pikkutyttö. Olen saanut häneltä niin paljon etten tiedä mistä aloittaisin. Kannustusta kaikkeen oppimiseen ym ym ym. En pääse irti huonosta omastatunnosta, en pystynyt suomaan hänelle kuin yhden ilon ja ylpeyden aiheen, synnytin pojan. Aika pojan kanssa jäi liian lyhyeksi, hänellä olisi ollut vielä paljon annettavaa. Onneksi suostuimme antamaan pojalle hänen valitsemansa nimen. Isäni oli komea mies, ja on usein mielessäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pelkästään negatiivisia. Kamala ihminen.

Näitä kun lukee, ei voi kuin ihmetellä miten "ihmiset eroavat liian helposti " ja lapsia tehdään liian vähän. 

Sekopäät pariutuvat ja jatkavat sukuaan, vaikkei olisi mikään pakko. Eikä heistä pääse eroon!

Ihmiset (ainakaan useimmat) nimenomaan eivät tee mitään sen eteen. Jossain vaiheessa tulee tilanne, että "nyt tai ei koskaan" ja lopputulos on surkea.

Varsinkin naispuolisissa ihmisissä näkyy täydellinen paasiivisuus kaikessa pariutumisessa. Oletetaan ja odotetaan jonkun muun tekevän kaiken työn.

Tuossa on vaan se ongelma, että tuollainen ihminen voi syyttää tilanteestaan vain itseään. Kun ei tee asialle itse mitään, vaan antaa muiden tehdä puolestaan.

Passiivisuudella saat vain sen, mitä joku on sulle valmis säälistä antamaan.

Miehethän tuohon syyllistyvät.

Isä kuoli kun olin 14 vuotias.Mulla oli maailman paras isä.Ikävä.

Etkö joutunut antamaan mitään vastapalvelusta?

Isä kuoli kun olin teini, syöpään jo n. 40v.sitten. Ikävä on silti ja hyviä muistoja jäi. Pikkukaljoissaan vanhan liiton miehenä ( vaikeaa tunteilla) rutisti meitä sanoen ' isän rakkaat tytöt'. Teki maailman parasta ruskeeta kastiketta perunoilla ja leikkasi kotimaisistakin kurkuista kuoret ( teen niin tänäkin päivänä). Kerran viikossa yökyläily lähes loppuun asti ( porukat eronneet jo kauan sitten).  No sitten saimme ihanan isäpuolen jota nyt sitten hoivaamme rakkaudella elämän ehtoopuolella. Sisareni kanssa kiitollisia että meillä on ollut ei vaan yhtä vaan kaks ihanaa isää elämässä. Kiitos. 

Vierailija kirjoitti:

Ei ole paljoa muistoja isästä. Kuoli sairauskohtaukseen kun olin 2-vuotias. Uskon että oli hyvä mies silti, vaikka en häntä sen kauempaa ehtinytkään tuntea.

Itsellä sama kohtalo. Isäni kuoli kun olin puoli vuotias. Äitini meni uusiin naimisiin n. 5 vuoden kuluttua. Ja isäpuoleni oli taas tunteeton, vetäytyvä ihminen. Ei koskaan jutellut, ei tehnyt mitään yhdessä minun kanssa. Teki pakolliset työt maatilalla, ei muuta. Istui samassa tuolissa tuvassa tuntikausia, tekemättä mitään, puhumatta mitään. Tämä on varmasti yhtä paha asia, kuin olisi kurittanut tai muuten ilmaissut itseään. Koko ikäni tuntuu siltä että jotain puuttuu sisältäni. Koskaan en ole tyytyväinen itseeni vaan olen tietyllä tavalla eksyksissä, teen mitä tahansa. 

Isä. Järkytys oli ihan kauhea kun tutkimuksissa selvisi kaikkialle levinnyt syöpä. Kurkkua kuristi, en osannut puhua asioista, en osannut tulkita isää, ymmärsikö että lähtö tulee. Äiti huusi ja mekasti kun kotihoidosta sovittiin, oli kuin kateellinen isän saamasta "huomiosta".  Lähtö tuli onneksi muutaman kuukauden päästä, ei tarvinnut kärsiä. Maatalon mies, koneurakoitsija, eläkkeellä jo mutta jatkuvasti liikkeellä fiksaamassa kaikenlaista. Kyläläiset toivat kaikkea korjattavaksi, ja isä korjasi. Auttoi aina. Hautajaisissa oli reilu sata ihmistä, vaikka pikkuruisella kylällä asui. Kaikki olivat järkyttyneitä.

Paljon oli ennen eläkettään kotoa pois, teki pitkiä työpäiviä. Lähti aamulla aikaisin ja tuli myöhään kotiin. On jäänyt mieleen kun istuu pöydän ääressä ruokalautasen äärellä eikä oikein peruna ja läskisoosi maistu, väsyneen näköinen. Ja äiti huusi hänen poissaoloaan ja omaa väsymystään, nalkutti. Isä suuttui harvoin, sitten kyllä olikin vakava paikka. Sen olen perinyt häneltä. Isä oli käynyt vain kansakoulun, mutta mieli oli kuin insinöörin. Metalli ja puu taipuivat hänen käsissään. "Teollisuusvakoilu" käyntien jälkeen rakensi omat versionsa koneista. Piti meitä lapsia sylissä, äiti ei koskaan, oli niin paljon aina tekemistä. Isä oli tiukka kasvattaja, meikkiä ei laitettu ja vaatteet piti olla tavallisia. Mutta koti oli turvallinen. Isä oli hyväntahtoinen kuitenkin, äiti ei osannut olla sellainen, oli hyvinkin ilkeä. Töitä tehtiin paljon, ja lapset jäivät vähän sivummalle siinä kiireessä. Isän kanssa pystyi puhumaan monista asioista, joista äiti heti hermostui ja juttelut jäi siihen. Me lapset lähdimme vuorollamme kotoa lukion jälkeen. Opiskeltiin korkeakouluissa ja hommattiin arvostetut ammatit. Isä oli meistä ylpeä, välillä töistämme kyseli, äiti ei koskaan, tuskin edes tiesi missä ollaan töissä eikä se häntä edes kiinnostanut. Jopa sanoi sen.. Lapsenlapset olivat isälle hyvin rakkaita. 

Muistot ovat satunnaisia välähdyksiä, mutta kyllä isä oli rakas. Vanhemmat tekivät paljon töitä ja toimeentulo oli varmaan tiukassa. En kuitenkaan muista, että meiltä olisi puuttunut mitään. Lapset kasvoivat siinä töiden lomassa eikä erityisesti lapsia huomioitu, en tiedä olisinko sellaista kaivannutkaan. Isä oli kuitenkin läsnä ja turvallinen, ja käytöksellään ilmaisi että oli meistä ylpeä.