Lue keskustelun säännöt.
Iäkkäiden vanhempieni jutut alkavat rasittaa. En jaksa enää käydä siellä.
19.04.2026 |
Vanhempani ovat eläneet 70-luvulta asti samassa kurjassa pikkukunnassa, josta itse muutin pois jo alaikäisenä. Olin ahdistunut ja masentunut. Ei ystäviä, ei harrastuksia, vain vanhempieni seura. Koulukaveritkin asuivat kovin kaukana. Muuton jälkeen opiskelupaikkakunnalle aloin saada ikäisiäni ystäviä. Masennus alkoi helpottaa ja pääsin rakentamaan oman elämäni.
Vanhempani ovat nyt iäkkäitä, mutta heidän luona käyminen laukaisee yhä edelleen ikäviä muistoja. Puolisonikin sanoo, että talo ja pikkukylä huokuvat ankeutta. Kukaan meidän perheestä ei haluaisi käydä siellä, mutta vanhempani toivovat kyläilyjä. Säälistä olen käynyt.
Tänä viikonloppuna en ajanut 300 km yksikseni. Istahdin autoon perjantaina ja sain ekaa kertaa elämässäni paniikkikohtauksen. Aidosti luulin, että se oli sydänkohtaus tai jotain vastaavaa. En lähtenyt ajamaan, soitin äidille ja valehtelin että tuli noro. Eivät vanhempani ole minulle mitää pahaa ole tehneet, mutta tuo kohtaus sai ajattelemaan, etten voi jatkaa itseni kiusaamista vain velvollisuudentunnosta.
En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Vanhempani eivät ymmärrä vastavuoroisen keskusten päälle, vaan kertovat yhä uudestaan mitä naapurustossa on tapahtunut (ei mitään), ja seuraavaksi ihmetellään naakkoja pihalla. Masentaa ja ahdistaa edelleen tuo kyläpahanen niin paljon, että itkettää.
Kommentit (695)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloitrajasta vielä. Tietenkin on ikävää jos ei saanut niin suurta tukea lukioaikanaan kuin olisi tahtonut. Syystä tai toisesta.
Muistetaan kuitenkin että hän voi huonosti, tahtoi kaupungin lukioon pois maaseudun ankeudesta.
Kuten hän kertoi alkupuolella, vanhempien ehdotus oli lähin lukio tai ammattikoulu siellä 40 kmn päässä jossa hän kävi yläasteenkin.
Ihan näin sivusta ajateltuna, lähihoitajaksi siellä amiksessa jos ei takapajulan lukio miellyttänyt ja sitten AMK sairaanhoitajaksi. Olisi voinut asua kotona.
Kun murrosiässä on käynyt tuon lähtemistaistelun miksi hän nyt syyllistää vanhempiaan? Lapsihan hän tietysti on ollut ja ratkaisu ei välttämättä kypsä yksin asumiseen.
Tuohan on vain yksi esimerkki. Ei hän ole saanut tukea koskaan.
Mistä sinä sen tiedät? Hän valitsi kiukutellen ja taustaansa halveksien lähteä omilleen.
Ei ole lapsiaan käyttänyt vanhempiaan tapaamassa.
Se on ollut hänen valintansa ja silti syyttelee vanhempiaan, maaseutua ja naakkoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä tulee päivä, jolloin toivot voivasi käydä vielä kerran vanhempiesi luona ja kuulla ne samat turvallisen tutut jutut naakoista ja naapureista. Mutta silloin se on liian myöhäistä.
Entäpä jos ei tulekaan?
No siinä tapauksessa et ole elämästä oppinut muuta kuin minä, minä, minä.
Sen elämässä on oppinut, ettei veri ole vettä sakeampaa. Ihmissuhteet perustuvat yksilöiden väliseen kunnioitus- ja kiintymyssuhteeseen, ei sukulaisuuteen eikä yhteiseen historiaan. Joskus hyvillä lapsilla on paskat vanhemmat, joskus paskoilla lapsilla on hyvät vanhemmat. Jos niin käy, ei ole mikään pakko pitää yllä välejä.
Kyllä siinä kasvatuksessa on jokin mennyt oleellisesti pieleen jos lapsista tulee 'paskoja'.
Katkeroituminen on luonteesta kiinni.
Olen todella sairas ja työkyvyttömyyseläkkeellä muutaman kymmenen vuoden mittaisen uran jälkeen. Ei ole normaalia arkea. Kaikkien näkemysten mukaan tämä johtuu vanhemmistani. Ei, en ole päässyt tekemään haaveilemiani asioita tai toteuttaa itseäni. Katkeruus kuitenkin pilaisi senkin osan elämästä ja terveydestä, mikä nyt on hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä tulee päivä, jolloin toivot voivasi käydä vielä kerran vanhempiesi luona ja kuulla ne samat turvallisen tutut jutut naakoista ja naapureista. Mutta silloin se on liian myöhäistä.
Entäpä jos ei tulekaan?
No siinä tapauksessa et ole elämästä oppinut muuta kuin minä, minä, minä.
Samaa mieltä. Usein ylenkatsomme vanhempiemme pientä ja tapahtumaköyhää elämää.
Kuitenkin jossain vaiheessa tulee normaalisti aika, jolloin miettii niitä omia juuriaan ja lapsuuttaan. Kun tajuaa elämän rajallisuuden ja sen lyhyyden, alkavat monet asiat menettää merkitystään. Toisaalta kannamme itsessämme niitä malleja, mitä saimme lapsuudessamme. Samaa mallia todennäköisesti toteutatte myös suhteessa omiin lapsinne.
Vanhassa sadussa piilee pieni totuus:
Kuvailemasi tarina on opettavainen satu, joka tunnetaan usein nimellä "Vanha vaari ja pojanpoika" (tai Grimmin veljesten versiona Der alte Großvater und der Enkel). Sama teema esiintyy myös Zacharias Topeliuksen tuotannossa.
Kirjastot.fi +1
Sadun juoni lyhyesti:
Tilanne: Perheen vanha, vapiseva isoisä ei pysty enää syömään siististi, ja ruokaa läikkyy. Perheen vanhemmat (isä ja äiti) kyllästyvät tähän ja laittavat isoisän syömään nurkkaan puupurkilosta/kaukaloosta, kun muut syövät pöydässä.
Käänne: Perheen pieni poika alkaa vuoleskella puusta kaukaloa. Vanhempien tiedustellessa poika kertoo vuolevansa sitä heille, jotta heillä on mistä syödä, kun he tulevat vanhoiksi.
Opetus: Vanhemmat ymmärtävät oman kiittämättömyytensä ja kovuutensa. He häpeävät tekoaan, pyytävät isoisältä anteeksi ja kutsuvat hänet takaisin yhteiseen ruokapöytään.
Eli sitä, että lapsi olisi vanhemmilleen jotain velkaa, voidaan perustella paitsi raamatulla, myös Välskärin kertomusten opettavaisella faabelilla.
Samalla tavoin voidaan vaikkapa lasten ruumiillista kuritusta perustella sanalaskulla "joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa".
Joka vitsaa säästää, vihaa lastaan! Tämä on kai käännösvirhe. Olisi pitänyt kääntää niin, että lapsi tarvitsee rajoja ja rakkautta.
Vitsa on joustava tuoreesta vesasta. Sillä ei lyödä vaan ohjataan oikeaan suuntaan = rajat ja rakkautta.
Sananlaskun taustalla on Raamattu, tarkemmin Sananlaskujen kirja 13:24: “Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan, mutta joka häntä rakastaa, kurittaa häntä ajoissa.”
Se, tarkoitetaanko tällä konkreettista piiskaamista vai allegorista hymistelyä tyyliin "rajat ja rakkautta" ei ole tässä se pointti.
Pointti on siinä, että saduilla ja sananlaskuilla ei voi olla yhteiskunnan käyttäytymisnormin asemaa.
(ps. väitän, että Raamatun kirjoittamisen aikaan tällä tarkoitettiin ihan konkreettista lapsen lyömistä, kriminalisoitiinhan se Suomenkin rikoslaissa vasta 1984)
Vierailija kirjoitti:
Ihan näin sivusta ajateltuna, lähihoitajaksi siellä amiksessa jos ei takapajulan lukio miellyttänyt ja sitten AMK sairaanhoitajaksi. Olisi voinut asua kotona.
Siihen aikaan oli sairaanhoito-oppilaitokset, jossa opiskeltiin hoitoalaa. Niitä ei todellakaan ollut jokaisessa pikkupitäjässä, ei ole nykyisinkään. Hoitoala ei muutenkaan ole jokaiselle sopiva tai toive.
Aloittaja on kertonut toimivansa hoitoalalla. Siksi tuo kommentti. AMK tuli 80-luvun alussa. Ja lähihoitajakoulutus amiksiin. Aloittaja kertonut olevansa keski-ikäinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aloitrajasta vielä. Tietenkin on ikävää jos ei saanut niin suurta tukea lukioaikanaan kuin olisi tahtonut. Syystä tai toisesta.
Muistetaan kuitenkin että hän voi huonosti, tahtoi kaupungin lukioon pois maaseudun ankeudesta.
Kuten hän kertoi alkupuolella, vanhempien ehdotus oli lähin lukio tai ammattikoulu siellä 40 kmn päässä jossa hän kävi yläasteenkin.
Ihan näin sivusta ajateltuna, lähihoitajaksi siellä amiksessa jos ei takapajulan lukio miellyttänyt ja sitten AMK sairaanhoitajaksi. Olisi voinut asua kotona.
Kun murrosiässä on käynyt tuon lähtemistaistelun miksi hän nyt syyllistää vanhempiaan? Lapsihan hän tietysti on ollut ja ratkaisu ei välttämättä kypsä yksin asumiseen.
Kuinka monta kertaa täällä on jo selostettu, etteivät vanhemmat halunneet tukea edes lähilukiota? Ymmärrätkö? Jos lähilukioon ei hankita kirjoja, miten sitä lukiota voi käydä? Jos on pakko mennä töihin, jotta saa lukiokirjat kustannettua niin silloin on pakko myös muuttaa! Tietysti taustalla on sekin, että mielenterveydellisistä syistä oli pakko muuttaa ja oli PARANI kun muutti POIS!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan näin sivusta ajateltuna, lähihoitajaksi siellä amiksessa jos ei takapajulan lukio miellyttänyt ja sitten AMK sairaanhoitajaksi. Olisi voinut asua kotona.
Siihen aikaan oli sairaanhoito-oppilaitokset, jossa opiskeltiin hoitoalaa. Niitä ei todellakaan ollut jokaisessa pikkupitäjässä, ei ole nykyisinkään. Hoitoala ei muutenkaan ole jokaiselle sopiva tai toive.
Aloittaja on kertonut toimivansa hoitoalalla. Siksi tuo kommentti. AMK tuli 80-luvun alussa. Ja lähihoitajakoulutus amiksiin. Aloittaja kertonut olevansa keski-ikäinen
90-luvun. Kirjoitusvirhe ed kommentissa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloitrajasta vielä. Tietenkin on ikävää jos ei saanut niin suurta tukea lukioaikanaan kuin olisi tahtonut. Syystä tai toisesta.
Muistetaan kuitenkin että hän voi huonosti, tahtoi kaupungin lukioon pois maaseudun ankeudesta.
Kuten hän kertoi alkupuolella, vanhempien ehdotus oli lähin lukio tai ammattikoulu siellä 40 kmn päässä jossa hän kävi yläasteenkin.
Ihan näin sivusta ajateltuna, lähihoitajaksi siellä amiksessa jos ei takapajulan lukio miellyttänyt ja sitten AMK sairaanhoitajaksi. Olisi voinut asua kotona.
Kun murrosiässä on käynyt tuon lähtemistaistelun miksi hän nyt syyllistää vanhempiaan? Lapsihan hän tietysti on ollut ja ratkaisu ei välttämättä kypsä yksin asumiseen.
Kuinka monta kertaa täällä on jo selostettu, etteivät vanhemmat halunneet tukea edes lähilukiota? Ymmärrätkö? Jos lähilukioon ei hankita kirjoja, miten sitä lukiota voi käydä? Jos on pakko mennä töihin, jotta saa lukiokirjat kustannettua niin silloin on pakko myös muuttaa! Tietysti taustalla on sekin, että mielenterveydellisistä syistä oli pakko muuttaa ja oli PARANI kun muutti POIS!
Sinähän tarkkaan asian tunnet. Monen murrosikäisen kanssa olet elänyt?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä tulee päivä, jolloin toivot voivasi käydä vielä kerran vanhempiesi luona ja kuulla ne samat turvallisen tutut jutut naakoista ja naapureista. Mutta silloin se on liian myöhäistä.
Entäpä jos ei tulekaan?
No siinä tapauksessa et ole elämästä oppinut muuta kuin minä, minä, minä.
Samaa mieltä. Usein ylenkatsomme vanhempiemme pientä ja tapahtumaköyhää elämää.
Kuitenkin jossain vaiheessa tulee normaalisti aika, jolloin miettii niitä omia juuriaan ja lapsuuttaan. Kun tajuaa elämän rajallisuuden ja sen lyhyyden, alkavat monet asiat menettää merkitystään. Toisaalta kannamme itsessämme niitä malleja, mitä saimme lapsuudessamme. Samaa mallia todennäköisesti toteutatte myös suhteessa omiin lapsinne.
Vanhassa sadussa piilee pieni totuus:
Kuvailemasi tarina on opettavainen satu, joka tunnetaan usein nimellä "Vanha vaari ja pojanpoika" (tai Grimmin veljesten versiona Der alte Großvater und der Enkel). Sama teema esiintyy myös Zacharias Topeliuksen tuotannossa.
Kirjastot.fi +1
Sadun juoni lyhyesti:
Tilanne: Perheen vanha, vapiseva isoisä ei pysty enää syömään siististi, ja ruokaa läikkyy. Perheen vanhemmat (isä ja äiti) kyllästyvät tähän ja laittavat isoisän syömään nurkkaan puupurkilosta/kaukaloosta, kun muut syövät pöydässä.
Käänne: Perheen pieni poika alkaa vuoleskella puusta kaukaloa. Vanhempien tiedustellessa poika kertoo vuolevansa sitä heille, jotta heillä on mistä syödä, kun he tulevat vanhoiksi.
Opetus: Vanhemmat ymmärtävät oman kiittämättömyytensä ja kovuutensa. He häpeävät tekoaan, pyytävät isoisältä anteeksi ja kutsuvat hänet takaisin yhteiseen ruokapöytään.
Eli sitä, että lapsi olisi vanhemmilleen jotain velkaa, voidaan perustella paitsi raamatulla, myös Välskärin kertomusten opettavaisella faabelilla.
Samalla tavoin voidaan vaikkapa lasten ruumiillista kuritusta perustella sanalaskulla "joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa".
Minusta tuon sadun opetus on se, että toteutamme niitä malleja suhteessa seuraavaan sukupolveen, mitkä saamme omilta vanhemmiltamme..
Toki näistä malleista voidaan oppia pois itsetutkiskelulla ja terapialla.
Puhumattomuus on varmasti ollut se malli, minkä esim sodan käyneet sukupolvet ovat siirtäneet lapsilleen, kaikille asioille ei vain ole ollut sanoja. Oma isänikin lähti rintamalle 19 vuotiaana, jolloin nuoruuden kehitys oli nykykäsitysten mukaan vielä pahasti kesken.
Esim mielenterveysasioista puhuminen on ollut pitkään tabu, omassa lapsuudessani oli olemassa vain jakomielitauti, jota joku kylän asukas sairasti ja joka käyttäytyi kummallisesti.
Lasten ruumiillinen kuritus on ollut kiellettyä Suomessa jo vuosikymmenet, mutta edelleen sallittua esim EU:n alueellakin.
Vanhat sadut kertovat myös historiasta ja sananlaskut ovat olleet "viisauksia" kansalle, kun parempaa ei ollut tarjolla. Tässä kuitenkin on ollut apuna vanhemman "oma järki". Omassa lapsuuden perheessäni ei käytetty ruumiillista kuritusta, vaikka isäni olikin sodan käynyt puhumaton jermu. Se puhumattomuus toimi enempi pelotteena. Onneksi äitini oli puhelias ja toimi perheessä mielialojen tasoittelijana.
Kehottaisin ap:tä tutustumaan aivan mielenkiinnosta vanhempiensa suhteeseen. Kuka pomottaa ja vaientaa yms.
Ota tutustuminen vanhempiisi haasteena älä minään pakkopullana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan näin sivusta ajateltuna, lähihoitajaksi siellä amiksessa jos ei takapajulan lukio miellyttänyt ja sitten AMK sairaanhoitajaksi. Olisi voinut asua kotona.
Siihen aikaan oli sairaanhoito-oppilaitokset, jossa opiskeltiin hoitoalaa. Niitä ei todellakaan ollut jokaisessa pikkupitäjässä, ei ole nykyisinkään. Hoitoala ei muutenkaan ole jokaiselle sopiva tai toive.
Kyll tyttären kaveri, 45, kävi lähihoitajaksi amiksessa ja sitten AMK sairaanhoitajaksi.
Sinä puhut hyvin vanhoista ajoista, aloittajahan ei ka niin vanha. Ammattikorkeat tuli 90-luvun alussa.
Entäpä jos hän on lääkäri tai hammaslääkäri? Mikä ihmeen oletus tämä on, että maalaistaustalla ei voi muuksi tulla kuin hoitajaksi? Tarvitseeko sairaanhoitajaksi pyrkivän opiskella lukiossa matikkaa, fysiikkaa ja kemiaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan näin sivusta ajateltuna, lähihoitajaksi siellä amiksessa jos ei takapajulan lukio miellyttänyt ja sitten AMK sairaanhoitajaksi. Olisi voinut asua kotona.
Siihen aikaan oli sairaanhoito-oppilaitokset, jossa opiskeltiin hoitoalaa. Niitä ei todellakaan ollut jokaisessa pikkupitäjässä, ei ole nykyisinkään. Hoitoala ei muutenkaan ole jokaiselle sopiva tai toive.
Kyll tyttären kaveri, 45, kävi lähihoitajaksi amiksessa ja sitten AMK sairaanhoitajaksi.
Sinä puhut hyvin vanhoista ajoista, aloittajahan ei ka niin vanha. Ammattikorkeat tuli 90-luvun alussa.
Entäpä jos hän on lääkäri tai hammaslääkäri? Mikä ihmeen oletus tämä on, että maalaistaustalla ei voi muuksi tulla kuin hoitajaksi? Tarvitseeko sairaanhoitajaksi pyrkivän opiskella lukiossa matikkaa, fysiikkaa ja kemiaa?
No päätetään hänen olevan lääkäri. Maaseutua vihaava lääkäri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuttuakin tutumpaa. Joka viikko meilläkin käydään sama keskustelu; mitä kissa on tehnyt, mitä mumma on syönyt, missä käynyt, kuka kuollut jne. Samat asiat toistuu. Varovainen saa olla mitä hänelle kertoo, kun tahtoo ymmärtää kaiken väärin ja kertoo eteenpäin valheita. Typerät uskoo vanhaa höperöä. Kuuluu vanhuuteen ja sitä joutuu sietämään. Ei välttämättä rakkaudesta lajiin mutta antaakseen hyvää esimerkkiä omille lapsilleen, että vanhoista ihmisistä kuuluu huolehtia loppuun asti.
Ymmärsin kuitenkin, että ap:n vanhemmilla ei ole vielä muistisairautta, kuten sinun mummallasi taitaa olla?
Tokihan muistisairaan kanssa keskustelut ovat toistamista, mitä se ap:n vanhempien kanssa kuvauksesta päätellen ei ole.
Minusta ap osoittaa vanhempiaan kohtaan toiveita asioiden puhumisesta ja puhumista "oikeista" asioista eikä naakoista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä tulee päivä, jolloin toivot voivasi käydä vielä kerran vanhempiesi luona ja kuulla ne samat turvallisen tutut jutut naakoista ja naapureista. Mutta silloin se on liian myöhäistä.
Entäpä jos ei tulekaan?
No siinä tapauksessa et ole elämästä oppinut muuta kuin minä, minä, minä.
Samaa mieltä. Usein ylenkatsomme vanhempiemme pientä ja tapahtumaköyhää elämää.
Kuitenkin jossain vaiheessa tulee normaalisti aika, jolloin miettii niitä omia juuriaan ja lapsuuttaan. Kun tajuaa elämän rajallisuuden ja sen lyhyyden, alkavat monet asiat menettää merkitystään. Toisaalta kannamme itsessämme niitä malleja, mitä saimme lapsuudessamme. Samaa mallia todennäköisesti toteutatte myös suhteessa omiin lapsinne.
Vanhassa sadussa piilee pieni totuus:
Kuvailemasi tarina on opettavainen satu, joka tunnetaan usein nimellä "Vanha vaari ja pojanpoika" (tai Grimmin veljesten versiona Der alte Großvater und der Enkel). Sama teema esiintyy myös Zacharias Topeliuksen tuotannossa.
Kirjastot.fi +1
Sadun juoni lyhyesti:
Tilanne: Perheen vanha, vapiseva isoisä ei pysty enää syömään siististi, ja ruokaa läikkyy. Perheen vanhemmat (isä ja äiti) kyllästyvät tähän ja laittavat isoisän syömään nurkkaan puupurkilosta/kaukaloosta, kun muut syövät pöydässä.
Käänne: Perheen pieni poika alkaa vuoleskella puusta kaukaloa. Vanhempien tiedustellessa poika kertoo vuolevansa sitä heille, jotta heillä on mistä syödä, kun he tulevat vanhoiksi.
Opetus: Vanhemmat ymmärtävät oman kiittämättömyytensä ja kovuutensa. He häpeävät tekoaan, pyytävät isoisältä anteeksi ja kutsuvat hänet takaisin yhteiseen ruokapöytään.
Eli sitä, että lapsi olisi vanhemmilleen jotain velkaa, voidaan perustella paitsi raamatulla, myös Välskärin kertomusten opettavaisella faabelilla.
Samalla tavoin voidaan vaikkapa lasten ruumiillista kuritusta perustella sanalaskulla "joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa".
Minusta tuon sadun opetus on se, että toteutamme niitä malleja suhteessa seuraavaan sukupolveen, mitkä saamme omilta vanhemmiltamme..
Toki näistä malleista voidaan oppia pois itsetutkiskelulla ja terapialla.
Puhumattomuus on varmasti ollut se malli, minkä esim sodan käyneet sukupolvet ovat siirtäneet lapsilleen, kaikille asioille ei vain ole ollut sanoja. Oma isänikin lähti rintamalle 19 vuotiaana, jolloin nuoruuden kehitys oli nykykäsitysten mukaan vielä pahasti kesken.
Esim mielenterveysasioista puhuminen on ollut pitkään tabu, omassa lapsuudessani oli olemassa vain jakomielitauti, jota joku kylän asukas sairasti ja joka käyttäytyi kummallisesti.
Lasten ruumiillinen kuritus on ollut kiellettyä Suomessa jo vuosikymmenet, mutta edelleen sallittua esim EU:n alueellakin.
Vanhat sadut kertovat myös historiasta ja sananlaskut ovat olleet "viisauksia" kansalle, kun parempaa ei ollut tarjolla. Tässä kuitenkin on ollut apuna vanhemman "oma järki". Omassa lapsuuden perheessäni ei käytetty ruumiillista kuritusta, vaikka isäni olikin sodan käynyt puhumaton jermu. Se puhumattomuus toimi enempi pelotteena. Onneksi äitini oli puhelias ja toimi perheessä mielialojen tasoittelijana.
Kehottaisin ap:tä tutustumaan aivan mielenkiinnosta vanhempiensa suhteeseen. Kuka pomottaa ja vaientaa yms.
Ota tutustuminen vanhempiisi haasteena älä minään pakkopullana.
Just. Ap:lla on CPTSD ja sinulle ap:n vointia tärkeämpää ja kahden tynnyrissä elävän elämänsä ehtoota lähestyvän hyvinvointi. Ap on työelämässä ja alaikäisten lasten äiti. Sinne ne haasteet tulee suunnata.
Ehdottaisitko in ses ti tytärtäkin ottamaan kotona käymisen kivana haasteena ja muistamaan kuinka tärkeä on yhteys vanhempiin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloitrajasta vielä. Tietenkin on ikävää jos ei saanut niin suurta tukea lukioaikanaan kuin olisi tahtonut. Syystä tai toisesta.
Muistetaan kuitenkin että hän voi huonosti, tahtoi kaupungin lukioon pois maaseudun ankeudesta.
Kuten hän kertoi alkupuolella, vanhempien ehdotus oli lähin lukio tai ammattikoulu siellä 40 kmn päässä jossa hän kävi yläasteenkin.
Ihan näin sivusta ajateltuna, lähihoitajaksi siellä amiksessa jos ei takapajulan lukio miellyttänyt ja sitten AMK sairaanhoitajaksi. Olisi voinut asua kotona.
Kun murrosiässä on käynyt tuon lähtemistaistelun miksi hän nyt syyllistää vanhempiaan? Lapsihan hän tietysti on ollut ja ratkaisu ei välttämättä kypsä yksin asumiseen.
Tuohan on vain yksi esimerkki. Ei hän ole saanut tukea koskaan.
Mistä sinä sen tiedät? Hän valitsi kiukutellen ja taustaansa halveksien lähteä omilleen.
Ei ole lapsiaan käyttänyt vanhempiaan tapaamassa.
Se on ollut hänen valintansa ja silti syyttelee vanhempiaan, maaseutua ja naakkoja.
Minulla on sosiaalisia taitoja, joten näen sen siitä mitä ja miten ap kommunikoi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä tulee päivä, jolloin toivot voivasi käydä vielä kerran vanhempiesi luona ja kuulla ne samat turvallisen tutut jutut naakoista ja naapureista. Mutta silloin se on liian myöhäistä.
Entäpä jos ei tulekaan?
No siinä tapauksessa et ole elämästä oppinut muuta kuin minä, minä, minä.
Samaa mieltä. Usein ylenkatsomme vanhempiemme pientä ja tapahtumaköyhää elämää.
Kuitenkin jossain vaiheessa tulee normaalisti aika, jolloin miettii niitä omia juuriaan ja lapsuuttaan. Kun tajuaa elämän rajallisuuden ja sen lyhyyden, alkavat monet asiat menettää merkitystään. Toisaalta kannamme itsessämme niitä malleja, mitä saimme lapsuudessamme. Samaa mallia todennäköisesti toteutatte myös suhteessa omiin lapsinne.
Vanhassa sadussa piilee pieni totuus:
Kuvailemasi tarina on opettavainen satu, joka tunnetaan usein nimellä "Vanha vaari ja pojanpoika" (tai Grimmin veljesten versiona Der alte Großvater und der Enkel). Sama teema esiintyy myös Zacharias Topeliuksen tuotannossa.
Kirjastot.fi +1
Sadun juoni lyhyesti:
Tilanne: Perheen vanha, vapiseva isoisä ei pysty enää syömään siististi, ja ruokaa läikkyy. Perheen vanhemmat (isä ja äiti) kyllästyvät tähän ja laittavat isoisän syömään nurkkaan puupurkilosta/kaukaloosta, kun muut syövät pöydässä.
Käänne: Perheen pieni poika alkaa vuoleskella puusta kaukaloa. Vanhempien tiedustellessa poika kertoo vuolevansa sitä heille, jotta heillä on mistä syödä, kun he tulevat vanhoiksi.
Opetus: Vanhemmat ymmärtävät oman kiittämättömyytensä ja kovuutensa. He häpeävät tekoaan, pyytävät isoisältä anteeksi ja kutsuvat hänet takaisin yhteiseen ruokapöytään.
Eli sitä, että lapsi olisi vanhemmilleen jotain velkaa, voidaan perustella paitsi raamatulla, myös Välskärin kertomusten opettavaisella faabelilla.
Samalla tavoin voidaan vaikkapa lasten ruumiillista kuritusta perustella sanalaskulla "joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa".
Minusta tuon sadun opetus on se, että toteutamme niitä malleja suhteessa seuraavaan sukupolveen, mitkä saamme omilta vanhemmiltamme..
Toki näistä malleista voidaan oppia pois itsetutkiskelulla ja terapialla.
Puhumattomuus on varmasti ollut se malli, minkä esim sodan käyneet sukupolvet ovat siirtäneet lapsilleen, kaikille asioille ei vain ole ollut sanoja. Oma isänikin lähti rintamalle 19 vuotiaana, jolloin nuoruuden kehitys oli nykykäsitysten mukaan vielä pahasti kesken.
Esim mielenterveysasioista puhuminen on ollut pitkään tabu, omassa lapsuudessani oli olemassa vain jakomielitauti, jota joku kylän asukas sairasti ja joka käyttäytyi kummallisesti.
Lasten ruumiillinen kuritus on ollut kiellettyä Suomessa jo vuosikymmenet, mutta edelleen sallittua esim EU:n alueellakin.
Vanhat sadut kertovat myös historiasta ja sananlaskut ovat olleet "viisauksia" kansalle, kun parempaa ei ollut tarjolla. Tässä kuitenkin on ollut apuna vanhemman "oma järki". Omassa lapsuuden perheessäni ei käytetty ruumiillista kuritusta, vaikka isäni olikin sodan käynyt puhumaton jermu. Se puhumattomuus toimi enempi pelotteena. Onneksi äitini oli puhelias ja toimi perheessä mielialojen tasoittelijana.
Kehottaisin ap:tä tutustumaan aivan mielenkiinnosta vanhempiensa suhteeseen. Kuka pomottaa ja vaientaa yms.
Ota tutustuminen vanhempiisi haasteena älä minään pakkopullana.
Samaa mieltä. Nyt voit vielä tutustua vanhempiisi, kun ovat kuitenkin elossa.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen mieheni kanssa vasta viisikymppisiä ja jo pari vuotta meidän teinit ovat pitäneet meitä ikäloppuna, emme ymmärrä mitään, ei osata fiksusti keskstella, ollaan pilattu heidän elämä ja tulevaisuus, ollaan köyhiä ja häpeävät meitä. Ja kaikilla muilla kavereille vanhemmat fiksuja ja palvelut pelaavat teineille, kuin viiden tähden hotellissa ja saavat viikkorahaa tonnin viikossa.
Kummallista, me olimme köyhiä enkä väitä, että olisimme olleet jotain ylimaallisen ihania vanhempia, silti meillä niin omat kuin lasten kaveritkin viihtyivät. Joskus jopa osa kavereista tuli istumaan meidän kanssamme. Meillä kyllä juteltiin paljon ja naurettiin, olisiko siinä ollut osansa.
Usean kommentoijan mielestä kyllä sitten kaduttaa kun vanhemmat ovat kuolleet, kun ei välttämättä yhtään kaduta se, että suojeli vihdoin itseään ja lopetti kanssakäymisen. Kyllä se on yleensä vanhemmat joiden pitäisi sinne peiliin katsoa.
Omilleni olen sanonut, että ehdottomasti kippaavat johonkin laitokseen minut jos pääni alkaa pehmetä, eivät ole mitään velkaa minulle. Kiva on kun ihan itse haluavat käydä luonani. Parin viikon päästä vietämme luonani minut 70 vuotispäiviäni ja lapsenlapseni 18 vuotispäiviä. Ihan poikani ehdotti tätä kun meillä on hyvä olla yhdessä ja lapsensa tykkää ajatuksesta kovasti
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen mieheni kanssa vasta viisikymppisiä ja jo pari vuotta meidän teinit ovat pitäneet meitä ikäloppuna, emme ymmärrä mitään, ei osata fiksusti keskstella, ollaan pilattu heidän elämä ja tulevaisuus, ollaan köyhiä ja häpeävät meitä. Ja kaikilla muilla kavereille vanhemmat fiksuja ja palvelut pelaavat teineille, kuin viiden tähden hotellissa ja saavat viikkorahaa tonnin viikossa.
Kummallista, me olimme köyhiä enkä väitä, että olisimme olleet jotain ylimaallisen ihania vanhempia, silti meillä niin omat kuin lasten kaveritkin viihtyivät. Joskus jopa osa kavereista tuli istumaan meidän kanssamme. Meillä kyllä juteltiin paljon ja naurettiin, olisiko siinä ollut osansa.
Usean kommentoijan mielestä kyllä sitten kaduttaa kun vanhemmat ovat kuolleet, kun ei välttämättä yhtään kaduta se, että suojeli vihdoin itseään ja lopetti kanssakäymisen. Kyllä se on yleensä vanhemmat joiden pitäisi sinne peiliin katsoa.
Omilleni olen sanonut, että ehdottomasti kippaavat johonkin laitokseen minut jos pääni alkaa pehmetä, eivät ole mitään velkaa minulle. Kiva on kun ihan itse haluavat käydä luonani. Parin viikon päästä vietämme luonani minut 70 vuotispäiviäni ja lapsenlapseni 18 vuotispäiviä. Ihan poikani ehdotti tätä kun meillä on hyvä olla yhdessä ja lapsensa tykkää ajatuksesta kovasti
Lisäisin vielä, että ihmettelen aloittajan mollaamista, en ymmärrä, kukaan ei voi tietää kuinka ahdistavaa hänen lapsuutensa on ollut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maalla on ollut hyvinkin normaalia ajattelua, että koulutuksella ei ole niin väliä. Poikien ja tyttärien on odotettu jatkavan maatilaa tai yritystä. Muistan kun omalla paikkakunnalla 2000-luvun vaihteessa oli ihan ennenkuulumatonta hakea teknilliseen korkeakouluun. Minusta tulikin sitten suvun ensimmäinen diplomi-insinööri.
Tuo on kyllä paskapuhetta. Lapsia oli perheissä paljon eivätkä he kaikki olisi mahtuneet maatilaa hoitamaan. Päinvastoin, lapsia kannustettiin kouluttautumaan.
Kerran tässä keskustelussa jo kerroin 40-luvulla syntyneenä kotikylän isompien talojen lasten ( ikäisiäni) jo olevan diblomi-insinöörejä, pappeja, yks ekonomi, pienemmän tilan poika opistoinsinööri, yrityksessään just sulupolvenvaihdos hiljattain.
Joo, näimme sen, mutta miten se muuttaa alkuperäisen kommentin kirjoittajan kokemusta? Jos teitä on kannustettu kouluttautumaan jo 60-luvulla niin hyvä, vielä 2000-luvulla asia ei kaikkialla ole ollut niin.
Lapseni olivat niitä jotka 2000-luvun alussa lähtivät opiskelemaan. Ei monikaan jäänyt peruskouluun heidän kavereistaan.
Kun liki koko ikäluokat ovat ylioppilaita en tiedä minkälaisissa kodeissa ei nykyisiä neli n nelikymppisiä olisi kanustettu opiskeluun jos päätä on ollut.
Ja monet lasten kavereista jo akateemisista kodeista joren kouluttaudu on aina. Ei mikään "suvun ensimmäinen ylioppilas" ole oikein nykyaikaa enää. Tietysti näitäkkin on.
Et tiedä, minkälaisissa kodeissa ei kannustettu opiskelemaan? No minä tiedän ainakin kolmenlaisia koteja.
- Perheet, joissa pojasta leivotaan isän työn jatkajaa, työssä johon ei koulutusta tarvitse. Maatilan lisäksi perheyritykset voivat olla tällaisia, muistanpa nuoruudestani (2000-luvun alusta!) pojan, joka ei mennyt edes ammattikouluun, vaan "tuonne tehtaalle niinkuin isäkin".
- Ylisukupolvinen syrjäytyneisyys, jossa jo monennessa polvessa ollaan Kelan elättejä. Ei ole rahkeita eikä esimerkkiä kouluttautumiseen.
- Jehovan todistajat, joille kouluttautuminen on toisaalta harmageddonin odottelun takia turhaa, toisaalta sekin aika on pois lähetystyöltä.
Maatilaan on hiukan hankala nykyisin jatkaa ilman koulutusta?
Eipä kummoinen tietomäärä ole sinullakaan jos tuota et tiennyt.
Harvassa ovat maanviljelijät, joilla on agronomin paperit. Toki heitäkin on, ja arvostan suuresti.
Ei ollenkaan harvinaista nykyisin. Tule pois sieltä 70 luvulta jos haluat keskustella nykytilanteesta. Koulutuksesi ja tietomääräsi paljastit jo.
No mikä mun koulutus siis on, jos se paljastui sinulle? Ja miksi reagoit tällaiseen tekniseen ja neutraaliin yksityiskohtaan noin voimakkaasti? Eihän tämän ketjun teeman kannalta ole mitenkään oleellista se, millainen koulupohja maanviljelijöillä on. Onko tämä aihe sinulle itsellesi jotenkin herkkä asia?
Maanviljelijöiden koulutuksesta. Olen kotoisin pienestä kylästä.
Maanviljelijöillä on useimmiten jokin peruskoulunjälkeinen koulutus. Jos maanviljelijän ammatti on ollut tähtäimessä nuoruudesta lähtien, koulutus on usein jokin maanviljelyä koskeva koulutus, mutta voi olla muukin. Ja monesti maatilanpito ammattina selkiytyy vasta sitten, kun on hankittu koulutus. Hyvin monenlaisista tiedoista ja taidoista on maataloudessa hyötyä. Maanviljely/karjanhoito on nykypäivänä vaativaa työtä tai on ollut aina. Omalla kotikylälläni on myös akateemisia maanviljelijöitä, juurikin esim. agronomi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä tulee päivä, jolloin toivot voivasi käydä vielä kerran vanhempiesi luona ja kuulla ne samat turvallisen tutut jutut naakoista ja naapureista. Mutta silloin se on liian myöhäistä.
Entäpä jos ei tulekaan?
No siinä tapauksessa et ole elämästä oppinut muuta kuin minä, minä, minä.
Samaa mieltä. Usein ylenkatsomme vanhempiemme pientä ja tapahtumaköyhää elämää.
Kuitenkin jossain vaiheessa tulee normaalisti aika, jolloin miettii niitä omia juuriaan ja lapsuuttaan. Kun tajuaa elämän rajallisuuden ja sen lyhyyden, alkavat monet asiat menettää merkitystään. Toisaalta kannamme itsessämme niitä malleja, mitä saimme lapsuudessamme. Samaa mallia todennäköisesti toteutatte myös suhteessa omiin lapsinne.
Vanhassa sadussa piilee pieni totuus:
Kuvailemasi tarina on opettavainen satu, joka tunnetaan usein nimellä "Vanha vaari ja pojanpoika" (tai Grimmin veljesten versiona Der alte Großvater und der Enkel). Sama teema esiintyy myös Zacharias Topeliuksen tuotannossa.
Kirjastot.fi +1
Sadun juoni lyhyesti:
Tilanne: Perheen vanha, vapiseva isoisä ei pysty enää syömään siististi, ja ruokaa läikkyy. Perheen vanhemmat (isä ja äiti) kyllästyvät tähän ja laittavat isoisän syömään nurkkaan puupurkilosta/kaukaloosta, kun muut syövät pöydässä.
Käänne: Perheen pieni poika alkaa vuoleskella puusta kaukaloa. Vanhempien tiedustellessa poika kertoo vuolevansa sitä heille, jotta heillä on mistä syödä, kun he tulevat vanhoiksi.
Opetus: Vanhemmat ymmärtävät oman kiittämättömyytensä ja kovuutensa. He häpeävät tekoaan, pyytävät isoisältä anteeksi ja kutsuvat hänet takaisin yhteiseen ruokapöytään.
Eli sitä, että lapsi olisi vanhemmilleen jotain velkaa, voidaan perustella paitsi raamatulla, myös Välskärin kertomusten opettavaisella faabelilla.
Samalla tavoin voidaan vaikkapa lasten ruumiillista kuritusta perustella sanalaskulla "joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa".
Minusta tuon sadun opetus on se, että toteutamme niitä malleja suhteessa seuraavaan sukupolveen, mitkä saamme omilta vanhemmiltamme..
Toki näistä malleista voidaan oppia pois itsetutkiskelulla ja terapialla.
Puhumattomuus on varmasti ollut se malli, minkä esim sodan käyneet sukupolvet ovat siirtäneet lapsilleen, kaikille asioille ei vain ole ollut sanoja. Oma isänikin lähti rintamalle 19 vuotiaana, jolloin nuoruuden kehitys oli nykykäsitysten mukaan vielä pahasti kesken.
Esim mielenterveysasioista puhuminen on ollut pitkään tabu, omassa lapsuudessani oli olemassa vain jakomielitauti, jota joku kylän asukas sairasti ja joka käyttäytyi kummallisesti.
Lasten ruumiillinen kuritus on ollut kiellettyä Suomessa jo vuosikymmenet, mutta edelleen sallittua esim EU:n alueellakin.
Vanhat sadut kertovat myös historiasta ja sananlaskut ovat olleet "viisauksia" kansalle, kun parempaa ei ollut tarjolla. Tässä kuitenkin on ollut apuna vanhemman "oma järki". Omassa lapsuuden perheessäni ei käytetty ruumiillista kuritusta, vaikka isäni olikin sodan käynyt puhumaton jermu. Se puhumattomuus toimi enempi pelotteena. Onneksi äitini oli puhelias ja toimi perheessä mielialojen tasoittelijana.
Kehottaisin ap:tä tutustumaan aivan mielenkiinnosta vanhempiensa suhteeseen. Kuka pomottaa ja vaientaa yms.
Ota tutustuminen vanhempiisi haasteena älä minään pakkopullana.
Samaa mieltä. Nyt voit vielä tutustua vanhempiisi, kun ovat kuitenkin elossa.
Jeesustelua.
Eiköhän ap:lla ole sitä "tutustumista" vyön alla jo useampi vuosikymmen. Eiköhän jokainen muista omasta lapsuudenkodistaan, kuka siellä pomotti ja kuka vaiensi, miksipä se olisi vanhalla iällä miksikään muuttunut.
Minä olen mieheni kanssa vasta viisikymppisiä ja jo pari vuotta meidän teinit ovat pitäneet meitä ikäloppuna, emme ymmärrä mitään, ei osata fiksusti keskstella, ollaan pilattu heidän elämä ja tulevaisuus, ollaan köyhiä ja häpeävät meitä. Ja kaikilla muilla kavereille vanhemmat fiksuja ja palvelut pelaavat teineille, kuin viiden tähden hotellissa ja saavat viikkorahaa tonnin viikossa.