Olen lapseton kohta nelikymppinen enkä tajua mihin väliin lapsi edes mahtuisi

Vierailija kirjoitti:

Hyvin ehdin. 4 lasta, joista nuorin jo 12v. Vaativa työ ja urakehitys edelleen päällä. Urheilen 4-5x viikossa. Ja ehdin joskus jopa kynsisalonkiin. Ja Ai niin, ystäviä näen aina kun haluan. 

 

Onko sulla ap ongelmaa ajan hallinnassa vai mikä on? 

Jos nuorin lapsi on jo 12-vuotias, niin eihän siinä lapsia tarvi paljon enää paimentaa. Aloittaja varmastikin tarkoitti pikkulapsiaikaa.

Kyllä minäkin ehdin, ja lapseni nyt 16v, 12v, 10v, 9v, 7v, 5v, 3v ja 6kk.

N30

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti ei mahdu. Ihmisiä on jo liikaa ja syntymä on kuolemantuomio :(

Liikaa? Työttömiä on vasta puoli miljoonaa.

Jos susia olisi yhtä paljon kuin ihmisiä, niin niiden kaatamiseen myönnettäisiin jo metsästyslupia.

Vierailija kirjoitti:

Lapset kannattaa tehdä 25 - 30 vuotiaana. Mieluummin lähempänä 25:ttä ikävuotta, koska:

 

1. pakolliset koulut käyty

2. työpaikka toivottavasti saatu

3. baarijuoksut juostu

4. sinulla on energiaa

 

Ja jotta sitten kun olet 40+ vuotias ja opiskelemassa toista ammattia (tai jollain tapaa jatkokouluttautumassa), lapset ovat jo itsenäisiä eivätkä vaadi viihdyttämistä eivätkä vahtimista. Tai no teini-ikäiset todellakin tarvitsevat vahtimista, tosin se on erilaista kuin 4 vuotiaan vahtiminen.

Nelikymppisenä voit

 

1. opiskella rauhassa

2. luoda uraa

3. nukkua lauantaina yhtä pitkään kuin ne teinit

4. käydä baareissa tai after workilla (vaikka sen täysi-ikäisen lapsen kanssa)

Lapset kannattaa "tehdä" silloin kun tilaisuus ja halua on. 

Joka ikävaiheessa lisääntymisessä on omat hyvät puolensa. 

Parikymppiset vanhemmat on söpöjä ja energisiä, ei vielä huolet paina ja tosiaan sitä energiaa sekä rentoutta lasten kanssa ja muutenkin elämässä riittää - eli energian puolesta onnistuu sekä vanhemmuus, että elämän rakentaminen (opiskelut, työt) jos vaan hyvin menee. 

Kolmikymppisenä lisääntyessä ollaan vielä fyysisesti nuoria, mutta kuitenkin jo selvästi aikuisia. Alla on elämänkokemusta ja kenties valmiimpi elämäkin jo, vaikka kaikilla ei tietenkään sitä ole ja monilla urapaineet aika kovat, eli tietynlainen rentous pikkulapsiarjesta voi puuttua. Kolmikymppisillä vanhemmilla on paljon ikäistään äiti- ja iskäseuraa kaikkialle, kun suuret massat lisääntyy nimenomaan sen ikäisenä ja oman ikäluokan vertaisseuraa on paljon. Sosiaalinen puoli helpointa, kun et ole "liian nuori" tai "liian vanha". Näet vertaisia kaikkialla, et erotu joukosta ainakaan ikäsi puolesta.

Nelikymppisenä on jo kerennyt tosissaan elää itselle ja keskittyä rauhassa omiin juttuihin ja menemiseen, jolloin on henkisesti helpointa rauhoittua hetkessä läsnäolemiseen pikkulapsen kanssa. Ja sitä elämänkokemusta on tosiaan jo paljon. Hyväkuntoisilla, urheilullisilla nelikymppisillä ei pikkulapsiarki fyysisestikään niin paina. Tällaisessa tilanteessa saa nauttia ikään kuin elämän jälkiruoasta sen oman lapsen muodossa, kun on kypsemmällä iällä pienen lapsen äiti/isä. 

Vierailija kirjoitti:

Tuonikäisellä  ensimmäiset lapset ovat jo aikuisia tai aikuistumassa. Alkaa sinulla olla jo liian myöh'istä. 

Jaa. Itse olen saanut keskimääräistä nuorempana lapseni, ja itse kun olen nelikymppinen, niin lapseni on teini-ikäinen muttei tosiaan vielä aikuinen. 

Minun äitini oli muuten nelikymppinen minun syntyessäni.

Se on muuten jännä, miten parikymppisenä lapsen saaneita parjataan, kun olisi pitänyt ensin hankkia koulutus, ura, maksettu omakotitalo, vähintään 10 vuotta kestänyt onnellinen avioliitto jne jne. Ja sitten ne jotka tekevät noin ja saavat lapsensa vanhempina, parjataan mikset hankkinut jo parikymppisenä :D

Tässä on asia, jota vaan ei voi tehdä oikein.

No haluaisitko sen muksun mahtuvan johonkin väliin? 

Sittenhän se on sama tilanne kuin vaikka sisustaessa tai uuden harrastuksen aloittamisessa.  Vanha lipasto viedään pois uuden tieltä tai tennistunti laitetaan netflixtunnin tilalle. 

Eli jos asia on sinulle tärkeä ja toivot sitä, niin sille järjestetään aikaa. Niin kuin muissakin elämän osa-alueissa. Jos asia taas ei ole tärkeä, niin eihän sen pohtimeseen kannata haaskata aikaa? Ei lapsenteko ole kenenkään velvollisuus, ellei itse sitä toivo. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos teet töitä suunnilleen n. 38 h/viikko, mikä on noin keskimäärä, sinulla on aivan yhtä paljon vapaa-aikaa kuin samanlaista työtä tekevällä lapsellisella henkilöllä. He ovat vain halunneet käyttää vapaa-aikaansa lapsiperhe-elämään ja sinä johonkin muuhun.

Kaikkea ei ehdi tekemään, joten kukin priorisoi asioita sen mukaan mitä tärkeäksi kokee.

En osaa edes valita mikä olisi kamalinta: oman-ajan, parisuhdeajan, yöunien vai työajan loppuminen tai vähentäminen.

Suhtaudun uraani intohimoisesti ja menestys tyssäisi siihen paikkaan jos olisin sidottu lapseen. Puolisolla sama juttu.

Minusta taas olisi kauheaa, jos elämäni pääasia olisi työ ja siinä kiipeäminen. Se ilo tyssää siihen saman tien, jos firma menee konkkaan, lennät ulos yt:ssä tai viimeistään sitten, kun jäät eläkkeelle. Ja pomo ei tule juhlimaan joulua sun kanssa, viettämään kesäpäiviä yhdessä tai valvomaan vuoteen vierellä, jos sairastut vakavasti. Ei vaikka kuinka uhraisit kaiken aikasi työpaikalle.

Eli mulle kyllä perhe on elämässä tärkein, mut nämähän on toki omia valintoja ja näkemyseroja.