Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Nauraminen on tietysti ikävää käytöstä, mutta mulla silti on ollut kyllä aina itsekritiikkiä arvioida minkälaisen reitin kulkemiseen riittää rahkeet ja missä seurassa. Zakopanessa esim en nähnyt huippuja koska arvioin etten pysy porukan mukana enää osuuksilla jossa joutuu remmein tukemaan menoa. Samasta syystä en lähtisi kiipeilemään kuin kiipeilyhalliin, jossa on hallittu tilanne harjoitella. Surffausesimerkkiä en ymmärtänyt -mikä puomi ja mihin kauas se kaveri meni menojaan?

Hmm, puutun nyt keskusteluun ja jos menen ihan hakoteille, kirjoittaja itse korjatkoon. Itse ajattelen, että en innosta kaveria lähtemään, jos vähänkään epäilen, että hän ei reitillä pärjää. Mutta jos lähtisi nyt kuitenkin, niin kyllä minä jaksaisin sitten sen reitin kävellä hänen tahtiinsa. En lähtisi etujoukkoihin ja jättäisi toista rämpimään.

Kiipeämisestäkään en osaa sanoa, oltiinko nyt everestille menossa vai olisiko ollut kyse vain tavallisesta kallionkiipeilystä, jossa pärjäisi, jos saisi hieman apua ja neuvoa. En vaella, enkä kiipeile, joten näistä en tosiaan juurikaan osaa sanoa, mutta olen molempia tehnyt pikku mittakaavassa, kaverien tuella nimenomaan.

Surffaamisesta sen sijaan osaan sanoa. Surffilaudan puomi, jolla purje nostetaan pystyyn tuulta vasten on aika massiivinen otus. On oma tekniikkansa kyetä nostamaan se turvallisesti ylös. On ollut kaverilta ikävää jättää ensikertalainen yksin taistelemaan sen kanssa ja lähteä itse vesille (näin sen ymmärsin). Surffilaudalla olet huutaman kantaman takana nopeastikin hyvällä tuulella.

Mutta pointti näissä kaikissa minusta on se, että mitä mieltä on ystävän (tai ystäväjoukon) kanssa lähteä kokemaan ja kokeilemaan mitään uutta, jos lähtökohta ei ole, että siellä ollaan yhdessä ja ystävät tukee ja auttaa siinä oppimisessa? Mikä järki on edes siinä, että sielläkin, ystävien joukossa, pitää olla totaaliyksinpärjääjä, lähtökohtana, että keneenkään kuin itseensä ei voi eikä saa luottaa? Itse menisin mieluummin kokonaan yksin sitten.

T: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

Nämä on todella hankalia asioita. Lisäksi tapahtumia ja aktiviteettejahan kaverien kesken voi olla vaikka mitä, pulkalla laskusta mönkijöihin ja mökkikeikoista kotitekoisiin kesäfestareihin.

Minusta järjestäjällä on aina iso vastuu. Jos unohtaisin sanoa kaverille, että mökkiranta on rytöinen, varo pohjaa tai varoittaa huussin portaiden heiluvasta laudasta, totta hitossa olisin pahoillani, että hän on satuttanut itsensä. Mitä enemmän, sen hirveämmältä tuntuisi. Minä tosiaan tunnen sen mökkiympäristön, joten minä tiedän, missä siellä helposti sattuu. Aina ei kuitenkaan muista kaikkea sanoa, mutta sekö tarkoittaa, että ei pahoitella tapahtunutta?

Lisäksi on kyllä velvollisuuteni katsoa, että porrasrappuset ei ole hämärä loukko, jossa tietenkään puolipimeässä ei vieras osaa navigoida, vaan jopa todennäköisesti satuttaa itsensä. Valoja päälle, nykyään on vaihtoehtoja vaikka mitä, vaikka ei olisi sähköjäkään.

Eikö tämä nyt vähän riipu tilaisuudesta?

Jos tilaisuus on jonkin ammattimaisen järjestäjän järjestämä ja tämä järjestäjä jakaa ohjeistuksen /käy läpi pelisäännöt /laittaa lukemaan vastuuvapautuksen /whatever, niin vieläkö sinä sitten päälle varmistat itse että se toinen aikuinen siinä vierellä on nyt ihan varmaan ymmärtänyt mitä ohjaaja sanoo? Näin minä ymmärsin kun kirjoittaja kertoo että aktiviteettiin sai hyvin tarkan ohjeistuksen. Eihän häntä vain heitetty johonkin rugby kentälle ilman varusteita ja briiffausta.

Ja se mökkirantakaan ei ole rytöinen, mutta aina on mahdollista että astut maassa olevaan roskaan, olkoon se sitten vaikka se simpukankuori, jos et katso jalkoihisi. Sähköttömällä mökillä on pimeää liikkua auringon laskettua, aikuisen ihmisen soisi kulkevan varovaisesti kun on hämärää. Sori nyt vaan mutta minä en suhtautuisi erityisen lämpimästi isännän tai emännän tai henkilönnän holhoavaan kommunikointiin, jossa koettaisi tarpeelliseksi tulkata minulle erikseen vieressä se mitä ammattiohjaaja kertoo tai vahdittaisi miksi minä yöllä käyn pihalla.

Ja edelleen ihan varmasti pahoittelisin ja ihan varmasti yrittäisin auttaa kaikin keinoin jos joku meidän mökillä vaikka polttaisi kättänsä takkaluukkuun, paitsi: jos polttaneen asenne olisi välittömästi luokkaa 'v*ttu mikä takka, et sitten voinut varoittaa että takan luukun reuna on kuuma, onko nyt kiva kun mulla on ikuinen arpi kädessä'. Sitten saattaisin olla sitä mieltä, että mökki on sulle liian vaarallinen paikka ja kävelylläkin voi kompastua, joten parempi lienee jatkossa että kuljet minua turvallisemmassa seurassa.

Vierailija kirjoitti:

Nauraminen on tietysti ikävää käytöstä, mutta mulla silti on ollut kyllä aina itsekritiikkiä arvioida minkälaisen reitin kulkemiseen riittää rahkeet ja missä seurassa. Zakopanessa esim en nähnyt huippuja koska arvioin etten pysy porukan mukana enää osuuksilla jossa joutuu remmein tukemaan menoa. Samasta syystä en lähtisi kiipeilemään kuin kiipeilyhalliin, jossa on hallittu tilanne harjoitella. Surffausesimerkkiä en ymmärtänyt -mikä puomi ja mihin kauas se kaveri meni menojaan?

Hmm, puutun nyt keskusteluun ja jos menen ihan hakoteille, kirjoittaja itse korjatkoon. Itse ajattelen, että en innosta kaveria lähtemään, jos vähänkään epäilen, että hän ei reitillä pärjää. Mutta jos lähtisi nyt kuitenkin, niin kyllä minä jaksaisin sitten sen reitin kävellä hänen tahtiinsa. En lähtisi etujoukkoihin ja jättäisi toista rämpimään.

Kiipeämisestäkään en osaa sanoa, oltiinko nyt everestille menossa vai olisiko ollut

aa.. siis purjelautailu.?

Tietämättä tarkalleen mitä Liekin tilanteessa on tapahtunut kiinnittäisin huomiota yleisellä tasolla kahteen asiaan.

Ensinnäkin MaratonParkuja käsittääkseni peräänkuuluttaa kohteliasta käytöstä, empatiaa ja ystävistä huolenpitoa tilanteissa, joissa voi olla vaaranpaikkoja tai sattuu jotain ikävää. Minustakin sellaista käytöstä on kyllä lupa odottaa ihan kaikilta ihmisiltä ja etenkin ystäviltä.

Toiseksi, se mikä Liekkiä ilmeisesti eniten ärsyttää on se, että hän kokee, että ystävä ei ota vastuuta tapahtumasta, josta hänen mielestään ystävällä on ollut vastuuta. Voin hyvin ymmärtää, miksi sellainen käytös syö naista. Olen itse samanlainen. Yritän kantaa vastuuni omasta käytöksestäni ja teoistani ja siksi minua suunnattomasti ärsyttää ihmiset, jotka eivät halua kantaa vastuuta. Tällainen vastuuton käytös on saanut minut eniten ärsyyntymään myös tietyistä tyypeistä, joiden käytöstä on kuvailtu tässä ketjussa. Esimerkiksi 28:n eksä ja Hukassa nimimerkin mies.

Ilmeisesti joillekin ihmisille kokemus syyllisyydestä tai vastuusta on jostain syystä niin pelottava, että sitä yrittää vältellä kaikin tavoin. Lieneekö kyse heikosta itsetunnosta vai mistä. En tiedä. Mutta silloin MaratonParkujan peräänkuuluttama minun mielestäni normaali käytös vahinkotilanteissa ei toteudu. Minunkin mielestäni tapahtui mitä tahansa ja olivatpa olosuhteet mitkä tahansa on täysin normaalia ja odotettavaa, että ystävät ovat pahoillaan tapahtuneesta ja tuntevat myötätuntoa vahingon kokenutta kohtaan.

Kuurankukka

Tämä arvuuttelu on ollut viihdyttävää, mutta eipä kai tuolla väliä, vaikka joku tunnistaisikin.Kyseessä oli ilmakiväärillä ampuminen mökillä.

Kuulun siihen epäonniseen ysärillä nuoruutensa eläneeseen sukupolveen, joka tutustui mm. koulun liikuntatunnilla ilmapistooliampuminen. Ja mikäs siinä oli ampuessa, sillä kun ei halutessaankaan saanut vahinkoa aikaiseksi, paitsi jos nyt silmään osuu. Kun tapahtuman isäntä (tukevassa kännissä) ehditti, että aloittaisin ja ojensi minulle aseen, luulin sen olevan tuollainen leluase (koska eihän kukaan millään oikeilla aseilla lähde noissa olosuhteissa ammuskelemaan?).

Olin vasta saapunut mökille, enkä siis ollut humalassa niin kuin muut. Arvioin siis kykeneväni turvalliseen suoritukseen, koska toki toiseen tai itseensä osuminen on aina riski.

Sanoin, etten ole koskaan ampunut minkäänlaisella aseella sitten yläasteen ilmapistoolin ja että tarvitsen ohjeet. Sain ohjeen pitää aseen tukki olkaa vasten, ja miten asetella kädet. Kuvitellen, että näiden ohjeiden tarkoitus oli saada minut osumaan tauluun.

Ase oli niin painava, etten jaksanut kannatella sitä kunnolla, joten minut opastettiin ampumaan makuulta. Kun en löytänyt taulua kiikarista, minulle sanottiin, että olen liian lähellä tai liian kaukana tähtäimestä. Sain taulun kiikariin, painoin liipasinta ja seuraavassa hetkessä veri valui pitkin kasvojani.

Leikkaus jälkeenpäin saatuihin tietoihin:

Ilmakiväärit ovat kehittyneet merkittävästi sitten 90-luvun, ja tällä aseella pystyy siis tappamaan paitsi toisen, myös itsensä. Ase potkaisee, mikä voi saada kiikarin tähtäimen osumaan kasvoihin merkittävällä voimalla (tätä en aseista tiennyt ollenkaan, kun ei ole sitä kokemusta...). Näiden tietojen valossa en tietenkään ikinä olisi lähtenyt edes yrittämään. En ole sillä tavalla idiootti, vaikka muuten ehkä olenkin.

Suoja-laseja ei tietenkään ollut. Ne olisivat toki saattaneet herättää ajattelemaan, mihin niitä tarvitaan.

Edellisenä kesänä myös toinen kaveri oli ottanut kiikarista pysyvän vekin, hänkin ensi kertaa asialla. Kysyin, eikö siitä ollut opittu mitään. Kuulemma ohjeistus oli järjestetty juuri siksi. Tätä vain ei minulle kerrottu, tai mitenkään varoitettu vaarasta. Kysyin eikö toista kaveria (miestä, joka ei ollut käynyt armeijaa) ollut sitten opastettu lainkaan, kun riskinä kuitenkin on se silmän menettäminen... Sain epämääräisen vastauksen.

(jatkuu)

Hyvin tulkitsi Kuurankukka tarkoitukseni. Lisäksi mielestäni on ihan normaalia, että jos menen aktiviteettiin ekaa kertaa ja ystävälleni se on tuttua puuhaa, tukeudun häneen siinäkin tapauksessa, että olen jo ohjeet ammattilaiselta saanut. Samaa oletan itse tekeväni ystävälle, jos joku puuha on itselleni tuttua kauraa ja toiselle uutta. Ihan sama, mistä on kyse, en jättäisi ystävää ensimmäistä kertaa yksin suorittamaan tehtävää, ellei hän erikseen sanoisi, että haluaa suoriutua yksin. Ja siinäkin tilanteessa sanoisin, että ok, sopii hyvin, mutta varothan kohdassa X, nimittäin siinä henkilö Y kolautti päänsä ja otsansa pahasti.

Meillä päin surffausta on aina kutsuttu surffaamiseksi, purjelautailu ei ole tarttunut. Eikä sekään ole oma lajini varsinaisesti, mutta erilaisilla rannoilla hommaa tarkkailemassa on tullut oltua lukuisia tunteja.

Menee taas tulkinnaksi, mutta saattaahan Liekin tapauksessa kysymys olla siitäkin, että ex-ystävä pelkää, että jos myöntää vähänkään vastuuta, joutuu maksumieheksi. Eihän näinkään pitäisi olla, eli että asioista ei voitaisi muutoin sopia kuin siten, että joko myönnät ja maksat tai et myönnä. Itselleni varmaan enemmän kuin mitkään euromäärät kolahtaisi se, että ystävä ei pidä tilannetta edes pahoittelun arvoisena tai sano, että voi ei, oishan munkin pitänyt ajatella.

Lisäksi voi vttu stanan kiuas on mielestäni lievä ilmaisu, jos itsensä polttaa. Vahtimiseksi sitä voi kutsua, jos kuulostelee, että onhan kaikki hyvin ja toinen ei makaa pää auki pihamaalla, kun  hyvin tiedän, että siellä ei valoja ole ja toinen ei mökkipihaa tunne. Tai toisaalta voihan sitä antaa sitten maatakin. Siitähän oppii seuraavaksi kerraksi, vai.

No, onneksi ei ole tullut vastaan vierasta, joka loukkaantuu siitä, että isäntäväkeä kiinnostaa hyvinvointi vieraissa paikoissa ja oloissa.

(jatkuu)

Kun sanoin etten ymmärtänyt vaaraa aiemman kokemukseni takia, tuli vastaus "ymmärrän täysin, koska mullaki oli sellanen kevyempi versio lapsena." Mistä minun olisi pitänyt tietää että ase on ratkaisevasti erilainen turvallisuuden kannalta? En tiedä. Pitäisikö tällaisesta riskistä kertoa ylipäänsä, kun itse ehdottaa ensikertalaiselle aktiviteettia ja ensimmäisenä suoritukseen ryhtymistä?

Ystäväni, joilla on kokemusta aseista tai lapsena systemaattisesti opetettu aseiden vaarallisuudesta, pitävät pääsääntöisesti minua vastuullisena. Ymmärrän sen, se on heidän kokemusmaailmastaan ns. yleisen tiedon piirissä. Minä en osannut ajatella, että jokin, mitä on tehty yläasteen liikuntatunnilla, voisi olla tappavan vaarallista. Minkään muunlaiseen aseeseen en olisi suostunut koskemaan pitkällä tikullakaan, koska niistä minulla on riittävästi tietoa ymmärtääkseni, ettei niillä ole syytä lähteä leikkimään missään olosuhteissa.

Ymmärrän myös, että jos asia on itselle tuhannen selvä, sitä ei välttämättä hoksaa kertoa. Mutta kun kerran on jo tullut vahingon kautta selväksi, että kokemattomat eivät tätä osaa varoa, loppuu ymmärrykseni siihen. Samoin kuin siihen, miten ihmeessä tuollaisella aseella lähtötilanteessa lähdetään kännissä mökillä ammuskelemaan. Eikä edes opita, kun sattuu.

Tämän keskustelun myötä olen ymmärtänyt, että minullakin on vastuuni tapahtuneesta. Siitä, että ylipäänsä lähdin touhuun. Olkoonkin, että virheellisesti kuvittelin sitä lähes täysin vaarattomaksi sekä itselleni että muille.

Siitä en hievahda, että ajatus ryhtyä touhuun oli idiotismin äärimmäistä muotoa lähtötilanteessa. Ja että tuollaisesta riskistä pitää AINA KERTOA.

Ennen kaikkea: minä luotin ystävääni, siihen että hän pitää huolen minusta ja terveydestäni, eikä anna minun tehdä mitään vaarallista.

-Liekki

No kyllähän tuo on jo rikollisen välinpitämätöntä! Hosia aseilla kännissä mökillä. Jos olisit heti kertonut mistä on kyse niin reaktiot varmaan oliis muuta. Mutta siis ihan hullua toimintaa ja oppikohan nyt sitten vielä tästäkään kerrasta tuskin.

Ja ilmeisesti muille ok siellähän porikassa ammuskelevat. Outoa ja vaarallista sakkia en uskaltaisi enää edes olla samoissa piireissä.

Liekki, en ole tiennytkään, että suomalaisissa kouluissa olisi ammuttu ilmapistoolilla joskus. Ei minun aikanani 60-70 -luvuilla sellaista tehty enkä ole kuullut kenenkään sellaisesta kertoneen aiemmin. Aseista maalaistyttönä tiesin niiden olevan vaarallisia, muistan lapsuudestani miten ne nostettiin korkealle, etteivät lapset pääse käsiksi. Olihan jokaisen kylän lapsen isä ja isoisä olleet rintamalla ja monet metsästivät.

Ystäväsi toiminta tuntuu vastuuttomalta. Minulta on kerran vastaavassa tilanteessa känninen isäntä kysäissyt, haluaisinko ampua ja itsekin vaikutuksen alaisena vastasin kyllä. Mutta kyseiselle isännälle ja minulle oli selvää, että ampumaan ruvettiin vasta seuraavana päivänä, kun päät oli nukuttu selviksi, olihan kyseessä oikea metsästysase, jolla oli ammuttu aterioilla syödyt linnut. Itsestään selvää oli myös, että en ampunut seisaaltaan vaan makuultaan ja kehotettiin varomaan aseen potkaisua.

Se tuosta aiheesta. Hukassa, haluatko päivittää tilannettasi? 

pitkästä aikaa Tähkäpää

Liekki kirjoitti:

"Kolmesta parhaasta ystävästäni kaksi on myös sitä mieltä, että minullakin on ollut vastuuni asiaan ryhtymisestä. He sattumoisin ovat tuttuja ko. harrasteen kanssa entuudestaan, ja riski siten ilmeinen. Molemmat ovat siitä huolimatta sitä mieltä, että järjestäjä epäonnistui myös pahasti oman tonttinsa hoitamisessa. Siinä määrin, että toinen ehdotteli, että voisin käydä hieman kopauttelemassa järjestäjää kiitokseksi polviin pesäpallomailalla. Ehkä onneksi nillitän mieluummin netissä."

Vai ihan pesäpallomaillalla...nyt alkaa olemaan jutut sitä luokkaa, että...

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kai nyt taas oleteta, että joku kertoo täsmälleen yksityiskohdat kaikesta tapahtuneesta. On voinut olla kyse jostain semmoisesta vaikka, että ystävä on koohottanut jonon edessä eikä enemmän osaavana jälkipäässä aloittejoiden kanssa tai vastaavaa.

Mulla oli tämmöinen ystävä. Ihan kiva että halusi esitellä keikenlaisia lajeja mutta sitten tapahtumassa ei yhtään viitsinyt auttaa tai neuvoa. Vaarojakin oli kun muut oletti että olet osaajan kanssa liikkeellä. 

ehkä sinä voit antaa jonkin esimerkin tällaisesta lajista?

Voin. Yksi oli vaellua jossa oli sen verran vaikea reitti että epäröin lähteä. Kaveri innosti ja kannusti ja lähdin. Rämmin viimeisenä yksin kun kaveri meni edeltä parempikuntoisten kanssa. Nauroi taukopaikoilla kun melkein itkua vääsin. Toinen oli kiipeilyreissu jossa

Miksiköhän tämän ystävän ikävät piirteet ja toimintatavat olleet tulleet esille jo jossain aiemmin? En oikein usko, että mukavasta ja avuliaasta ystävästä yllättäen kuoriutuu ihan päinvastaiset piirteet jollain retkellä. Aikuisen vastuuseen kuuluu myös hiukan osata ennakoida muiden ihmisten toimintaa, kuten nyt tämän ystävän, kun lupautuu menemään yhteiseen toimintaan. Voi varautua, että jos lähden niin yksin saan rämpiä jos niikseen tulee. Jos ystävä ei ole ennenkään ollut huomaavainen niin hyvin todennäköistä ja elämänkokemukseen perustuvaa on, ettei hän ole sellainen tässäkään tilanteessa. Joko lähtee ja ei odota mitään empatiaa tai kieltäytyy. 

Vierailija kirjoitti:

Liekki kirjoitti:

"Kolmesta parhaasta ystävästäni kaksi on myös sitä mieltä, että minullakin on ollut vastuuni asiaan ryhtymisestä. He sattumoisin ovat tuttuja ko. harrasteen kanssa entuudestaan, ja riski siten ilmeinen. Molemmat ovat siitä huolimatta sitä mieltä, että järjestäjä epäonnistui myös pahasti oman tonttinsa hoitamisessa. Siinä määrin, että toinen ehdotteli, että voisin käydä hieman kopauttelemassa järjestäjää kiitokseksi polviin pesäpallomailalla. Ehkä onneksi nillitän mieluummin netissä."

 

Vai ihan pesäpallomaillalla...nyt alkaa olemaan jutut sitä luokkaa, että...

Oletko kuullut sellaisesta asiasta kuin huumori?

Ironia on tietysti vaikea laji, mutta itse en liiku todellisuudessa, jossa kukaan sanoisi noin tosissaan. Nähtävästi muitakin ulottuvuuksia on.

-Liekki

Minä olen kerran saanut kunnon täräyksen solisluuhun, kun silloin vielä tuleva appiukko vei ampumaradalle. Oli joku kivääri, seisoma-asennossa ja appiukko kyllä käski varoa potkua ja pitää tiukasti kiinni vartalossa kiväärin. En osannut ajatella miten kova se isku on, joten suhtauduin nuoren typerällä varomattomuudella. Pahemmin ei onneksi käynyt.

Olen myös toisella kertaa vanhemmalla iällä kokeillut muutamaa eri käsiasetta ja silloin oli kyllä kova potku muistissa ja olinkin joukossa naisten paras.

Ilmakiväärikokeilut on selvästi olleet kaikki vanhan mallisilla kivääreillä ja täytyy sanoa, että varoittamatta en mitenkään osaisi odottaa potkaisevan kunnolla. Olen todellakin sitä mieltä, että Liekkiä olisi pitänyt tästä varoittaa. Varsinkin, kun kerran jo tapahtunut samanlainen vahinko ja vaara tiedossa. Pahinta kuitenkin se, ettei saa edes empatiaa ja tukea tilanteessa!

- taisin joskus vuosi sitten tai joskus matkia 28 nimimerkkiä ja kirjoittaa silloin yli 30v yhdessä- nimimerkillä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kai nyt taas oleteta, että joku kertoo täsmälleen yksityiskohdat kaikesta tapahtuneesta. On voinut olla kyse jostain semmoisesta vaikka, että ystävä on koohottanut jonon edessä eikä enemmän osaavana jälkipäässä aloittejoiden kanssa tai vastaavaa.

Mulla oli tämmöinen ystävä. Ihan kiva että halusi esitellä keikenlaisia lajeja mutta sitten tapahtumassa ei yhtään viitsinyt auttaa tai neuvoa. Vaarojakin oli kun muut oletti että olet osaajan kanssa liikkeellä. 

ehkä sinä voit antaa jonkin esimerkin tällaisesta lajista?

Voin. Yksi oli vaellua jossa oli sen verran vaikea reitti että epäröin lähteä. Kaveri innosti ja kannusti ja lähdin. Rämmin viimeisenä yksin kun kaveri meni edeltä parempikuntoisten kanssa. Nauroi taukopaikoilla kun mel

Ja mitähän tuollaisella ystävällä tekee. Ymmärsin, että tämänkin kertoja on hankkiutunut jo eroon. Ja toivottavasti niin käykin kaikille ihmisille, jotka ei osaa olla empaattisia ja ystävällisiä edes omille ystävilleen. Mitä lie paskoja ovat sitten muille. Saavatkin jäädä mieluiten yksin, mutta eivät jää, koska toiset samanlaiset heitä puolustavat. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liekki kirjoitti:

"Kolmesta parhaasta ystävästäni kaksi on myös sitä mieltä, että minullakin on ollut vastuuni asiaan ryhtymisestä. He sattumoisin ovat tuttuja ko. harrasteen kanssa entuudestaan, ja riski siten ilmeinen. Molemmat ovat siitä huolimatta sitä mieltä, että järjestäjä epäonnistui myös pahasti oman tonttinsa hoitamisessa. Siinä määrin, että toinen ehdotteli, että voisin käydä hieman kopauttelemassa järjestäjää kiitokseksi polviin pesäpallomailalla. Ehkä onneksi nillitän mieluummin netissä."

 

Vai ihan pesäpallomaillalla...nyt alkaa olemaan jutut sitä luokkaa, että...

Oletko kuullut sellaisesta asiasta kuin huumori?

Ironia on tietysti vaikea laji, mutta itse en liiku todellisuudessa, jossa kukaan sanoisi noin tosissaan. Nähtävästi muitakin ulottuvuuksia on.

-Liekki





Sori, ei kuulostanut kyllä ihan huumorille. Varsinkaan kun sinä sata sivua jankutat jostain arvesta ja miten se on kaikkien muiden syy ja miten julmasti sinua nyt on tämän osalta kodeltu ja blaablaablaaa...aika raskas ihminen olet ja ehkä tunnetasoltasi yksinkertainen?

Kun tapahtuman isäntä (tukevassa kännissä) ehditti, että aloittaisin ja ojensi minulle aseen, luulin sen olevan tuollainen leluase (koska eihän kukaan millään oikeilla aseilla lähde noissa olosuhteissa ammuskelemaan?).

Siis luottaa tukevasti kännissä olevan ihmisen sanomisiin, kun kyse aseista. Hmm. Ja luulee, että kyse samasta kuin koulussa 90-luvulla. Siinä se oman vastuun osuus. Noistahan sitä oppii sitten tulevaisuutta varten.

Kamala tapahtuma Liekki!

Todellakin tuosta olisi pitänyt varoittaa.

Vierailija kirjoitti:

Kun tapahtuman isäntä (tukevassa kännissä) ehditti, että aloittaisin ja ojensi minulle aseen, luulin sen olevan tuollainen leluase (koska eihän kukaan millään oikeilla aseilla lähde noissa olosuhteissa ammuskelemaan?).

Siis luottaa tukevasti kännissä olevan ihmisen sanomisiin, kun kyse aseista. Hmm. Ja luulee, että kyse samasta kuin koulussa 90-luvulla. Siinä se oman vastuun osuus. Noistahan sitä oppii sitten tulevaisuutta varten.

Täysin samaa mieltä. Nimenomaan luuleminen oli virhe, ja olen tässä muutamat kerrat kironnut niitä yläasteen liikuntatunteja, jotka osaltaan harkinnan sokaisivat. Olisi pitänyt pysähtyä ajattelemaan, en nyt niin tehnyt. Oppirahat tuntuvat vähän kovilta, samoin toisen osapuolen täysi pakeneminen vastuusta.

Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että tuttavuuden pätkäiseminen oli hyvä asia. Viitaten Kuurankukan taannoisiin sanoihin, päällimmäinen tunne on helpotus. Se ehkä kertoo jotain.

-Liekki

Njaa. Mulle on kymmeniä kertoja tarjottu mahdollisuutta kokeilla ampumista: kaverit, kumppanini, työporukan virkistyspäivänä.. mutta enpä ole kertaakaan ampunut, muulla tosiaan kuin lapsena jollain kuula-aseella.

Ei ole ampumisesta kokemusta, en tunne aseita, en tunne niiden toimintaperiaatteita, en osaa, enkä välitä laittaa asiaan sen vaatimaa aikaa ja vaivaa perehtyäkseni. Aseilla tapetaan, ihmisiä ja eläimiä. Ne eivät ole mitään leluja. Tähän aikaan vuodesta näen lähes joka toinen viikko kun mieheni ampuu kuoliaaksi jonkun linnun ja suhtautuu äärimmäisen vakavasti omaan harjoitteluunsa, arvioonsa laukauksen turvallisuudesta, sekä aseiden toimintakuntoon.

Jo ennen metsästävää kumppania mulle oli selvää, että aseen käsittelyssä voi tulla vahinko; se potkaisee, sen luisti (vai mikä se nyt on) lyö sormille tmv. Tai se kaatuu, tai kolhaisee johonkin ja menee rikki. En missään tapauksessa alkaisi hupiammuskelemaan missään mökin pihassa, ihan yleisen elämänkokemuksen perusteella. Jos ei edes tunne ja ymmärrä tarjotun aseen tuhovoimaa, niin miten voi olla niin vastuuton että alkaa sillä osoittelemaan mihinkään muualle kuin kontrolloiduissa oloissa asianmukaiseen tauluun? Sillä lapsuuden kuula-aseellakin sai lasipullon rikki ja oluttölkkiin reiän, olisi sillä pikkulintukin huonossa sihdissä pudonnut oksalta.

Surfauksen ymmärtää minusta sinä lajina jossa on lauta, ja eteenpäin vievä voima on aalto.

Vastuu on nykyihmiselle vaikea asia, kun jokainen näkee omalta osaltaan pelkkiä oikeuksia.