Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Sanonpa sanasen sisarussuhteista minäkin. On jotenkin hauska, että kun MaratonParkujan kanssa usein vaikutamme ajattelevan hyvinkin saman logiikan ohjaamina, olemme kuitenkin kolikon kaksi eri puolta. MP on ison ikäeron sisarussuhteen nuorempi osapuoli, minä vanhempi.

Tällaisessa suhteessa ei liene harvinaista, että vanhempi sisarus asetetaan jalustalle esikuvaksi ja ihasteltavaksi. Näin teki myös minun pikkusisarukseni. Suorastaan kiusallisuuteen asti. Minä taas palvoin noin vuosikymmenen nuorempaa sisarustani varauksetta, ja sain häneltä välittömiä rakkaudenosoituksia ja lämpöä silloin, kun kenelläkään muulla ei ollut niitä minulle antaa. Ehkä juuri läheinen siteemme ja se, että olin hänelle eräänlainen varaäiti, on tehnyt väleistämme aikuisina haastavat. Se, että laitoin välit poikki vanhempiimme, on sisarukselleni äärettömän kova paikka. Olen sanonut, etten millään tavalla vaadi häntä ottamaan puolia tai odota, että minun päätökseni vaikuttaisi hänen väleihinsä vanhempiemme kanssa. Ikäväkseni näin on kuitenkin käynyt: hän kokee minun linjanvetoni kivuliaana, ja helpoin tapa väistää kipua on vältellä minua. Ja olla tiiviisti yhteydessä vanhempiimme.

Olen sanonut, ettei tunnu reilulta, että lopputulos on se, että kaiken kokemani jälkeen minä olen se, joka suljetaan ulos. Sisarukseni on myöntänyt, että eihän se ole, kun minua kohtaan on tehty kuitenkin ihan rikoksiakin (joista kukaan ei koskaan joutunut vastuuseen). Mutta koska hän on edelleen myös taloudellisessa riippuvuussuhteessa vanhempiimme,  on tilanne mitä se on. Totuuden myöntäminen vaatisi vanhempiemme näkemistä varsin raadollisessa valossa, eikä sisarukseni ole siihen valmis.

Sisarukseni on MaratonParkujan lailla kokenut, että minä pyrin vaikuttamaan hänen elämäänsä. Näin siitä huolimatta, että olen tietoisesti sitä pyrkinyt välttämään. Muistan , kun äitini joskus soitti minulle, ja yritti saada minut "puhumaan järkeä" sisarukselleni, kun "sinua se kuuntelee". Totesin, että sisarukseni on aikuinen ihminen, jolla on oikeus omiin päätöksiinsä siinä missä virheisiinsäkin, enkä minä missään tapauksessa aio manipuloida häntä elämään elämäänsä äitimme tai minun näkemyksiä mukaillen. 

Sisarukseni on nyt päättänyt nojata vanhempiimme ja poispäin minusta. Olen tuntenut siitä surua, vihaa ja loukkaantumista. Mutta se on edelleen hänen valintansa, jota minun täytyy kunnioittaa, vaikka en siitä pidäkään. Olen valinnut hyväksyä tilanteen ja keskittää energiani muualle.

Ehkä jonain päivänä asiat muuttuvat ja hän on valmis irrottautumaan vanhemmistamme. Sillä välin minä elän omaa elämääni ja annan hänen elää omaansa. Joskus elämä on.

(jatkuu)

(jatkuu)

 

Tiedän omani lisäksi useammankin sisarussuhteen, jossa nuorempi sisarus kokee vanhemman kontrolloivan ja tarvetta irtiottoon.  Näissä tapauksissa irtiotot äidistä eivät ehkä ole olleet mahdollisia olosuhdesyistä, ja mielessä on käynyt, että ehkä isompi sisarus on sitten toiminut itsenäistymisen ponnahdusalustana. Menee kenties pahasti kyökkipsykologian puolelle, mutta tällainenkin ajatus on mielessä käynyt. Ja voihan se myös olla, että kun vanhempana sisaruksena on tahtomattaan joutunut pikkuäidin asemaan, sitä myös tiedostamattaankin joskus pyrkii kontrolloimaan nuorempaansa.

Itse olen kaikista besserwisserin taipumuksistani ja opettajamaisesta tyylistäni (olin tunnistavinani piikin, ehkä oikeutetun sellaisen) huolimatta pyrkinyt aina antamaan sisarukselleni vapauden elää omaa elämäänsä. Hän ehkä on sitten paras kertomaan, miten siinä loppuviimein onnistunut. Sen tiedän, että olen tukenut häntä kaikissa hänen pyrkimyksissään - silloinkin kun itse olisin vastaavassa asemassa toiminut toisin.

Toimintahäiriöisissä perheissä ei ole aitoa erillisyyttä, joka sallisi erilaisten tunteiden kokemisen ja ilmaisun. Ei siis liene ihme, että sisarus- ja vanhempi-lapsisuhteissa ilmenevät ongelmat ovat läsnä myös parisuhteissa. Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.

-Liekki

Meillä tilanne on ollut sellainen, että olimme selkeä rintama siskon kanssa vanhempia vastaan:-) Eli sinne päin irrottautuminen ei ole ongelma. Sisar on vahvasti tekemisissä äidin kanssa edelleen (isä on kuollut), minä en juuri lainkaan, mitä nyt juhlapyhät ja silloin tällöin vierailu. Se ei ole ongelma lainkaan välillämme, siinä asiassa sisko ei koskaan haastanut päätöstäni.

Kyse on todellakin ollut ihan omasta elämästäni, kuten vaikka siitä, että jo aika nuorena sanoin, että en halua lapsia. Tämä on ollut sisarelleni todella vaikea paikka ja erittäin pitkään hän käyttäytyi kuin mikäkin vanhapiikatäti, eli saattoi esim. illan istujaisissa alkaa jankuttaa, että ei noin nuorena osaa tai pysty tekemään noin isoa päätöstä, mielesi vielä muuttuu tms. Partnerivalinnat ovat olleet tapetilla myös. Kaverit. Jne.

Vieläkin joskus nousee esille tuo lapsiasia. Ja tässä tulee se ajatus omasta parisuhteestani, terkkuja kysyjälle. Kun aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa, sisko alkoi puhumaan, että nythän sitten meni ohi ne ajat ja nyt olisi tosi hyvä mies siihenkin. Sanoin tietysti, että et oo tosissas. 

Mutta nyt olen huomannut, että parisuhteessani ärryn aivan stanan kohtuuttomasti, jos sanon jotain esim. haluavani tms. ja toinen pienestikään kyseenalaistaa sen. Älä siinä holhoa:-) Tähän täytyy kiinnittää huomiota, etenkin, kun oikeasti tiedostan, että sisareni EI tarkoita pahaa. Lisäksi rakastan häntä syvästi, hän on paras tunnepeilini.

Menee nyt aika etäälle keskustelujen aiheesta, mutta suoraan kysymykseen suora vastaus.

T: MaratonParkuja

Minkä ikäisiä te kirjoittajat olette nimimerkkien takana?

Olisi helpompi päästä kärryille näin keskellä matkaa. Ihan koko hommaa mahdoton kelata ja lukea. Olen kärryillä jotenkin. Lukenut alusta, välistä, keskiosaa sieltä täältä ja välistä ja loppuosaa.

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäisiä te kirjoittajat olette nimimerkkien takana?

Olisi helpompi päästä kärryille näin keskellä matkaa. Ihan koko hommaa mahdoton kelata ja lukea. Olen kärryillä jotenkin. Lukenut alusta, välistä, keskiosaa sieltä täältä ja välistä ja loppuosaa.

Kirjoitustyylin perusteella veikkaan, että kaikki enemmän kirjoittaneet ovat syntyneet 70-luvulla. Itsekin olen syntynyt 70-luvun lopulla.

Sivusta seurannut.

Meillä taas tilanne sellainen, että olen tavallaan nuorin. Toinen vanhempi sisarukseni on aina omalla tavallaan ylenkatsonut minua (hän oli suosikki) ja toinen yritti suojella, mutta aikuisiällä myös kontrolloida. Jos tein henkilökohtaisia elämänvalintoja, jotka oli erilaisia mitä hänellä, hän otti ne henkilökohtaisena arvosteluna. Korona-aikana olimme eri mieltä siitä, miten ihmisiä kohdeltiin ja sen sijaan, että hän olisi antanut aiheen olla, hän pakkotyrkytti omaa mielipidettään tyyliin joka välissä. Ja nyt on tosiaan välit menneet, koska en heidän mielestään olisi saanut puhua niistä rikoksista, joita minua kohtaan tehtiin lapsena. Olen hyväksynyt asian, enkä enää kipuile sen kanssa niin kovin. Toki aiheuttaa edelleen surua ja ajoittaisia muitakin tunteita, mutta elämä jatkuu. Ei oikein auta muu kuin hyväksyä, että minulla ei ole sellaista perhettä taustalla, mitä monilla muilla ihmisillä. On tämä oma avioliiton ja lasten tuoma perheeni, mutta ei lapsuuden perhettä. Meiltäkin muuten kuoli toinen vanhemmista jo hyvin varhain.

- Käpybara

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäisiä te kirjoittajat olette nimimerkkien takana?

Olisi helpompi päästä kärryille näin keskellä matkaa. Ihan koko hommaa mahdoton kelata ja lukea. Olen kärryillä jotenkin. Lukenut alusta, välistä, keskiosaa sieltä täältä ja välistä ja loppuosaa.

Siinä 40 tietämillä.

- Käpybara

Vierailija kirjoitti:

Meillä tilanne on ollut sellainen, että olimme selkeä rintama siskon kanssa vanhempia vastaan:-) Eli sinne päin irrottautuminen ei ole ongelma. Sisar on vahvasti tekemisissä äidin kanssa edelleen (isä on kuollut), minä en juuri lainkaan, mitä nyt juhlapyhät ja silloin tällöin vierailu. Se ei ole ongelma lainkaan välillämme, siinä asiassa sisko ei koskaan haastanut päätöstäni.

Kyse on todellakin ollut ihan omasta elämästäni, kuten vaikka siitä, että jo aika nuorena sanoin, että en halua lapsia. Tämä on ollut sisarelleni todella vaikea paikka ja erittäin pitkään hän käyttäytyi kuin mikäkin vanhapiikatäti, eli saattoi esim. illan istujaisissa alkaa jankuttaa, että ei noin nuorena osaa tai pysty tekemään noin isoa päätöstä, mielesi vielä muuttuu tms. Partnerivalinnat ovat olleet tapetilla myös. Kaverit. Jne.

Vieläkin joskus nousee esille tuo lapsiasia. Ja tässä tulee se ajatus omasta parisuhteestani, terkkuja kysyjälle.

Hieman pohdin, tarkoitimmeko vanhemmista irrottautumisella samaa asiaa. Normaalistihan murrosiän tehtävä on tuottaa terve erillisyys vanhemman ja lapsen siihen asti symbioottiseen suhteeseen. Tuo irtautuminen tapahtuu niin, että voi turvallisesti kohdistaa vanhempaansa myös negatiivisia tunteita ja kyseenalaistaa hänen auktoriteettinsa. Luottaen siihen, että rakkaus säilyy erimielisyyksistä huolimatta.

Vanhempi, joka syystä tai toisesta ei ole turvallinen tai läsnä, ei voi antaa lapselle tuota kokemusta. Hän ei pysty ottamaan rakentavalla tavalla vastaan haastavia tunteita. Minä olen katkaissut välini äitiini, mutta ei se ole sama asia kuin turvallinen, yhteyden säilyttävä erillistyminen, jonka murrosikä parhaassa tapauksessa tuottaa. Kun minä kapinoin ja ilmaisin oman tahtoni, äitini vetäytyi, vaikeni ja hylkäsi minut (laitoin hänet siis valitsemaan minun ja alkoholin välillä). Tämä oli kaikkea muuta kuin turvallinen ja hyvä kokemus. Sen opetus oli, että jos minulla on oma tahto ja toisesta poikkeava näkemys, minut hylätään.

Tavallaan ymmärrän helposti, miksi parisuhteeni ovat menneet niin kuin ovat menneet.

-Liekki

Liekki, luulen, että kyllä ymmärrämme samoin. Ja samahko kokemus varmaan sekin, peilikuvana, että sisareni vilpittömästi pyrki tiedostaen ja tiedostamattomasti korvaamaan tuon turvallisen irtaantumisen kokemuksen, jota paitsi jäimme molemmat. Mutta siinä vaiheessa itse asiassa minä olin se vahvempi. Meidän ikäero ei kuitenkaan ole valtavan suuri, vain 4 v, mutta tapahtumat sattuivat ikävuosiin, joissa tuo on merkittävä. Mutta minä olin se, joka otti lusikan käteen ja hoiti käytännön asiat ja kukaan ei liene ylläty, jos kerron, että suurimman osan sodista ja riidoista:-)

Tässä tuleekin se yhtymäkohta, huom. ei suora rinnastus Hukassa tilanteeseen. Hän ei voinut korvata mitään vanhemmuussuhteessa, koska se ei ollut meidän läheissuhteemme juttu, se oli haitaksi meidän sisarussuhteen dynamiikalle. Aivan kuten mielestäni Hukassa yritys korvata miehelle lapsuudenkokemuksien arvet vääristää heidän suhteensa dynamiikkaa.

Minä en missään nimessä kanna sisarelleni mitään kaunaa, päinvastoin. Mutta oli todella vaikeaa saada ensin itsensä ja sitten toinen ymmärtämään, että tämä ei oikeasti toimi. Että tiedän, että tarkoitat suorastaan ylimaallisen hyvää, mutta nyt, back off lady. 

Tunsin itseni ihan hirviöksi, sillä tiesinhän, että sisarukseni tarkoittaa parastani. Mutta kun se ei ollut parhaani. Eikä ennen kaikkea hänen. Lisäksi kun virheitä tuli tietysti tehtyä siinä kuin kenen nuoren hyvänsä, hän alkoi vähän marttyyriksi, että niin jos olisit kuunnellut niin nyt hänestäkään ei tuntuisi näin pahalta. Siinä kohtaa älysin, että ei se nyt siten mene, että kun minä teen virheen, sinä otat syyt. Sehän on älytöntä - aivan kuin eläisit hei mun elämää?

Lisäksi vielä semmoinen huomio, että tosiaan toisenkin tien olisimme voineet kulkea. Olisimme voineet jäädä jumiin siihen isosisko-äiti/lapsisisko juttuun, eli minä olisin irrottautunut hänestä turvallisesti kuten vanhemmasta tehdään.

Hyvältä vanhemmalta suljetaan toinen silmä, ollaan siellä kaveriporukassa "yhden siiderin join"-politiikalla kotiinpäin ja ei tuoda kotiin kuin varmat tapaukset sitten joskus parinkympin paremmalla puolella. Käydään kylässä ja joskus jopa yökylässä, mutta oma elämä on omaa eikä toinen siitä juuri tiedä. Mutta me, minun mielestäni onneksi, menimme riitelyn ja dynamiikan korjaamisen tien, joka vei meidät tavalliseen sisarussuhteeseen, jossa jaetaan asiat, pienet ja suuret, kaunistelematta.

T: MaratonParkuja

Musta on väärä ajatus että sisarussuhteet tai niiden puuttuminen siis olla ainoa lapsi ei vaikuttaisi parisuhteeseen. Musta niitä voi silleen rinnastaakin että sisarussuhteethan on ensimmäisiä paikkoja missä opetellaan vuorovaikutusta ja se mihin asemaan niissä päätyy voi olla juuri se mitä toistaa parisuhteissakin. Itse olen neljän sisaren kanssa toiseksi nuorin ja tuntuu että yhteyden saaminen on vaikeaa muihin kun olin jotenkin huomaamaton. Isommat bondas keskenään ja kuopusta rakasti kaikki. Kyllä vaikuttaa parisuhteisiin.

Epäilemättä sisarussuhteilla sekä vanhemman ja lapsen välisillä suhteilla voi olla hyvinkin vaikutusta parisuhteisiin siten, että lapsuudessa opitaan toimintamalleja, jotka voivat vaikuttaa parisuhteissa myöhemmin.

Minusta näitä suhteita ei tulisi kuitenkaan rinnastaa parisuhteisiin, sillä sisarussuhteisiin ja etenkin lapsen ja vanhemman välisiin suhteisiin liittyy valta-asetelmaa ja hierarkiaa. 

Sen sijaan parisuhteen tulisi olla kahden tasavertaisen ihmisen suhde. Mikäli parisuhteeseen yrittää soveltaa esimerkiksi vanhempi-lapsi-asetelmaa, se vinouttaa suhteen. 

Minulla on tunne, että Hukassa yrittää nyt epätoivoisesti etsiä syitä jäämiselle. Hän katsoo vanhoja valokuvia ja yrittää oikeuttaa miehen käytöstä etsimällä syitä miehen lapsuudesta.

Hukassa, toivon, että katsot asioita rehellisesti ja mieluummin sen kautta, millainen hyvän parisuhteen sinun mielestäsi pitäisi olla. Millaisessa parisuhteessa sinä haluat elää.

Kuurankukka

No eihän kukaan ole ollut soveltamassa mitään sisarussuhteita tai laosivahenpi suhteita parisuhteeseen vaan päinvastoin sanottu että kannattaa kiinnittää huomiota siiehn, että näin ei käy eli että ottaa parisuhteessa sen saman roolin kuin sisarussuhteessa!

Koska niin helpsoti ihmisille käy. Jatketaan sitä samaa mallia että olen tämmöinen vaikka pitäisi osata olla tasa-arvoinen. Pitäisi paljonkin aina mutta aina ihmiset ei osaa ja siitähän niitä ongelmia tulee. Silloin kannattaa miettiä mikä se oma ottama rooli ja mistä sen on saanut.

"Hukassa, toivon, että katsot asioita rehellisesti ja mieluummin sen kautta, millainen hyvän parisuhteen sinun mielestäsi pitäisi olla. Millaisessa parisuhteessa sinä haluat elää."

Oman eroni aikaan koin kamalan turhauttavaksi tämmöisen puheen. Totta kai halusin välittävän, rakastavan, ihanan parisuhteen. Mutta nyt oltiin eroamassa monestakin syystä. Halusin ymmärtää ne syyt ja oman osani niistä. 

Tuossa sanotaan vain että huomaa huonoksi ja lähde ja kuvittele, että voit määritellä itsellesi sillä tavoin hyvän suhteen. Ei onnistunut kuin 21 v myöhemmin ja sen jälkeen kun olin tehnyt monet terapiat ja pohtinut murroskohtani.

Kuurankukka kirjoitti Sen sijaan parisuhteen tulisi olla kahden tasavertaisen ihmisen suhde. Mikäli parisuhteeseen yrittää soveltaa esimerkiksi vanhempi-lapsi-asetelmaa, se vinouttaa suhteen. 

MP taas kirjoitti Aivan kuten mielestäni Hukassa yritys korvata miehelle lapsuudenkokemuksien arvet vääristää heidän suhteensa dynamiikkaa.

Tämä on juuri se mitä yritin sanoa: kun normaalia itsenäistymistä vanhemmasta ei ole tapahtunut, ei ole kasvanut erilliseksi itsekseen ja on sen vuoksi altis esimerkiksi manipuloinnille parisuhteessa. Ei siis ole saanut tunnistaa omaa tahtoaan ja tarpeitaan silloin, kun ne ovat ristiriidassa toisen kanssa.

Kyse on puhtaasti tiedostamattomasta asettumisesta omaksumaamme rooliin aikuisissa ihmissuhteissa, ei tietoisista yrityksistä toimia tietyllä tapaa. Käytöstämme ohjaavat uskomukset liittyen siihen, keitä ja millaisia me olemme. Ja millaisia meidän tulisi olla saadaksemme rakkautta ja hyväksyntää. Toisin sanoen sinänsä ihan normaalista kasvatuksesta ja tavasta sosiaalistaa yksilöt toimimaan yhteiskunnassa. Opetusta siitä, millainen käytös on toivottavaa ja millainen ei.

Jos opit toimivat, voi niitä noudattaa loppuelämänsä koskaan asiaa sen kummemmin pohtimatta. Jos taas on saanut mukaansa mädät eväät, niin sen yleensä huomaa vasta paljon myöhemmin. Koska mitään vertailukohtaa ei nuorena ole, vasta aika ja kokemukset kerryttävät ymmärrystä siitä, että on muitakin tapoja toimia. Huonompia, parempia tai vain erilaisia. Jos huomaa, että itselle onkin myyty pilaantunut eines, voi havahtumisen hetki olla katkera. Itselleni ainakin oli kova paikka huomata, että puoli elämää oli mennyt opeilla, jotka olivat lähinnä haitallisia itselleni.

Lapsettomana minulla ei ole omakohtaista kokemusta kasvattamisesta, mutta jotenkin on tarttunut korvaan lausahdus "Kyllä sinäkin sitten ymmärrät, kun sinulla on omia lapsia". Sivusta seuraten vaikuttaa siltä, että on niitä, jotka todella ymmärtävät ja omaksuvat itse vanhemman roolissa ollessaan samat menettelyt, jotka kokivat lapsena epäreiluina tai vahingoittavina. Toisin sanoen tuntuvat ajattelevan, että koska minulle tehtiin näin, voin minäkin toimia samoin muita kohtaan. Ja sitten on niitä, jotka vasta vanhemmaksi tultuaan todella ymmärtävät, miten väärin heidän omat vanhempansa ovat toimineet heitä itseään kohtaan.

Luulen että kaikista vahingoittavimmat suhdedynamiikat syntyvät, kun nämä kaksi persoonallisuustyyppiä kohtaavat. Se, joka ei ainakaan ikinä milloinkaan missään tilanteessa halua aiheuttaa toiselle kipua, koska tietää miten kamalalta se voi tuntua. Ja se, joka on mielestään oikeutettu olemaan itsekäs paskapää, koska hänenkään tarpeitaan ei ole huomioitu.

Itse huomaan olleeni hyväuskoinen hölmö siinä, että olen ajatellut kaikkien olevan kiinnostuneita myös muiden hyvinvoinnista. On ollut aika karmeaa havaita, että on tosiaan ihmisiä, joille on tärkeintä, että heidän ei tarvitse tehdä mitään vaikeaa. Viis siitä, minkä hinnan muut siitä maksavat. Sattuneista syistä tämä v*tuttaa erityisesti vanhempien suhteessa lapsiinsa. En edelleenkään arvosta yhtään pätkän vertaa sitä, miten 28 v:n mies hoiti eronsa. Mutta aivan punaista usvaa saa näkemään se, miten hän jätti oman jälkikasvunsa taloudellisesti heitteille ja 28 veen yksin selviytymään kuluista, joihin oli jo sitoutunut osallistumaan. Ja sen jälkeen leikkii avokätistä maailmanmiestä uudelle heilalleen ja tämän lapsille.... Lopetan ennen kuin räjähdän.

-Liekki

Kiitos taas kerran avartavista mielipiteistä. Olen itse kasvanut 3 veljen kanssa, ovat siis sisaruksia vaan ei siskoja. Aikoinaan hirveästi kaipasin, että olisipa ihanaa kun olisi sisar, siis naispuolinen. Mutta sitten kun olen seurannut ystäviä ja kanssaeläjiä, niin tuntuu että kovinpa ovat monimutkaisia ihmissuhteita näm sisarten suhteet. Yksi veljistäni on jo edesmennyt,  osalla meistä oli ikäeroakin n. 10 mutta en ole koskaan tiedostanut tai pähkäillyt omaa suhdettani veljiini sen enempää. Asialliset välit on meillä kaikilla, omat vanhemmat on yhdessä saatettu hautaan ja onneksi mitään perintöriitojakaan ei ole ollut. Kaikki ovat lähteneet kotoa itsenäistymään siinä 18-19 v iässä, on ammatit , on ollut avioliittoja  , eroja ja osa on vieläkin naimisissa. Asiallisesti on aina tilanteet hoidettu, en muista ikinä sen kummempia riitoja olleen, mitä nyt lapsina keskinäiset  normaalit nahinat ja tappelukset.

Ehkä ajatteluni on "miesmäistä" koska olen sittemmin tehnyt myös työurani ns. miesvaltaisissa ammateissa. Ihan vaan koska ne ovat olleet itseäni kiinnostavia aloja. Itse olen tehnyt virheitä parisuhteissani ja oppinut niistä kantapään kautta , niinkuin ihmiselämässä mielestäni kasvamiseen kuuluukiin, ja jos hyvin käy, niin aina oppinutkin niistä jotain. 

Nyt olen jo iällä ja leski , enkä kaipaa enää parisuhdetta  ja ylimääräistä "vääntöä" elämääni. Meille naisille, jotka tunne elämältään ihan oikeasti poikkeavat miehistä (itsekin nuorempana) sanoisin että jätetään se draamailu vähemmälle, ja vaikka miehissä on paljon ääliöitäkin, niin on heissä paljon sellaista  hyvääkin mikä meiltä naisilta joskus puuttuu, eli se ylenpalttinen tunteissa vellominen. Let"s only live. 

Vierailija kirjoitti:

Epäilemättä sisarussuhteilla sekä vanhemman ja lapsen välisillä suhteilla voi olla hyvinkin vaikutusta parisuhteisiin siten, että lapsuudessa opitaan toimintamalleja, jotka voivat vaikuttaa parisuhteissa myöhemmin.

Minusta näitä suhteita ei tulisi kuitenkaan rinnastaa parisuhteisiin, sillä sisarussuhteisiin ja etenkin lapsen ja vanhemman välisiin suhteisiin liittyy valta-asetelmaa ja hierarkiaa. 

Sen sijaan parisuhteen tulisi olla kahden tasavertaisen ihmisen suhde. Mikäli parisuhteeseen yrittää soveltaa esimerkiksi vanhempi-lapsi-asetelmaa, se vinouttaa suhteen. 

Minulla on tunne, että Hukassa yrittää nyt epätoivoisesti etsiä syitä jäämiselle. Hän katsoo vanhoja valokuvia ja yrittää oikeuttaa miehen käytöstä etsimällä syitä miehen lapsuudesta.

Hukassa, toivon, että katsot asioita rehellisesti ja mieluummin sen kautta, millainen hyvän parisuhteen sinun mielestäsi pitäisi olla. Millaisessa parisuhte

Nimenomaan parisuhteen pitäisi olla kahden tasaveroisen aikuisen suhde. Mutta täällä keskustellaan sairaista suhteista jotka ei perustu tasaveroisuuteen.

Nimenomaan parisuhteen pitäisi olla kahden tasaveroisen aikuisen suhde. Mutta täällä keskustellaan sairaista suhteista jotka ei perustu tasaveroisuuteen.

Olen ainakin omasta parisuhdehistoriastani ollut huomaavinani, että niissä tasaveroisissa ja tasapainoisissa suhteissa syntyy aika vähän keskustelunaihetta... Samoin kuten kirjoissa ja elokuvissa vain harvoin kuvataan tavallista arkea, jossa ei tapahdu mitään muuta kuin normaalia elämää.

Tosin aika harvassa taitavat olla myös täydellisen aikuiset ja tasaveroiset suhteet, eli lähdemateriaalia on varmaan kaikilla jonkun verran omasta takaa.

Toisilla enemmän kuin toisilla :D

-Liekki

Pointtini oli vaan tuoda esiin miksi minun mielestäni parisuhteita ei voi suoraan rinnastaa sisarussuhteisiin tai vanhemman ja lapsen suhteisiin. Vaikka haitallisia toimintamalleja esiintyy varmasti kaikissa.

Kiinalaisessa kulttuurissa on monia suhteita, joista vain kahden ystävän suhde on tasavertainen. Kaikkiin muihin liittyy hierarkiaa ja epätasa-arvoista valta-asetelmaa. Älkää nyt taaskaan vetäkö herneitä heti nenään - en siis yritä tässä soveltaa kiinalaista kulttuuria Suomeen. Vaan pointtini oli vain tuoda esiin, että jotkut suhteet ovat jo lähtökohtaisesti epätasa-arvoisia kuten vanhempi-lapsi suhde. Toiset taas kuten ystävyys ja avioliitto, niiden tulisi ainakin lähtökohtaisesti olla kahden tasavertaisen ihmisen suhteita.

Se, mitä todellisuudessa sitten tapahtuu, on toinen juttu. Ja siitä on paljon valitettavia esimerkkejä tässäkin ketjussa.

Jonna Tervomaa tulkitsi eilen Vain elämää -ohjelmassa hienosti Viivin biisin Lauseet on vaan lauseita. Tuli tämä ketju mieleen.

Kuurankukka

MP, taidat tehdä koko ajan töitä myös omassa suhteessa ja yrität itseäsi parantaa. Mietin mitä läheisillesi kuuluu ja ystäväsi tilannetta. Jos haluat, kerro niistä enemmän.

Kuten viimeaikaisesta kirjoitustahdista ehkä näkyy, töissä ollut iso kuolonlinja saavutettiin torstaina ja sen jälkeen on ollut taas enemmän aikaa omille ajatuksille.

Totuttelen tässä vähitellen arpeeni, joka on keskellä otsaa. Siitä tullee melko lailla häviävän pieni aikanaan, tai näin ainakin plastiikkakirurgi antoi ymmärtää. Lopullista tulosta ei kuitenkaan kukana pysty sanomaan varmaksi, ja epävarmuus ja pelko ovat saaneet seisoskelemaan tuntikausia peilin edessä tulevaa murehtimassa ja arpea tökkimässä. Siitä ilosta ehdin jo ehkä aiheuttaa pysyvää vahinkoa arven paranemisellekin, kun intoonnuin "hoitamaan" sitä liikaa. Lapsuudesta peräisin oleva ja stressistä aktivoituva sisäinen hätä pakottaa minut usein tekemään jotain. Ja se jotain on harvoin mitään järkevää.

Kaikista vaikeinta on päästää irti siitä minäkuvasta, jossa minulla ei ole arpea. Ja olla tekemättä arvesta itselleni mörköä, jotain mikä kuristaa kurkkua joka kerta peiliin katsoessa.

Vähiten ei harmita se, miten turhaan arpi syntyi. Jos sitä olisi itse vain kompuroinut jalkoihinsa, olisi tilanne aivan toinen. Hommahan meni niin, että ystäväni ehdotti minulle aktiviteettia, ja koska en ollut ikinä moista touhunnut, pyysin tarkat ohjeet. Periaatteessa sainkin sellaiset, mutta unohtui mainita, että ko. aktiviteettiin liittyi riski esimerkiksi silmän ja/tai näön menettämisestä, enkä olisi ikinä ryhtynyt siihen, jos olisin tiennyt sen olevan ylipäänsä millään tavalla vaarallista. Mielialaani ei parantanut sen kuuleminen, että edellisenä kesänä joku toinen oli saanut arven otsaansa samasta syystä, ja sen vuoksi kuulemma nyt erityisesti ohjeistettiin. Jätettiin sitten vain sanomatta, miksi.

Olen keskustellut monien kanssa siitä, kenellä on vastuu tapahtuneesta, ja huomannut, että kunkin oma elämänkokemus ja tietämys aihepiiristä vaikuttavat siihen, miten asiaan suhtaudutaan.. Itselläni on vahva tunne, että en ole vastuussa, kun en olisi koskaan edes uneksinut puuhaan ryhtymisestä, jos olisin tiennyt riskit. Luotin ystävääni siinä, että hän kertoo minulle kaiken tarvittavan, eikä tästä ollut mitään puhetta.

Samanaikaisesti parikin hyvää ystävääni on sitä mieltä, että vastuu on aina sillä, joka tekee. Ei sillä, joka antaa väärät tiedot ja ohjeistaa puutteellisesti. Ystävilläni on sinänsä heidän elämänkokemuksensa perusteella aivan järkevät perusteet näkemykselleenn - he olisivat tienneet varoa. Minulla vain ei valitettavasti ollut samaa kokemusta.(jatkuu)