Sinä joka viihdyt yksin, miksi?

Viihdyn muiden kanssa, jos on fiksua keskusteltavaa. Niitä näitä en jaksa puhua. Silloin omat ajatukseni ovat mielenkiintoisempia. 

 

Minulla on yksi hyvä ystävä, jota on kiva nähdä. Hän on psykoterapeutti ja keskustelut ovat mielekkäitä. Työpaikalla joskus tulee fiksuja keskusteluita, viimeksi eilen lounaalla  tekoälystä. Fiksuksi keskustelun teki se, että yksi oli tekoälyasiantuntija. Mutta on plääh puhua, mitä on tehnyt ja mitä nähnyt.

Vierailija kirjoitti:

Viihdyn yksin hyvän seuran takia.

Tämä! Olen hauskaa seuraa itselleni. On mulla kyllä koirakin, jonka kanssa kävelen lenkkejä yms.

En jaksa ilkeitä enkä tyhmiä ihmisiä, kaikkein vähiten epärehellisiä. En altista enää itseäni tuollaisille.

Tykkään tutkiskella asioita, tehdä käsitöitä ja laittaa hyvää ruokaa.

Asuin aina  55v asti jonkun kanssa kunnes nuorempi poika muutti Hesaan ammattikouluun ja jatkoi asumista sielläpäin. Aloin vähitellen tottua yksin asumiseen ja nykyään nautin siitä. On kyllä kiva tavata kavereita ja sukulaisia kyläillessämme.

En keksi mitään mikä minua kiinnostaisi toisissa ihmisissä.

Mun on tosi vaikea keksiä kenellekään mitään sanottavaa, etenkin jos kyseessä on joku hyvänpäiväntuttu tai työkaveri tai vieras ihminen tms. Siten se kanssakäyminen on ahdistavaa ja kuormittavaa kun pitää hirveästi skarpta ja keksiä väkisin jotain puheenaiheita ja reagoida oikealla tavalla niiden samomisiin. Mulla on hyvin vähän ystäviä ja niiden kanssa juttu luistaa joskus, mutta en niidenkään kanssa jaksa yhtä iltaa pidempään viettää kerralla aikaa.

Tavallaan hassu ja ehkä huolestuttava käänne on se, että olen viime aikoina karsinut jopa näitä mun hyvin harvoja ihmissuhteita. Koska mä olen näin epäsosiaalinen, niin se on johtanut siihen että monet mun kavereista ovat olleet supersosiaalisia. Ja supersosiaalisissa ihmisissä on usein vahvana sellainen ääretön huomionkipeys, joka voi olla tosi raskas piirre pitkässä juoksussa. Ja mitä vanhemmaksi tulen niin sitä vähemmän mulla on kärsivällisyyttä raskaille piirteille. Eli kymmenen vuoden päästä olen varmaan jo täysi erakko. 

Ihmiset ovat pääosin niin s**tanan typeriä.  

Olen tottunut olemaan itsekseni ja ajankäyttöni on sen mukaista. Luen, kuuntelen podcasteja, seuraan You Tubesta kiinnostavia keskusteluja, katson suoratoistopalveluista sarjoja ja dokumentteja yms. 

En osaa puhua ja tehdä töitä yhtä aikaa, jopa valmistamani ruoka menee helposti pilalle, jos pitää samalla seurustella jonkun muun kanssa. 

Sosiaaliset taitoni ovat ruosteessa, sillä muiden ihmisten ajatuksia näen vain somen kommenttikentissä ja keskustelupalstoilla. Se toki vääristää ihmiskuvaa, eikä asiaa auta hurahtamiseni true crimeen... 

Olen aika ollut huono puhumaan, kirjallinen viestintä on helpompaa ja vaivattomampaa. Syytän tästä äidinkieltämme, kökköä kirjakieltä pitkine sanoineen ja hankaline kielioppeineen ja siitä isosti poikkeavaa puhekieltä, jota käytettäessä ei oikein syvällisiä voi puhua. Vai voiko muka? 

Nuorena käytin alkoholia enemmän, join itseni mukavaksi. Nyt ikääntyminen on madaltanut toleranssia, enkä edes nauti iloisesta humaltumisesta hyvässäkään seurassa. 

On ihanaa ettei tarvitse puhua. Pidän hiljaisuudesta. 

Mitä enemmän on yksin sitä vähemmän kaipaa muita ihmisiä. Tosin puhun tarvittaessa muiden kanssa ja se on joskus ihan mukavaakin. Riippuu niin ihmisistä. Terapiapalvelut olen sulkenut paitsi niiltä joista välitän ja niitä ihmisiä on äärimmäisen vähän.

Kaksi pääsyytä. Aistin todella hyvin ihmisten energioita, tilanteiden tunnelmia jne. Jos menen vaikka neukkariin, tunnistan jo heti sen tunnelman siellä ja kuka ei tykkää kenestä. Tällainen on uskomattoman väsyttävää. En valitse tehdä niin, sen vaan tunnistaa. Tästä johtuu myös se, että tunnistan ihmiset jotka ei musta pidä ja ne jotka pitää. On siis hirveän vaikeaa teeskennellä mukavaa ihmiselle vaikka töissä josta tunnistaa, ettei se pidä musta pätkääkään.

Toisekseen, oikeastaan suurin osa ihmisistä on liian hitaita mulle. Ne puhuu hitaasti, hoksaa asioita hitaasti tai ei ollenkaan ja on jatkuvasti äärimmäisen epäloogisia. Kun ei sellaisia asioita voi kellekkään sanoa tai aikuisia ihmisiä alkaa ojentaa. Siks esimerkiksi keskustelu muiden kuin mulle läheisten ihmisten kanssa on välillä aika vaikeaa, kun pitää koko ajan olla osoittamatta niiden typeryyksiä. Ei kai töissä voi kellekkään sanoa, että voisitko Kyllikki nyt puhua nopeammin, kun en jaksaisi kuunnella tolla nopeudella sua.

En tiedä olenko kirjolla vai vaan sosiaalisesti tosi pihalla, mutta siis muut ihmiset on aika raskaita. On helpompaa olla sen oman pienen valitun piirin kanssa tai sitten kokonaan yksin.

Aloittaja on tyhmä arabi. 

Olen introvertti, ja voin samaistua moneen kommenttiin täällä. Halusin kuitenkin harjoittaa hieman itsereflektiota mitä kaikkea tässä voisi olla taustalla. Pelkästään geenit?

Luulenpa, että n. 20 vuoden altistuminen nettiin, palstoihin, someen, klikkiuutisiin jne on aiheuttanut totaalisen kaipauksen puuttumisen toisten ihmisten seuraan. Kaista kun on valmiiksi täynnä. En vaan jaksa enää puhua politiikasta, yhteiskunnasta tai päivänpolttavista aiheita livenä kenenkään kanssa. 

Lisäksi työnkuvani on sellainen, että minun on pakko olla sosiaalinen ja työpaikallani on lisäksi muutama todella kuormittava paskanjauhaja ja höpöttäjä, joilta tulee suusta pakkomielteen omaisesti tauotonta pulputusta (itsestään, ja omista asioistaan) 

Minulla ei ole ollut oikeita kavereita, ystävistä puhumattakaan aikuisiälläni. Enkä oikeastaan kaipaa sellaisia. Sosiaaliset kaveritaitoni ovat jokseenkin ruostuneet. Tuntuisi ylivoimaiselta ylipäätään soittaa kenellekään ja kysellä kuulumisia, tai vastata tällaisiin puheluihin. 

Jännä juttu kuitenkin, että tykkään kovasti höpötellä niitä näitä lapseni kanssa. Mikään mitä hän sanoo, ei koskaan tunnu raskaalta ja kuormittavalta. 

Viihdyn yksin, koska nautin hiljaisuudesta. Lisäksi voin ajatella mitä huvittaa eikä mun tarvitse keskittyä ajattelemaan jotain sellaista, mitä se toinenkin haluaa ajatella ja mistä keskustella. Lisäksi lähes koko elämäni mun harrastukseni ovat olleet sellaisia, joita tehdään yksin. En kuitenkaan ole mikään erakko tai muukaan ihmisvihaaja. Mulla on ystäviä ja kavereita, joiden kanssa viestittelen ja joita silloin tällöin tapaan. On kuitenkin ihan erilaista vastata kaverin viestiin ja sillä aikaa, kun kaveri kirjoittaa omaa vastaustaan, voin mennä vaikka laittamaan ruokaa tai käyttää koiran ulkona. Mun elämääni onkin valikoitunut sellaisia ihmisiä, jotka eivät odota saavansa vastausta heti. Hekin tekevät  jotain muuta välillä ja keskustelua voi jatkaa vaikka parin tunnin päästä tai jonain toisena päivänä. Koen, että kun olen toisen ihmisen seurassa, mun pitää keskittää kaikki huomioni häneen. En voi välillä ajatella omiani tai sanoa, että ootapa siinä, tuun tunnin päästä takaisin. 

Miksi sinä viihdyt ihmisjoukoissa?

Tuota yksin pitää viihtyä kun ei ole löytynyt saman henkistä seuraa. Mieluummin niin kuin kokoajan hiertävässä suhteessa?