Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Järjestäjän vastuu on eri asia kuin ystävän vastuu. Eihän kukaan ystävä uskaltaisi lähteä yhdessä mihinkään jos pelkäisi saavansa kaupan päälle myös  korvausvelvollisuuden. 

Risteilyllä voi joku pudota mereen. Kuka ystävä tajuaisi kertoa, että kun nyt lähdemme laivalle ymmärrät kai sen, että jotkut ovat tippuneet laivasta ja jopa kuolleet. Tai ylipäätään aikuiselle, että älä sitten mene liian lähelle kaidetta. Tms. 

Kiitos rakentavasta kritiikistä sitä esittäneille, antoi pohtimisen aihetta. Kävin tuossa kävelyllä pureskelemassa (ei tarvitse huolehtia työpaikasta, on vapaapäivä).

Tunnistan itsekin, että asia herättää minussa ehkä suhteettomankin voimakkaita tunteita. Arpi osuu ironisesti vanhoihin haavoihin, sillä tähän saakka otsa oli ainoa kehonosani, jossa minulla ei vielä ollut arpia. Suurin osa niistä on vähintään välillisesti muiden aiheuttamia. Ja olin juuri alkukesästä iloinnut, että tässäkin iässä otsani on edelleen täysin rypytön. Se siitä sitten.

Jos tarkastellaan asioita yleisellä tasolla, huomaan myös sivusta seuraten, miten riskien ottaminen muiden puolesta saa minut käymään kuumana. Petollisen kumppanin tartuttaman klamydian aiheuttama lapsettomuus, holtiton kaahaaminen liikenteessä, pillereiden pois jättäminen toiselle kertomatta. Huomaan, että menee ns. tunteisiin.

Pohdin, onko kyse siitä, että minun terveyteni ja hyvinvointini on vaarannettu niin monet kerrat ilman, että minulla on ollut mahdollisuutta vaikuttaa asiaan. Lievimmillään se oli sitä, että ollessani pieni isäni ajoi humalassa kopittomalla traktorilla maantietä 60 km/h minä kyydissään. Tai sitä, että minulla ei koskaan ollut turvaistuinta tai -vyötä, vaikka vanhempani itse jälkimmäistä käyttivät. Pahimmillaan ihan jotain muuta.

Kun taidan olla sitä lajia, joka itse kärsittyään ei ainakaan halua toiselle samaa, suhtaudun omaan vastuuseeni hyvin vakavasti - ehkä liiankin. Täälläkin taidettiin jo joskus mainita, että aina kaikki ei ole pelkästään minun syytäni, kun pyysin anteeksi Kuurankukalta.

Ehkä minun heikkouteni on ollut se, että olen siirtynyt empatiasta sympatiaan, ja olettanut virheellisesti, että kaikki ajattelevat samoin . Ottanut sitten ehkä vähän liikaakin vastuuta itselleni joissain tilanteissa, ja toisissa sysännyt sitä toiselle sen perusteella, mitä odotuksia minulla olisi itselleni hänen roolissaan toimiessani.

Pienemmissä jutuissa en itsekään ole tarkka, kuten esimerkiksi matkailuesimerkissä. Paha mieli on uusiutuva luonnonvara, vai miten se nyt meni. Henkeen ja terveyteen liittyvät asiat sitten eivät. Nykyäänhän esim. tuoreesta herpestartunnasta uudelle kumppanille kertomatta jättäminenhän on  rikos, samoin kuin kondomin ottaminen pois kesken yhdynnän ilman toisen suostumusta. Klassikkona vielä baaritutun tekemä r*iskaus. Kaikista näistä näkee edelleen mielipiteitä, joissa vastuu siirretään sille, joka ylipäänsä on leikkiin ryhtynyt. Viis siitä, että suostumusta ei ole annettu noiden riskien ottamiseen. Minä en selkeästi ole yhteensopiva tällaisen ajattelun kanssa.

Tunnistan tämän keskustelun perusteella jatkossa paremmin sen (ja ehkä arpikin siitä muistuttaa), että minun pitää varautua siihen, että muut eivät välttämättä hoksaa ajatella samoin kuin minä. Ja jättää kaikki uudet touhut väliin muuten kuin valvotuissa olosuhteissa ammattilaisten ohjaamina.

-Liekki

Vierailija kirjoitti:

Voinhan olla puolueellinen ja takuulla olenkin, mutta jäin  mielikuvaan minäkin, että kaveri ei ollut varmistanut riskejä tarpeeksi.

Mutta itselleni se on vähän sivussa asiasta sinällään, sillä olisin tolaltani järkytyksestä joka tapauksessa, jos kaverille sattuisi jotain, ihan sama kenen syy. Jos olisin järjestäjä, syy olisi minun, ihan sama kuka teki mitä tai siltä se ainakin tuntuisi. Olisi hirveää olla edes osallisena, saati sitten mitenkään vastuullisena.

Vahinkoja sattuu, se on totta, mutta oma pahoittelun vuodatukseni olisi varmaan vaikea saada loppumaan. Todennäköisesti vaatisin myös saada osallistua kustannuksiin, jos toisen vakuutus tms. ei niitä kattaisi. Eihän se paljoa auttaisi, mutta olisi edes joku konkreettinen teko ja osoitus, että tosissani olen pahoillani.

Muutoin tuntuu Liekki, että olet nyt jonkinlaisessa spriraalissa ja se on varmaan sietämätöntä. Itsekin välillä ajattelen, että nyt olisi pia

Kiitos MaratonParkuja, me taidamme todella olla hengenheimolaisia :)

Itse olen saavuttanut arpea lukuun ottamatta jonkinlaisen hyväksymisen tilan, ja asiat ovat oikeastaan ihan mukavasti. Olen lakannut odottamasta "sitten kunia", ja otan asiat sellaisena kuin ne tulevat. Vanhempani perukirjoitus oli viikko sitten, ja en tiedä menikö hyvin vain huonosti, niin on nyt ainakin ohi. Asuntoasioita setvitään loppukuusta, ja sillä välin pystyn jotenkin asunnossani olemaan.

Toivottavasti asiat oikenevat sielläkin.

Kuulemma sodista parhaiten selviävät ne sotilaat, jotka eivät odota sen päättymistä, vaan elävät kulloistakin hetkeä. Kevät ja kesä kaikkine vastoinkäymisineen pakottivat siirtämään katseen horisontista lähietäisyydelle, ja selviämään vaikeiden tunteiden kanssa. Ja oli siinä Toyboyllakin osuutensa. Kun suostuu elämään läpi tuskan ja kivun, saa pysähtyä myös iloon ja rauhaan, kun ne ovat vuorossa.

Näillä mennään, elämä on kaikissa väreissään ihan hyvää vaikka ei aina hyvältä tunnukaan.

-Liekki

Ymmärrän kyllä jotenkin pointtisi, etenkin kun olet ilmeisen paljon kärsinyt elämässäsi. Mutta periaatteella "jättää kaikki uudet touhut väliin muuten kuin valvotuissa olosuhteissa ammattilaisen ohjaamina" kavennat omaa elämänpiiriäsi.

Ja koskaolen  itsekin monenlaista urheilua ym toiminnallisia harrastuksia kokeillut , niin onnettomuuksia sattuu ihan noitten ammattilaistenkin ohjauksessa. Esimerkkinä elävästä elämästä on , että useimmissa joukkulajeissa ja otteluissa, vaaditaan ensiaputaitoinen henkilökunta sinne kentän laidalle, mutta eihän se tietenkään murtumien, mustelmien , haavojen ja vammojen syntymistä estä,  mutta on sitten jotain ensiapua paikalla toki, mutta kyllä haavasta aina arpi jää, vaikka olisi minkälainen expertti paikalla.  Elämä kun nyt vaan ei ole riskitöntä. Siksi myös lajista riippuen , vaaditaan yleensä  vakuutukset, sitten on eräitä extreme lajeja ,joihin joutuu todellakin ottamaan kallit ja kattavat vakuutukset,esim täälläkin mainittu kilpapurjehdus on yksi sellainen laji. Peruspurjehtija pärjää tavallisella tapaturma vakuutuksella.  Mutta pointtini on siis, että vakuutuksia ei tarvittaisi, jos mitään ei koskaan sattuisi , vaikka toiminta olisi ammattilaisten ohjauksessa tehtyä.

Mutta toivon toki valoisampaa aikaa Sinulle ja toivottavasti vältyt jatkossa onnettomuuksilta kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Musta on väärä ajatus että sisarussuhteet tai niiden puuttuminen siis olla ainoa lapsi ei vaikuttaisi parisuhteeseen. Musta niitä voi silleen rinnastaakin että sisarussuhteethan on ensimmäisiä paikkoja missä opetellaan vuorovaikutusta ja se mihin asemaan niissä päätyy voi olla juuri se mitä toistaa parisuhteissakin. Itse olen neljän sisaren kanssa toiseksi nuorin ja tuntuu että yhteyden saaminen on vaikeaa muihin kun olin jotenkin huomaamaton. Isommat bondas keskenään ja kuopusta rakasti kaikki. Kyllä vaikuttaa parisuhteisiin.

Kuulostaapa tutulle, täällä toinen 3/4.

Toisaalta kun olen oppinut huolehtimaan ja pitämään itseni turvassa, niin parisuhteessa se ilmenee vaikeutena olla toisen kannateltavana. Olen siis n. "liian vahva" ja lähelleni on vaikea päästä. Nyt eron jälkeen opettelen olemaan sydän auki ja jättämään järjen taustalle. Huh on vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän kyllä jotenkin pointtisi, etenkin kun olet ilmeisen paljon kärsinyt elämässäsi. Mutta periaatteella "jättää kaikki uudet touhut väliin muuten kuin valvotuissa olosuhteissa ammattilaisen ohjaamina" kavennat omaa elämänpiiriäsi.

Ja koskaolen  itsekin monenlaista urheilua ym toiminnallisia harrastuksia kokeillut , niin onnettomuuksia sattuu ihan noitten ammattilaistenkin ohjauksessa. Esimerkkinä elävästä elämästä on , että useimmissa joukkulajeissa ja otteluissa, vaaditaan ensiaputaitoinen henkilökunta sinne kentän laidalle, mutta eihän se tietenkään murtumien, mustelmien , haavojen ja vammojen syntymistä estä,  mutta on sitten jotain ensiapua paikalla toki, mutta kyllä haavasta aina arpi jää, vaikka olisi minkälainen expertti paikalla.  Elämä kun nyt vaan ei ole riskitöntä. Siksi myös lajista riippuen , vaaditaan yleensä  vakuutukset, sitten on eräitä extreme lajeja ,joihin joutuu todellakin ottamaan kalli

Pelaan monia palloilulajeja riskit tiedostaen, esim. salibandya jo parikymmentä vuotta säännöllisesti miesvaltaisissa porukoissa, joissa olen aina se heikoin ja hitain lenkki. Osin siksikin pelaan lasien kanssa.

Olen aivan samaa mieltä siitä, että elämää ei voi elää tynnyrissä, ja riskejä on kohtuuden rajoissa otettava. On - herrajumala sentään - tullut käytyä risteilylläkin. Ketään ei haastettu oikeuteen, ihmeellistä kyllä. On tullut tehtyä typeryyksiäkin, kuten esim. käytyä humalassa avannossa. Ja todellakaan en olisi voinut syyttää avannon tekijää siitä, jos oma harkinta on noin huonoa. Koskaan ennen tätä ei ole tullut tilannetta, jossa kaverini olisi edes saattanut minut vaaraan, saati että olisi käynyt jotain. Riskialttiissa toimissa kaikki oleellinen on kerrottu ja olen itse saanut päättää, lähdenkö edes mukaan. Joskus on tullut hannattuakin, kun riskinottohalu ei kuitenkaan ole oikein minkäänlainen. Better safe than sorry.

Oma pointtini on se, että riskit täytyy jokaisen saada ottaa tietoisesti. Kuolema tai pysyvä ruumiinvamma minusta hitusen kohtuuton seuraus tietämättömyydestä. Purjehduksen puomi oli minusta hyvä esimerkki, koska tuo selkeästi on sellainen "tietäjät tietää"-asia. Kuulisinkin mielelläni, mitä esimerkin nostanut ajattelee vastuustaan, jos itse järjestäisi tapahtumaa ensikertalaisille ja toistuvasti osuisi.

Kolmesta parhaasta ystävästäni kaksi on myös sitä mieltä, että minullakin on ollut vastuuni asiaan ryhtymisestä. He sattumoisin ovat tuttuja ko. harrasteen kanssa entuudestaan, ja riski siten ilmeinen. Molemmat ovat siitä huolimatta sitä mieltä, että järjestäjä epäonnistui myös pahasti oman tonttinsa hoitamisessa. Siinä määrin, että toinen ehdotteli, että voisin käydä hieman kopauttelemassa järjestäjää kiitokseksi polviin pesäpallomailalla. Ehkä onneksi nillitän mieluummin netissä.

Kunnioitan sitä, että asiasta voi ajatella toisinkin, enkä yritä käännyttää ketään. Samanaikaisesti varaan oikeuden myös omaan näkemykseeni, nyt pienillä reunaehdoilla tarkennettuna.

Kenties parisuhteissakin olisi syytä käydä juuri tämänkaltaisia keskusteluja siitä, miten eri osapuolet näkevät ongelmatilanteet. Voisi lisätä ymmärrystä ja ehkä myös auttaa ottamaan huomioon toisen tarpeet. Näkemyksiä kun voi kunnioittaa eri mieltä ollessaankin.

Ja nyt oikeasti lopetan ja annan tilaa muille :D

-Liekki

Takerrun varmaan taas väärään asiaan, mutta jos ajatellaan vaikka tuota matka-asiaa, en voi kuvitella, että koko matkan ajan huomaisin, että toisella ei ole kivaa, enkä ottaisi asiaan mitään kantaa tai vastuuta. Totta kai on minun vastuullani, jos olen antanut toiselle vaikkapa semmoisen kuvan, että matkalla aktiivisesti käydään nähtävyyksissä, mutta tosiasiassa lojuttaisiinkin vain altaalla, näin huono esimerkki jos sallitaan.

Tai vaikka olisinkin antanut erittäin tarkan kuvauksen laadittuine ohjelmineen, mutta toinen ei viihtyisi, niin tietysti olisin pahoillani ja edes harmittelisin ja pahoittelisin, että näin on. Miettisin, mitäs nyt voitaisi tehdä. Jäin siis mielikuvaan, että Liekin ystävä ei näe mitään syytä pahoitteluun, vaan toteaa vain, että olis pitänyt tietää. Tämä on juuri se, mitä en itse oikein kykene ymmärtämään.

Ja kuten muissakin tunneasioissa, on totta, että vahingot tulevat kun tulevat, erilleen voidaan kasvaa, tilanteet muuttua jne. mutta eikö siinä kohtaa juuri olisi hyvä pysähtyä miettimään, miltä siitä toisesta tuntuu ja pahoitella asioita, jotka ovat lähtökohtaisesti itsestä kotoisin?

Joskus se kyllä voi olla vaikeaa, jos joku oma defenssi paukahtaa päälle, eli asian käsittely tuntuu ylivoimaiselta. Jos kaverille on sama ennenkin sattunut niin voi olla, että sekin asia on käsittelemättä ja hänestäkin tuntuu, että nyt tämä on liikaa, ei taas tätä tms. Mutta silti, jos ystävyyden säilyttää tahtoo, niin kaipa sitä nyt on todella pahoillaan kaikesta harmista, mitä ystävälle sattuu. Ja mitä isompaa harmia, sen enemmän on pahoillaan.

T: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuten viimeaikaisesta kirjoitustahdista ehkä näkyy, töissä ollut iso kuolonlinja saavutettiin torstaina ja sen jälkeen on ollut taas enemmän aikaa omille ajatuksille.

Totuttelen tässä vähitellen arpeeni, joka on keskellä otsaa. Siitä tullee melko lailla häviävän pieni aikanaan, tai näin ainakin plastiikkakirurgi antoi ymmärtää. Lopullista tulosta ei kuitenkaan kukana pysty sanomaan varmaksi, ja epävarmuus ja pelko ovat saaneet seisoskelemaan tuntikausia peilin edessä tulevaa murehtimassa ja arpea tökkimässä. Siitä ilosta ehdin jo ehkä aiheuttaa pysyvää vahinkoa arven paranemisellekin, kun intoonnuin "hoitamaan" sitä liikaa. Lapsuudesta peräisin oleva ja stressistä aktivoituva sisäinen hätä pakottaa minut usein tekemään jotain. Ja se jotain on harvoin mitään järkevää.

Kaikista vaikeinta on päästää irti siitä minäkuvasta, jossa minulla ei ole arpea. Ja ol

"Sanoit, että sait tarkat ohjeet mutta silti syytät ystävääsi tapahtuneesta."

Mäkään en tajunnut mitä tässä niin kuin on käynyt? Eikö aikuinen ihminen kuitenkin itse vastaa mihin harrasteisiin lähtee mukaan ja nyt sitten kertoo että on luottamus mennyt kun ystävän suosittelemassa harrasteessa kävi vahinko?

Mietin jotain rullaluistelua esim, jota itse voisin suositella ystävälle -jos ystävä kaatuisi luistellessaan, kuten monelle käy (itsellenikin pari kertaa), kokisiko hän että olen pettänyt hänen luottamuksensa? Hmm.

Minäkin sain vastattain arven naamaani; nenästäni leikattiin tyvisoluryöpä ja näin nelikymppisenä sen on ilmeisesti poikkeuksellista. Auringossa palaminen on todennäköisin syy sen kehittymiselle. Muistan kun lapsena sain usein vaikeita auringonpolttamia -vanhemmat yrittivät suojata ja rasvata, mutta ihoni oli niin vaalea ja herkkä, ettei se aina riittänyt.

Eipä ole vielä tullut mieleenkään syyttää vanhempiani arvesta, tai odottaa heiltä anteeksipyyntöä.

Shit happens.

"Tai vaikka olisinkin antanut erittäin tarkan kuvauksen laadittuine ohjelmineen, mutta toinen ei viihtyisi, niin tietysti olisin pahoillani ja edes harmittelisin ja pahoittelisin, että näin on. Miettisin, mitäs nyt voitaisi tehdä. "

Joo tottakai se harmittaisi ja yrittäisin keksiä keinoja saada ystävän viihtymään. Mutta toisaalta minä kyllä myös ärsyyntyisin hieman jos olisin hyvin tarkasti kuvannut ystävälle mitä matkalla on luvassa, hän päättäisi lähteä mukaan, ja sitten odottaisi minulta toimenpiteitä ja anteeksipyyntöä kun ei hänellä ollutkaan mukavaa..

Keskustelusta edellä voi helposti lukea miksi kukaan ei enää järjestä mitään ja kaikki vaan syrjäytyy omiin koteihinsa yksin tai perheen kanssa. Aikuiset ihmiset ajattelee, että heillä on oikeus odottaa ja edellyttää että juuri he viihtyvät ja juuri heille on selitetty tarkasti mitä kutsuttuun aktiviteettiin liittyy ja onko siellä mahdollisuus vaikka kompastua tai saada pallosta päähän. Minä katsoisin, että järjestäjän due diligence on hoidettu kun hän kuvaa yleisuontoisesti tilaisuutta, vastaa mahdollisiin kysymyksiin ja kertoo jos tilaisuus vaatii esim erityistä valmistautumista tai varusteita.

Vierailija kirjoitti:

"Tai vaikka olisinkin antanut erittäin tarkan kuvauksen laadittuine ohjelmineen, mutta toinen ei viihtyisi, niin tietysti olisin pahoillani ja edes harmittelisin ja pahoittelisin, että näin on. Miettisin, mitäs nyt voitaisi tehdä. "

Joo tottakai se harmittaisi ja yrittäisin keksiä keinoja saada ystävän viihtymään. Mutta toisaalta minä kyllä myös ärsyyntyisin hieman jos olisin hyvin tarkasti kuvannut ystävälle mitä matkalla on luvassa, hän päättäisi lähteä mukaan, ja sitten odottaisi minulta toimenpiteitä ja anteeksipyyntöä kun ei hänellä ollutkaan mukavaa..

Niin jos olisi. Mutta nythän ilmeisesti Liekin tapauksessa juuri tarkempi kuvaus olisi ollut tarpeen. 

Kuten sanottua, aina ei itsekään voi ennustaa kaikkea. Ja joskus on kurjaa, vaikka olisi ajatellut muutoin tai uskonut itsestään liikoja (vaikka jaksavansa jotain mitä ei jaksakaan tms). Kyllä silloin kummasti auttaa, jos ystävä on edes myötätuntoinen ja pahoillaan puolestani. Anteeksi pyytelyn raja nyt on aina häilyvä, mutta tosiaan, se fiilis, että toinen ymmärtää usein jo auttaa.

Olen itse loukannut jalkani kaupunkilomalla ja enimmäkseen istuskelin hotellia vastapäätä pienessä puistossa tai parvekkeella, kun muut ystävät kiertelivät kaupungilla. Ei kenenkään vika, mutta kummasti auttoi, kun selvästi kaikki olivat puolestani harmissaan ja pahoillaan. Välillä joku jätti myös väliin jotain ollakseen minun kanssani, mistä olin kyllä kiitollinen, vaikka en keneltäkään sitä odottanutkaan.

Luulen, että eniten kyse on siis asenteesta. Ehkä ei kannata järjestää mitään, jos ei ole valmis siihenkin, että siitä voi monesta syystä tulla muutakin palautetta kuin kiitosta ja ylistystä. Kaikkea voi sattua ja myötätunto yleensä asenteena ei kuitenkaan haittaa, oli syy kenessä hyvänsä. Mutta se satuttaa, jos sitä ei ystäviltä löydy:-( Ja muuten, ehkä sitä tarvitseekin eniten silloin kun syy on oma. Väärä valinta tai muu vastaava.

T: MaratonParkuja

"erityisesti ohjeistettiin", "vakaa vastuun siirto toiselle osapuolelle ", "arpi on tuskallinen erityisesti siihen liittyvän luottamuksen pettämisen ja rajojeni rikkomisen vuoksi", "hän voisi olla noin vastuuton ja asettaa ystävänsä tietoisesti vaaraan", "En ole nyt esimerkiksi hirveästi potkinut itseäni siitä, miksi mukaan touhuun lähdin", "jos itse olisin toiminut (entisen) kaverini tavoin, olisin pyytänyt anteeksi polvillani. Hän taas näki tapahtuneen ikävänä tapaturmana, jossa ei ole syyllisiä. "

Minun on ihan hirveän vaikea kuvitella harrastetta, jossa silmän menettämisen riski on olemassa, mutta yleisiin varusteisiin ei kuulu suojalasit tai maski. Ilmeisesti harrastuspaikka ei ainakaan ole jonkun yrittäjän pyörittämä.

Toisaalta vaikkapa suunnistaessa tapahtuu paljon tapaturmia, juuri silmiin tulevia vaurioita, nilkkojen nyrjähdyksiä etc. Katsoisin kuitenkin että kuuluu aikuisen ihmisen yleiseen elämänkokemukseen ymmärtää tämä.

Mikäli kyse on harrastuksesta, jonka varusteisiin ei kuulu suojat, harrastuspaikka ei edellytä osallistujilta henkilösuojainten käyttöä, eivätkä ohjeistukset kerro suojaimien tarpeesta niin kyseessä on yllättävä tapaturma, jota ei kukaan olisi voinut arvata etukäteen. Jos joku onkin loukkaantunut aiemmin niin sitä epätodennäköisemmältä tuntuu että se tapahtuisi uudestaan (salama ja isku jne). Ymmärrän hyvin jos ENTINEN ystävä ei ole reagoinut kovinkaan lämpimästi siihen jos kokee tulevansa syytellyksi tapaturmasta.

Työkseni puuhaan näiden henkilösuojaus- ja turvallisuusasioiden kanssa, niin ihmetyttää nyt vähän tämä.

Ei kai nyt taas oleteta, että joku kertoo täsmälleen yksityiskohdat kaikesta tapahtuneesta. On voinut olla kyse jostain semmoisesta vaikka, että ystävä on koohottanut jonon edessä eikä enemmän osaavana jälkipäässä aloittejoiden kanssa tai vastaavaa.

Mulla oli tämmöinen ystävä. Ihan kiva että halusi esitellä keikenlaisia lajeja mutta sitten tapahtumassa ei yhtään viitsinyt auttaa tai neuvoa. Vaarojakin oli kun muut oletti että olet osaajan kanssa liikkeellä. 

tulee mieleen joku tilanne jossa kutsun mökille kavereita. Menemme saunasta uimaan ja joku tallaa ikävässä kulmassa järven pohjasta joskus löytyvään simpukankuoreen. Tulisiko mieleen erikseen varoittaa, että järven pohjassa voi olla jotain mitä järven pohjassa yleisesti on; keppi, kivi, simpukka..? Ilmeisesti pitäisi tulla, koska kyllähän minä tiedän, että siellä voi simpukankuori olla. Ähh. Parempi ehkä etten kutsu ketään mökille, siellä on monta vaaranpaikkaa mitä en hoksaisi erikseen sanoa. Kiukaaseen voi polttaa itsensä jos horjahtaa, takan luukunreunaan polttaa käsivarren jos varomattomasti lisää puita. Ampiaisiakin on joskus pihassa ja porrasrappuun voi hämärässä kompastua. Tottakai se olisi harmillista jos noin pääsisi käymään, mutta että minun pitäisi ottaa vakaasti vastuu puolelleni vierailijan rajojen rikkomisesta ja pyytää polvillani anteeksi.. no, päätyisin toisin vastuun ymmärtävän entiseksi ystäväksi, mitä ilmeisimmin.

Vierailija kirjoitti:

Ei kai nyt taas oleteta, että joku kertoo täsmälleen yksityiskohdat kaikesta tapahtuneesta. On voinut olla kyse jostain semmoisesta vaikka, että ystävä on koohottanut jonon edessä eikä enemmän osaavana jälkipäässä aloittejoiden kanssa tai vastaavaa.

Mulla oli tämmöinen ystävä. Ihan kiva että halusi esitellä keikenlaisia lajeja mutta sitten tapahtumassa ei yhtään viitsinyt auttaa tai neuvoa. Vaarojakin oli kun muut oletti että olet osaajan kanssa liikkeellä. 

ehkä sinä voit antaa jonkin esimerkin tällaisesta lajista?

Ap, huhuu?

Oletko vielä kuulolla? Mitä sinulle kuuluu nykyään?

Kaunista syksyn jatkoa sinulle joka tapauksessa, ja kiitos kun aloitit tämän antoisan ketjun. Tämä on ollut monelle suureksi avuksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kai nyt taas oleteta, että joku kertoo täsmälleen yksityiskohdat kaikesta tapahtuneesta. On voinut olla kyse jostain semmoisesta vaikka, että ystävä on koohottanut jonon edessä eikä enemmän osaavana jälkipäässä aloittejoiden kanssa tai vastaavaa.

Mulla oli tämmöinen ystävä. Ihan kiva että halusi esitellä keikenlaisia lajeja mutta sitten tapahtumassa ei yhtään viitsinyt auttaa tai neuvoa. Vaarojakin oli kun muut oletti että olet osaajan kanssa liikkeellä. 

ehkä sinä voit antaa jonkin esimerkin tällaisesta lajista?

Voin. Yksi oli vaellua jossa oli sen verran vaikea reitti että epäröin lähteä. Kaveri innosti ja kannusti ja lähdin. Rämmin viimeisenä yksin kun kaveri meni edeltä parempikuntoisten kanssa. Nauroi taukopaikoilla kun melkein itkua vääsin. Toinen oli kiipeilyreissu jossa olisin kyllä neuvoa tarvinnut. Siellä kauhisteltiin kyllä että luulin olet X kanssa. Kolmas oli surffikokeilu ja viimeinen. Se puomi oli todella vaarallinen ja siinäkin oletin että kaveri voisi vähän jeesiä mutta meni menojaan.

No oli valtasuhteet pielessä siinä ystävyydessä nautti varmaan kun oli fyysinen osaava ja sai musta hyvää boostia miten paljon parempi onkaan. Olen aika hyväkuntoinn kyllä itsekin mutta lajit oli uusia ja niiden rytmitys mulle uutta niin väsyin enemmän kun tutummissa hommissa. Uutta halusin kuitenkin kokeilla ei jäänyt hyvät muistot. Hengissä selvisin kuitenkin ja ihme ilman loukkaantumisia. Se kyllä olisi ollutkin vielä inhottavampaa etenkin jos kaveri ois vaan ollut että siinäs läksit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kai nyt taas oleteta, että joku kertoo täsmälleen yksityiskohdat kaikesta tapahtuneesta. On voinut olla kyse jostain semmoisesta vaikka, että ystävä on koohottanut jonon edessä eikä enemmän osaavana jälkipäässä aloittejoiden kanssa tai vastaavaa.

Mulla oli tämmöinen ystävä. Ihan kiva että halusi esitellä keikenlaisia lajeja mutta sitten tapahtumassa ei yhtään viitsinyt auttaa tai neuvoa. Vaarojakin oli kun muut oletti että olet osaajan kanssa liikkeellä. 

ehkä sinä voit antaa jonkin esimerkin tällaisesta lajista?

Voin. Yksi oli vaellua jossa oli sen verran vaikea reitti että epäröin lähteä. Kaveri innosti ja kannusti ja lähdin. Rämmin viimeisenä yksin kun kaveri meni edeltä parempikuntoisten kanssa. Nauroi taukopaikoilla kun melkein itkua vääsin. Toinen oli kiipeilyreissu jossa

Nauraminen on tietysti ikävää käytöstä, mutta mulla silti on ollut kyllä aina itsekritiikkiä arvioida minkälaisen reitin kulkemiseen riittää rahkeet ja missä seurassa. Zakopanessa esim en nähnyt huippuja koska arvioin etten pysy porukan mukana enää osuuksilla jossa joutuu remmein tukemaan menoa. Samasta syystä en lähtisi kiipeilemään kuin kiipeilyhalliin, jossa on hallittu tilanne harjoitella. Surffausesimerkkiä en ymmärtänyt -mikä puomi ja mihin kauas se kaveri meni menojaan?

Nämä on todella hankalia asioita. Lisäksi tapahtumia ja aktiviteettejahan kaverien kesken voi olla vaikka mitä, pulkalla laskusta mönkijöihin ja mökkikeikoista kotitekoisiin kesäfestareihin.

Minusta järjestäjällä on aina iso vastuu. Jos unohtaisin sanoa kaverille, että mökkiranta on rytöinen, varo pohjaa tai varoittaa huussin portaiden heiluvasta laudasta, totta hitossa olisin pahoillani, että hän on satuttanut itsensä. Mitä enemmän, sen hirveämmältä tuntuisi. Minä tosiaan tunnen sen mökkiympäristön, joten minä tiedän, missä siellä helposti sattuu. Aina ei kuitenkaan muista kaikkea sanoa, mutta sekö tarkoittaa, että ei pahoitella tapahtunutta?

Lisäksi on kyllä velvollisuuteni katsoa, että porrasrappuset ei ole hämärä loukko, jossa tietenkään puolipimeässä ei vieras osaa navigoida, vaan jopa todennäköisesti satuttaa itsensä. Valoja päälle, nykyään on vaihtoehtoja vaikka mitä, vaikka ei olisi sähköjäkään.

Pointtihan tässä on, että sitä ystävää ja hänen pärjäämistään kyseisessä jutussa, jota hänen tiedetään tekevän ensimmäistä kertaa, ajatellaan etukäteen (mitä pitää muistaa kertoa ja varmistaa) ja seurataan jutun aikana, että miten se siellä pärjää. Onko kaikki ok. 

Olen varmaan rasittava hössääjä, mutta kyllä minä seuraan vieraita hieman kotonakin. Eli jos yöllä vaikka joku liikkuu enemmän kuin vessaan tai jääkaapille, tsekkaan, onko kaikki ok. Tietysti vieraissa on eroja, jos on todella tutut ystävät, jotka ovat olleet luonamme monia, monia kertoja, heidän uskoo tietävän paikat, joten osaavat kulkea talon eri osissa. Mutta vieraampia en laittaisi vaikka tuoremehua yöllä könyämään kellarista, vaan katsoisin etukäteen, että kaikkea on helposti käsillä jne.

Polvillaan anteeksi pyytelyyn on tietysti pitkä matka ja pahat tapahtumat, mutta jotenkin kyllä katson, että kutsujana ja järjestäjänä olen jokaisessa tilanteessa jonkin sortin vastuussa. Minähän ne tilanteet ja ympäristöt olen suunnitellut, eli mitä tehdään ja missä.

Ja kyllä, jos kaikesta huolenpidosta huolimatta joku kompuroisi siellä kellarin portaissa vekin otsaansa, olisin vain todella pahoillani. En ehkä polvillani, mutta kyllä se vekin oman sydämeenkin jättäisi. Kyselisin kuulumisia ja miten voisin auttaa jälkeen päin. Oli syy minun tai ei, kyllä tosiasiana pysyisi, että tämä tapaaminen ei nyt mennyt putkeen ja perhanan harmi on se.

T: MaratonParkuja