Teini-ikäinen lapseni vihaa minua

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sano teinille että teet hänestä lasun , niin pääsee kasvamaan johonkin muualle , sijoitukseen tai laitokseen jos ei osaa olla ihmisiksi-. Teinit voi olla kauheita, mutta kyllä siinäkin rajansa on, ei kotona huudeta, kiroilla ja räyhätä aamusta iltaan vaikkaa olisi kuinka teini.

Tämä. Teinit voi kokeilla vanhempiensa hermoja äärimmäisyyteen, mutta vanhempien tehtävä on rajat. Ei ne teini-ikäiset mitään tyhmiä ole. 

Nykypäivänä tuntuu olevan lähinnä ongelmana se, että teinit mielletään aikuisiksi eikä lapsiksi. Teinit toivovat vanhempien olevan kiinnostuneita mitä heille kuuluu, monet aikuiset viettävät lähinnä omaa uusteiniys elämäänsä. 

Kauanko isäpuoli asui saman katon alla? Jos pitkään, niin ymmärrän teinin yskän.

Joku vieras tulee kotiisi ja yhtäkkiä alkaa määräilemään, että sinun oman huoneesi (!) pitää olla tiptop, koska HÄN haluaa niin. En tiedä miks, mut mulle tuli narskufiilikset tosta isäpuolesta.

Oman huoneen pitäs olla turvasatama. Jos on sotkuinen, mutta ei aiheuta terveyshaittaa, niin sitten on. Mulla oli sotkunen huone ja musta tuli DI kiitettävin paperein. Kaverilla oli myös ja korkeakoulututkinto takataskussa, menestyy hyvin urallaan. Vanhemman pitäs osata antaa lapselle/nuorelle vapautta.

Mun isä käyttäytyi päin persettä usein meitä lapsia kohtaan silloin kun äiti ei ollut paikalla. Purki pahan olonsa ja työstressin meihin. Kun äiti tuli kotiin, niin muuttu ääni kellossa. Jos tän kaiken olis tehnyt vieras äijä ja ollut muutakin "valtataistelua", missä on äiti ollut vieraan ukon puolella,  niin saattasin itsekin olla hyvin karkera.

Jos äiti olis multa raivotessa vienyt puhelimen lukioikäisenä, niin olisin varmaan hakenut sen väkisin takas tai lähtenyt menemään.

Kuullostaa, et sinä ja teini tarvitsisitte enemmänkin jotain kivaa yhdessä tekemistä, mikä lähentäisi teitä. Jos sen jälkeen teini olis valmis myös purkaan sydäntään, kun on tullut ensin nähdyksi ja kuulluksi kaikkine vikoineen?

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni ei voi kuitenkaan sallia kaikkea. Esimerkiksi jos minulle kiroillaan ja puhutaan törkeästi, eikö kotona tehdä mitään pieniäkään kotihommia, niin tuntuu hölmöltä maksaa kuukausirahaa. Myös jos on oltu koko viikonloppu kavereiden kanssa tai pimeässä huoneessa puhelimen kanssa eikä siksi ole saatu tehtyä niitä kotihommia, niin saatan pyytää laittamaan puhelimen sivuun jotta saisi tehtyä edes jotakin. Tuommoisissa tilanteissa olen joskus ottanut puhelimen pois kokonaan, jos puhetta ei ole uskottu. Tai saattanut lykätä kuukausirahan maksamista toistuvan huonon käytöksen vuoksi. 

Lapsen ja vanhemman suhde ei kuitenkaan ole verrannollinen työntekijään ja pomoon tai Kelan virkailijaan ja asiakkaaseen. Elämässä asiat eivät tule ilmaiseksi. 

 

Tämä on todennäköisesti vain oma näkökulmasi asiasta. Minua on lapsena ja teininä kohdeltu juuri noin, rangaistuksia rangaistuksen perään, puhelimen pois ottamista, koko liittymäni irtisanomista, ja huutoa ja pettymystä minua kohtaan. Minuun ei koskaan luotettu, eikä minua kuunneltu. Aina kun koitin keskustella kuinka pahalta käytös minua kohtaan tuntui, se jyrättiin ja vain aikuisen äänellä oli väliä. Aina kun koitin puhua (tietenkin kiukkuisena ja loukkaantuneena, koska olin lapsi), tilanteesta saatettiin poistua, "koska riitelyäni ei jakseta katsoa". Olin aina hyvä oppilas, en juonut tai polttanut alaikäisenä koskaan, vaikka näistä minua jatkuvasti epäiltiin ja syytettiin.

Toisin sanoen rangaistukset eivät koskaan opettaneet mitään tai saaneet minua toimimaan "paremmin". Ne opettivat piilottamaan puhelimen etukäteen, ja pysymään siellä pimeässä huoneessa mahdollisimman paljon, koska minua ei koskaan kunnioitettu tai mielipiteistäni ei välitetty. Tänäkin päivänä vanhempani ihmettelevät miksi en halua viettää aikaa minimiä enempää heidän kanssaan.

Tämä vain näkökulmana, että lapselle tärkein voi olla kokemus tulla kunnioitetuksi ja kuulluksi ja arvostetuksi. Rangaistukset vain lisäsivät kuilua vanhempieni ja minun välillä. Lapsella on oikeuskin oireilla, mikäli hänen tarpeensa on jätetty huomioimatta. Olisi aikuisen tehtävä korjata tilanne, eikä niin, että teini ensin alkaa kunnioittamaan aikuisen toiveita, jos häntäkään ei kohdella arvostavasti. Ennen kasvatettiin "kurilla" ja "kunnioita vanhempiasi" -asenteella, ja millaisia aikuisia niistä lapsista kasvoikaan.

Mitä se isäpuoli (ja sinä?) olette tehneet että niin vihaa? Jos isäpuoli on ollut vain, niin aika vaikeaa noin vahvoja tunteita herättää. Mutta jos on tehnyt jotain, niin varmaan helppo vihata ja olla katkera. Varmaan jotain kipeää, jos ei kerta halua asiasta puhua? 

Oletteko oikeasti jutelleet teinin kanssa? Millainen olo hänellä on?

Normaalia. Ala olla kunnon aikuinen. Ja kiva. Teini palaa normaaliksi myöhemmin kun ikä ohi. Teinit herkkiä.

Jollei teinin isä ole kuollut, niin voisitteko nostaa kissan pöydälle ja keskustella siitä, että asuisiko hän mieluummin isänsä luona?

Tähän kysymykseen aloittajalla ei tunnu olevan mitään haluja vastata. Miksi?