Olen 30v. Molemmat vanhemmat alkoholisteja, joista toinen teki itsarin. Olen jäänyt elämässä pahasti jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on samankaltainen tausta. Äiti teki itsekin ja isä juo, vaikka ikää on jo 78.v. Lapsuuteni oli aivan kaamea, johtuen äitini väkivaltaisuudesta. Minäkin olin tuonne 30.v asti aivan sekaisin ja kuvittelin, ettei minusta mitään tule, mutta jostain päätin, että etsin haaveeni. Opiskelin kätilöksi, ja sitten vielä muuta päälle. Olen nyt 42.v ja minulla on raha-asiat hyvin, vaikka vielä 30.v oli luottotiedot menneet. Nyt omistan omakotitalon ja sijoitusasunnon. Minulla on mies ja koira ja olen ammatillisesti ottamassa sellaisia askelia, että tilanteeni rahallisesti paranee paljon. En koskaan uskonut, että minulle voi käydä näin. 

 

Aloittaisin sinuna satamasta kuin minä. Lähde miettimään mistä unelmoita lapsena, silloin kun sinua ei kukaan estänyt. Voiko niitä unelmia vajastaa nykypäivään? Tärkeää on myös se, että ymmärtää, että elämässä voi käydä hyvin, se vain vaatii töitä. Tärkeää on myös se, että ymmärtää sen, että välillä traumat voivat ottaa valtaa, mutta niiden ei saa antaa määrittää itseään. Meillä kaikilla on mielen kanssa haasteita, älä siis häpeile oireitasi, sillä sinulla on syysi. Joka tapauksessa Stemppiä ja muista haaveilla, se on avain kaikkeen. Olet vielä nuori ja sinulla on aikaa. Minäkin onnistuin. :)

Kiitos, että jaoit tarinasi. Onneksi olkoon kovasti sinulle ja että olet tehnyt töitä elämäsi eteen. Minä myös teen mutta on tämä joskus aika ankeaa, jatkan kuitenkin yrittämistä. Ap 

Ymmärrän hyvin, ettei se aina tunnu hyvältä ja traumat ottaa valtaansa. Sekin on yksi asia, ettei kannata siitä itseään moittia, vaan ajatella sen kuuluvan siihen kasvuun. Välillä onnellisuus pelottaa ihan sikana ja sekin on ok. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei itse sabotoi omaa onneaan tai jos tekee niin, korjaa käytöstään, mutta ei jää asiaa harmittelemaan. Edelleenkin minä huomaan välillä, että tekisi mieli vain lyödä hanskat tiskiin kun asiat on "vieraita".

 

Muistatko itse millaisesta aikuisuudesta haaveilit lapsena? Mitä halusit tehdä tai missä asua? Mikä on elämässäsi hyvin tai niin nyt? Mitä voisit tehdä, että saavuttaisit ne muut haaveet? 

En ole ap, mutta mietin tuota viestisi loppuosaa. Itse en haaveillut minkäänlaisesta aikuisuudesta lapsena. Joskus parikymppisenä kun kysyttiin, että missä näet itsesi viiden vuoden päästä, en osannut vastata mitään. En nähnyt itseäni lainkaan tulevaisuudessa.

Osaako joku sanoa, mistä tuossa on kyse tai mistä voi johtua?

Sinulla voi olla seikkailijan luonne.

Tarkoitan, ettet ole luonteeltasi porvarillinen.

Käytä tuota kykyäsi. 

On lahja ottaa jokaisesta päivästä ilo irti.

Ja tämä ei muuten sitten tarkoita viinaa, huumeita eikä holtitonta elämää.

Haali jostain työpaikka ja ota lahjana se, ettei sinulla ole porvarillista luonnetta.

Rupea tekemään taidetta.

Olen kyllä tehnyt taidetta, ja tykkäsin siitä.

Jatka sitä. Rohkeasti ja täysillä.

Sinulla on merkitys ja elämäntehtävä!

Selviät kyllä.

Kiitos kannustuksesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tuo traumojen purkaminen kehotasolla tapahtuu?

Keskeistä Somatic Experiencing -menetelmässä:

Kehollinen lähestymistapa: SE ei vaadi trauman yksityiskohtaista kertaamista puheella, vaan keskittyy siihen, miten trauma tuntuu kehossa (esim. jännitys, lämpö, tärinä).

Hermoston säätely: Tavoitteena on vapauttaa jumiutunut "taistele-pakene-jähmety" -energia, joka on jäänyt kehoon stressitilanteesta.

Turvallisuus ja eteneminen: Työskentely tapahtuu hitaasti, asiakkaan voimavaroja ja turvallisuuden tunnetta kunnioittaen.

Soveltuvuus: Menetelmää käytetään shokkitraumoihin, krooniseen stressiin ja traumaperäisiin oireisiin (PTSD)

Ok, kiitos

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on samankaltainen tausta. Äiti teki itsekin ja isä juo, vaikka ikää on jo 78.v. Lapsuuteni oli aivan kaamea, johtuen äitini väkivaltaisuudesta. Minäkin olin tuonne 30.v asti aivan sekaisin ja kuvittelin, ettei minusta mitään tule, mutta jostain päätin, että etsin haaveeni. Opiskelin kätilöksi, ja sitten vielä muuta päälle. Olen nyt 42.v ja minulla on raha-asiat hyvin, vaikka vielä 30.v oli luottotiedot menneet. Nyt omistan omakotitalon ja sijoitusasunnon. Minulla on mies ja koira ja olen ammatillisesti ottamassa sellaisia askelia, että tilanteeni rahallisesti paranee paljon. En koskaan uskonut, että minulle voi käydä näin. 

 

Aloittaisin sinuna satamasta kuin minä. Lähde miettimään mistä unelmoita lapsena, silloin kun sinua ei kukaan estänyt. Voiko niitä unelmia vajastaa nykypäivään? Tärkeää on myös se, että ymmärtää, että elämässä voi käydä hyvin, se vain vaatii töitä. Tärkeää on myös se, että ymmärtää sen, että välillä traumat voivat ottaa valtaa, mutta niiden ei saa antaa määrittää itseään. Meillä kaikilla on mielen kanssa haasteita, älä siis häpeile oireitasi, sillä sinulla on syysi. Joka tapauksessa Stemppiä ja muista haaveilla, se on avain kaikkeen. Olet vielä nuori ja sinulla on aikaa. Minäkin onnistuin. :)

Kiitos, että jaoit tarinasi. Onneksi olkoon kovasti sinulle ja että olet tehnyt töitä elämäsi eteen. Minä myös teen mutta on tämä joskus aika ankeaa, jatkan kuitenkin yrittämistä. Ap 

Ymmärrän hyvin, ettei se aina tunnu hyvältä ja traumat ottaa valtaansa. Sekin on yksi asia, ettei kannata siitä itseään moittia, vaan ajatella sen kuuluvan siihen kasvuun. Välillä onnellisuus pelottaa ihan sikana ja sekin on ok. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei itse sabotoi omaa onneaan tai jos tekee niin, korjaa käytöstään, mutta ei jää asiaa harmittelemaan. Edelleenkin minä huomaan välillä, että tekisi mieli vain lyödä hanskat tiskiin kun asiat on "vieraita".

 

Muistatko itse millaisesta aikuisuudesta haaveilit lapsena? Mitä halusit tehdä tai missä asua? Mikä on elämässäsi hyvin tai niin nyt? Mitä voisit tehdä, että saavuttaisit ne muut haaveet? 

En ole ap, mutta mietin tuota viestisi loppuosaa. Itse en haaveillut minkäänlaisesta aikuisuudesta lapsena. Joskus parikymppisenä kun kysyttiin, että missä näet itsesi viiden vuoden päästä, en osannut vastata mitään. En nähnyt itseäni lainkaan tulevaisuudessa.

Osaako joku sanoa, mistä tuossa on kyse tai mistä voi johtua?

Osaan sanoa,  se on identiteetin kehittymisen häiriö.

 

Tuo on suoraan psykologin sanomana minulle,

 

Olen jo yli 50v , enkä edelleenkään tiedä yhtään mitä haluaisin elämältä. On tehty testejä ja kyselyitä kymmenittäin, ei ole löytynyt mitään "omaa" paikkaa ,alaa tms.

 

 

Enkä ole saavuttanut tasan mitään,yrityksiä ollut paljon. 

 

 

Lapsuus oli mitä oli ,ei kovin oppikirjan mukainen ainakaan,.

Oletko ollut lapsuudessa uskonnollisessa yhteisössä? Tai onko sinulle muuten vahvasti viestitetty sitä, minkälainen sinun kuuluu olla? Tai kontrolloitu paljon? Mietin sitä, että mistä tuollainen syntyy.

Aamulehdessä oli hyvä juttu. En saa linkitettyä mutta tässä vähän tekstiä. Valitettavasti juttu on tilaajille. Enkä itse ole tilaaja.

Sami Harramo, 31, lopetti alkoholin käytön, lähti opiskelemaan ja aloitti tuhannen tunnin projektin: ”Huomasin, ettei elämä ole enää pelkkää selviytymistä”

Mielenterveyden haasteiden kanssa kamppaileva Sami Harramo kyllästyi jatkuvaan uupumukseen ja lähti rakentamaan uutta pohjaa Karkun aikuislukioon. Samaan aikaan hän kirjoitti kirjan avaruuden vampyyreista.

”PAREMPI myöhään kuin ei milloinkaan”, toteaa mouhijärveläinen Sami Harramo, 31, joka valmistuu keväällä ylioppilaaksi Karkun evankelisesta opistosta.

”Kun isä kuuli, että olen aloittamassa aikuislukion, hän tokaisi, että nuorempana olisit päässyt helpommalla. Luulen, että lukion anti olisi silloin mennyt täysin hukkaan, sillä koulu ei olisi voinut vähempää kiinnostaa nuorta Samia. Näin aikuisena sain siitä kaiken ilon irti”, Harramo arvioi.

Olen myös alkoholistiperheessä varttunut ja minulla on aika jyrkkä asenne juopotteleviin ja huumeita käyttäviin vanhempiin. Se että alkoholismi määritellään sairaudeksi tuntuu antavan joillekin kuin "luvan" juoda koska eiväthän he sille mitään muka voi joten antaa mennä vaan. Juopot vanhemmat aiheuttavat kyllä sellaista tuhoa perheessä erityisesti lapsille että heidän oikea paikkansa olisi vankilassa. 

Ja ei, en pyydä anteeksi tätä kommenttia. Ihminen joka itsekkäästi tuhoaa pienen lapsen elämän jatkamalla juopottelua ansaitsee tukevan rangaistuksen. Juomisen jatkaminen on valinta, ei sairaus.

Vierailija kirjoitti:

Olen myös alkoholistiperheessä varttunut ja minulla on aika jyrkkä asenne juopotteleviin ja huumeita käyttäviin vanhempiin. Se että alkoholismi määritellään sairaudeksi tuntuu antavan joillekin kuin "luvan" juoda koska eiväthän he sille mitään muka voi joten antaa mennä vaan. Juopot vanhemmat aiheuttavat kyllä sellaista tuhoa perheessä erityisesti lapsille että heidän oikea paikkansa olisi vankilassa. 

Ja ei, en pyydä anteeksi tätä kommenttia. Ihminen joka itsekkäästi tuhoaa pienen lapsen elämän jatkamalla juopottelua ansaitsee tukevan rangaistuksen. Juomisen jatkaminen on valinta, ei sairaus.

Tuomitsetko heidätkin jotka käytävät alkoholia vain viikonloppuisin tai harvemmin?

Ne jotka käyttävät huumeita, heiltä pitäisi ottaa lapset huostaan. Samoin pedareilta.