Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

(jatkuu)

Sisälläni on vakaa tunne siitä, etten ole tehnyt mitään väärä ja että en olisi missään tapauksessa osannut väistää vaaraa. Silti ystävieni kanta saa minut kyseenalaistamaan itseni ja pohtimaan, olenko sittenkin kohtuuton vetäytyessäni vastuusta. Ja että onko vakaa vastuun siirto toiselle osapuolelle vain tiedostamattoman syyllisyyden herättämä defenssi. Minusta ei tunnu siltä, mutta tässä juuri tulee se ongelma, että en voi luottaa tunteisiini, koska niitä on manipuloitu koko elämäni ajan. Sammakkoa on keitetty kattilassa niin kauan, ettei se edes oikein tajua olevansa kattilassa, ja onko elossa vai kuollut - siitäkään ei oikein ota selvää.

Koska asiasta selvästi on olemassa monta erilaista totuutta, pitäisi minun nyt vain pystyä valitsemaan omani ja omistamaan se. Samoin kuin arpeni. Havaitsen sen vaikeaksi. Ja juuri näistä syistä olen itse varovainen sanomaan muille, miten heidän pitäisi tehdä tai ajatella. Meillä ihmisillä kun on erilaiset toimintaa ohjaavat arvot ja periaatteet, eikä niitä voi ulkopuolelta määrittää. Sen sijaan peilauspintaa pystyy tarjoamaan kertomalla oman näkemyksensä, ja mitä enemmän peilejä, sitä ehyempi kokonaiskuva ja varmemmat perusteet omalle kannalle.

Tässä ketjussa on monia erittäin kirkkaita ja hienoja peilejä, jotka heijastavat asioita eri kulmasta. Olen valtavan iloinen viimeaikaisen keskustelun laadusta, mihin ei varmaan vähiten vaikuta Kuurankukan paluu ketjuun. Vaikka emme läheskään aina katso asioita täsmälleen samasta kulmasta ja vaikka voi vaikuttaa siltä, että puutun eriäviin näkemuksiin suorastaan liikuttavalla tarmolla, toivon että on itsestään selvää, että arvostan aina hänen hyvin esitettyjä ja erinomaisen selväjärkisiä kommenttejaan. Ne kun usein palauttavat mieleen sen, miten ns. normaali ihminen käyttäytyisi ja sietäisi paineistetussa tilanteessa.

Tässä kohden kuulisin mielelläni yleisellä tasolla siitä, miten helppo tai vaikea teidän on pitää kiinni kiinni omista näkemyksistänne, tai toisaalta päästää irti niistä? Mikä ohjaa päätöksentekoa, järki vai tunne? Tämän ketjun kontekstissa olennaista lienee myös kysymys siitä, mikä on oikea hetki päästää irti parisuhteesta, tai onko sellaista edes mahdollista määrittää.

-Liekki

Kiitos Liekki lämpimistä sanoistasi. Arvostan niitä todella.

Mietin tuota arpea kasvoillasi ja mitä se sinulle edustaa. Niin harmillista kuin onkin, että kasvoissasi on nyt arpi, minulla on silti tunne, että  suurempi ongelma sinulle on jokin mitä arpi edustaa. Olet kokenut paljon epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä elämässäsi. Olisiko kyse siitä, että arpi on sinulle epäoikeudenmukaisuuden symboli? Nyt vihdoin olet opettelemassa rajojen asettamista muille ihmisille ja nyt rajojasi on taas loukattu ja siitä on vieläpä näkyvä merkki ihollasi. Jotain jonka näet aina kun katsot peiliin. Kuten sanoit asia olisi helpompi hyväksyä, jos olisit itse kompuroinut ja aiheuttanut sen. Nyt koet, että ystäväsi on aiheuttanut sinulle arven toiminnallaan eikä ota vastuuta tapahtuneesta. Ehkä työstämällä näitä tunteita pääsisit eteenpäin.

Minulla ei ole vastauksia sinulle, mutta olen itsekin kamppaillut paljon viime aikoina pohtien vastuuta ja sitä mikä on oikeudenmukaista, missä omat rajani kulkevat. Lopulta kysymys palautuu aika isoihin asioihin. Esimerkiksi siihen, mikä elämässä on lopulta tärkeintä.

Kysyit miten päätökset syntyvät. Järjellä vai tunteella. Oma päätöksentekoprosessini isoissa kysymyksissä on varsin mystinen. Siihen liittyy sekä rationaalista pohdintaa että tunteita. Osin se tapahtuu myös tietoisen minän ulkopuolella, sillä joskus ratkaisen asioita nukkuessani. Sen vaan tiedän, että kun asioille antaa tarpeeksi aikaa ja tilaa, niin jonain päivänä vaan tietää mitä tehdä. Enkä ole kertaakaan päätöksiäni katunut.

Yksi selkeä mittari on keho. Vaikka mieli on taitavat syöttämään välillä itselle valheita, niin keho ei valehtele. Neuvoisin pysähtymään kuuntelemaan miltä jossain tilanteessa kropassa tuntuu. Voi leikkiä, että on tehnyt jonkin päätöksen ja sen jälkeen pysähtyy kuuntelemaan kehoaan. Jos tuntuu helpottavalta, se kertoo jotain. Aina tämä ei toimi, mutta usein kyllä. Joskus päätökset ovat niin kivuliaita, että seuraa itkua ja päänsärkyä. Mutta kun aikaa kuluu, kehossa tuntuu hyvältä ja rauhalliselta jos päätös on ollut oikea. Kannattaa kuunnella kehoaan myös muiden ihmisten seurassa. Jos jonkun seurassa on toistuvasti paha olla, sekin kertoo jotain.

Kuurankukka

Oma päätöksentekoprosessini isoissa kysymyksissä on varsin mystinen. 

Tämä sai minut hymyilemään ja naurahtamaan. Ihanasti sanottu! 

Kiitos kysymästä, anonyymi, läheisille alkaa kuulumaan parempaa. Todella isosta asiasta on rämmitty eteenpäin ja niinhän se on, että elämä vain jatkuu. Isoäiti tapasi tokaista, että eteenpäin elävän mieli. Ajattelen samoin, eteenpäin pitäisi katsoa enemmän kuin taakse, ehkä.

Liekin tilanne mietityttää monella tavoin. Mitä katumukseen tulee, olen oppinut sen iän myötä. Tapasin ennen ajatella, että mitään, mitä teen, en kadu. Noh, väärin arvattu:-) ja olen havainnut, että katuminen helpottaa. On ollut hyvää ja helpottavaa huomata, että ai vitsi kun tuo kaduttaa, tällä järjellä en tekisi. Jos olisin tiennyt, minkä nyt tiedän. 

Se on kuin anteeksi pyytäminen, joskus se vain on tarpeen. Ja kun hetkensä katuu, voi antaa itselleen anteeksi, että et tiennyt, mitä nyt tiedät. Parasta ottaa opiksi, edes:-).

Ja tosiaan, tämä suhde on ollut (ja on) itselleni todella parantava kokemus. Mies ei päästä minua helpolla, vaan keskustelemme paljon ja usein eri asioista. Hän ei laske minua muurieni taakse selittelemään. 

Ystäväni tilanteesta en oikein osaa avautua, se on todella hankala. Kuuluisa pee on tullut tuulettimeen monella tavalla. Kaikki on ollut tavallaan ennakoitavaa, mutta jokaisellehan se oma tapaus on oma ja erilainen. En osaa sanoa muuta kuin että toivotaan, että kävisi siten kuin parhainta on. 

Hyvää loppuvaa ja alkavaa viikkoa kaikille, toivottavasti kuulemme monien viestejä, itse APkin ääntä olisi kiva kuulla!

T: MaratonParkuja

Kiitos Kuurankukka. Osuit loistavalla vastineellasi suorastaan kivuliaalla tarkkuudella ongelman ytimeen, eli siihen, että arpi on tuskallinen erityisesti siihen liittyvän luottamuksen pettämisen ja rajojeni rikkomisen vuoksi. Ja kyllä, kokemus on täysi toisto menneisyydestä.

Olen huomannut, että vaikka en tässä tehnyt tietoista valintaa ryhtyä riskialttiiseen toimintaan, olen tietyllä tavalla altis jättämään huomiotta sisäisen hälytysjärjestelmäni merkit. Varmaan juuri siksi, että nuorempana ne oli pakko tukahduttaa, jotta pystyi jatkamaan näytelmää lapsuudenperheen kanssa. Minulla oli arven aiheuttaneesta ystävästäni tietty tunne, minkä vuoksi pidin häntä aina käsivarrenmitan päässä. Valitettavasti en koskaan osannut kuitenkaan ajatella, että hän voisi olla noin vastuuton ja asettaa ystävänsä tietoisesti vaaraan. Oppirahat luetaan otsasta.

Yritänkin kääntää arven merkityksen tällä erää muistutukseksi kuunnella itseäni ja olla ylipäänsä lähtemättä mukaan asioihin, joissa nihkeä tunne herää. Kun katson taaksepäin, olisi minulla ollut näin toimien mahdollisuus välttää lähes kaikki suuret ongelmat elämässäni. Olen kuitenkin tiedostamattani tehnyt usein valinnan jättää kuuntelematta sisäisiä hälytyskelloja. Ehkä nyt muistan.

Luulen, että huolimatta kuluneen vuoden oivalluksista muistutus tulee tarpeeseen vielä monet kerrat. Ajoin jokunen viikko sitten Penan pihan ohi, ja näin hänen autonsa. Niin paljon kuin haluaisin sanoa olevani täysin sujut hänen muistonsa kanssa, keho kertoi vahvasti eri tarinaa. Heti kun näin Penan auton, rintakehääni ilmestyi puristava tunne. Kyllä joo, yli olen. Hienosti. #ItsepetosOnParasPetos. Oli siis Kuurankukalta erinomainen muistutus kuunnella kehoa.

Kävin eilen stalkkaamassa herran Instagramin ensimmäistä kertaa kuukausiin, ja löysin sieltä pohdinnan siitä, miten hän on vasta hiljan tajunnut alkoholin vaikutuksen elämäänsä ja sen, että kaikista luuloistaan huolimatta ei kuitenkaan aina pysty asettumaan toisen asemaan. Päivitykseen oli tullut kommenttina sydän naisihmiseltä, jonka oletan olevan hänen tämänhetkinen tunteidensa kohde ja oivallusten alullesaattaja.

Ja kyllä, minua harmittaa, että hän saa oivalluksensa toisen kanssa. Samanaikaisesti tunnistan, että minulla ei ole halua eikä kykyä operoida alkoholistien kanssa. Harmitusta tai kaipuuta yhteyteen se ei kuitenkaan valitettavasti poista, joten ei kai sitä auta kuin opetella elämään näiden tunteiden kanssa.

Oli muuten jotenkin oudosti helpottavaa kuulla, että tasapainoinen ja terveillä rajoilla varustettu Kuurankukkakin joutuu tekemään töitä näiden asioiden kanssa. Välillä kun tulee tunne, että on se ainoa kyvytön ja kaikin puolin toivoton tapaus, kun ei tiedä edes itse, mitä ajattelee ja tuntee.

Voimia siis Kuurankukka, ja myös kaikille kanssakulkijoille, jotka omaa Goljatiaan pyrkivät selättämään.

-Liekki

Liekin tilanne mietityttää monella tavoin. Mitä katumukseen tulee, olen oppinut sen iän myötä. Tapasin ennen ajatella, että mitään, mitä teen, en kadu. Noh, väärin arvattu:-) ja olen havainnut, että katuminen helpottaa. On ollut hyvää ja helpottavaa huomata, että ai vitsi kun tuo kaduttaa, tällä järjellä en tekisi. Jos olisin tiennyt, minkä nyt tiedän. 

Se on kuin anteeksi pyytäminen, joskus se vain on tarpeen. Ja kun hetkensä katuu, voi antaa itselleen anteeksi, että et tiennyt, mitä nyt tiedät. Parasta ottaa opiksi, edes:-).

Itse olen viettänyt niin ison osan elämästäni katuen, että yritän nykyisellään minimoida siihen käytetyn ajan. Tunnehan se on muiden joukossa, eikä sitä saa tukahduttaa. Silloin menevät juuri oppimisen mahdollisuudet hukkaan. Itse yritän kuitenkin lähestyä sitä aina nimenomaan siitä näkökulmasta, että se on viesti tarpeesta tehdä asiat seuraavalla kerralla toisin.

Katumuksen yhteydessä olisi hyvä olla tunneparina myös myötätunto, erityisesti itseään kohtaan. En ole nyt esimerkiksi hirveästi potkinut itseäni siitä, miksi mukaan touhuun lähdin tai myöhemmin arpea tarpeettomasti rassasin. Sen sijaan olen yrittänyt ymmärtää niitä tilannetekijöitä ja sisäisen maailmani piirteitä, jotka ovat asiaan vaikuttaneet. Nimenomaan siltä kantilta, että yritän tunnistaa altistavat triggerit jatkossa ajoissa ja toimia niiden kanssa viisaammin.

Elämähän on ennen kaikkea oppimiskokemus, jos opetuksen vain haluaa ottaa vastaan.

Yhdyn MaratonParkujaan vahvasti anteeksipyytämisen tarpeellisuudesta, myös itselleen. Onnistunut anteeksipyyntö ja anteeksianto ovat maailman korjaavimpia kokemuksia. Ja sen jälkeen voikin ottaa MP:n isoäidin opit käyttöön ja siirtää katseen tulevaan. Kun kiitos luojan, vaan ei ystäväni, on edelleen katse, mitä siirtää.

-Liekki (joka havaitsee sen anteeksipyynnön puuttuessa olevansa paitsi pitkävihainen myös pikkusieluinen)

Kiitos taas Liekki lämpimistä sanoistasi ja erittäin oivaltavasta kirjoituksestasi. Tartun heti tuohon miten kuvailit itseäsi kyvyttömäksi ja toivottomaksi tapaukseksi. Sen perusteella miten osaat analysoida asioita ja reflektoida itseäsi olet kyllä kaikkea muuta. Tässä ketjussa mielestäni sieltä terävimmästä päästä. Lisäksi olet ilmeisesti kulkenut aikamoisen kivikkoisen polun lähtökohtaisesti heikoilla eväillä. Olet kulkenut pitkän matkan ja selviytynyt. Anna itsellesi arvoa ja armoa.

Tuosta katumuksesta heräsi minulla sellainen ajatus, että itsepetosta tai ei, puolustusmekanismi tai ei, niin minua on usein auttanut isoissa elämän kysymyksissä tietynlainen fatalismi, usko kohtaloon. En siis juurikaan jossittele tai katso taaksepäin, pohdi vaihtoehtoisia todellisuuksia. Jos esimerkiksi jokin ihmissuhde katkeaa lopullisesti, ajattelen niin, että meillä oli toisillemme tässä elämässä jokin tarkoitus ja nyt se on täytetty ja on aika jatkaa eteenpäin. En haikaile eksien perään tai muidenkaan ihmisten, jotka ovat jääneet matkan varrelle syystä tai toisesta. Apulannan jossain biisissä on minusta hieno ajatus siitä, että on viisautta tietää ketkä ovat sellaisia ihmisiä, joita seurata ja keitä taas ei kannata. 

Yllä oleva pätee siis vain elämän isoihin kysymyksiin. Sitä kaduttavaa pienemmissä asioissa riittää kyllä jatkuvasti. Yritän myös olla armollisempi itselleni, sitä opettelen koko ajan.

Niin se vain on, että tämä elämä on jatkuvaa oppimista eikä valmiiksi tulla koskaan. Mitä enemmän joku asia pohdituttaa, sitä enemmän ollaan tekemisissä jonkin tärkeän kanssa. Kannattaa kuunnella itseään. Varsinkin niitä hiljaisia pieniä ääniä sisällä, jotka yrittävät joskus piipittää että metsään ollaan menossa ja joita on suurin kiusaus olla kuuntelematta.

Kuurankukka

 

Kiitos myös MaratonParkujalle siitä Meatloafin biisistä. Olin jo ehtinyt unohtaa sen, mutta kuuntelin uudestaan ja sehän on varsinaisen hieno pläjäys. Kertoo myös rajojen asettamisesta. Musiikilla on tärkeä rooli elämässäni. Musiikki voi olla monin tavoin parantavaa. Terapeuttista ja tarjota jopa vertaistukea. Mitä tahansa p*skaa sitä elämässään lapioikaan, niin joku on hyvin todennäköisesti tehnyt siitä taidetta. Ja on suuri siunaus jos osaa soittaa jotain instrumenttia tai laulaa. Loistava tapa purkaa tunteita.

Montakohan kertaa olen käyttänyt sanaa raja tässä ketjussa? Niin monta, että yritän seuraavalla kerralla hillitä itseni :D

Kuurankukka

Vierailija kirjoitti:

Kuten viimeaikaisesta kirjoitustahdista ehkä näkyy, töissä ollut iso kuolonlinja saavutettiin torstaina ja sen jälkeen on ollut taas enemmän aikaa omille ajatuksille.

Totuttelen tässä vähitellen arpeeni, joka on keskellä otsaa. Siitä tullee melko lailla häviävän pieni aikanaan, tai näin ainakin plastiikkakirurgi antoi ymmärtää. Lopullista tulosta ei kuitenkaan kukana pysty sanomaan varmaksi, ja epävarmuus ja pelko ovat saaneet seisoskelemaan tuntikausia peilin edessä tulevaa murehtimassa ja arpea tökkimässä. Siitä ilosta ehdin jo ehkä aiheuttaa pysyvää vahinkoa arven paranemisellekin, kun intoonnuin "hoitamaan" sitä liikaa. Lapsuudesta peräisin oleva ja stressistä aktivoituva sisäinen hätä pakottaa minut usein tekemään jotain. Ja se jotain on harvoin mitään järkevää.

Kaikista vaikeinta on päästää irti siitä minäkuvasta, jossa minulla ei ole arpea. Ja olla tekemättä arvesta itselleni mörköä, jotain m

Sanoit, että sait tarkat ohjeet mutta silti syytät ystävääsi tapahtuneesta.

Vielä semmoinen näkökulma liittyen tuohon itsensä huijaamiseen, että olen huomannut itsessäsi, että kun loukkaannun, ego alkaa puhua. Näen kaiken todella negatiivisesti ja vain loukkaantumisen, vihan ja tuskan sumentamien linssien läpi. Nämä tunteet tulevat jostain syvältä sisältäni, jostain kaukaa, menneistä kokemuksista ja traumoista. Silloin usein itsekin tajuan, että egoni syöttää minulle jopa asioita, jotka eivät pidä yhtä todellisuuden kanssa.

On vanha sanonta, että antaa pölyn laskeutua. Kun hieman hengähtää ja antaa tunteiden tasaantua, voi kuulla sisäisen äänensä paremmin. Ja silloin vasta kannattaa tehdä isoja päätöksiä.

Josko tästä olisi jollekin apua oman elämänsä pohdintoihin.

Kuurankukka

Sanoit, että sait tarkat ohjeet mutta silti syytät ystävääsi tapahtuneesta.

Sain muuten tarkat ohjeet, mutta en turvallisuuteen liittyen. Mikään ei siis vihjannut siihen, että ohjeiden noudattamisessa epäonnistuminen olisi vaarallista. Jos olisin tiennyt, en olisi ryhtynyt puuhaan villeimmissä unissanikaan.

Kun jo aiemmin toinen kaveri oli loukannut itsensä samasta syystä, en katso että kyse olisi vain minun kyvyttömyydestäni noudattaa ohjeita. Ja kyseisessä leikissä olisi siis voinut menettää huonolla tuurilla silmänsä. Ei tällaisia asioita voi jättää kertomatta.

Saa olla eri mieltä halutessaan, minun kantani on tämä. Ja jos itse olisin toiminut (entisen) kaverini tavoin, olisin pyytänyt anteeksi polvillani. Hän taas näki tapahtuneen ikävänä tapaturmana, jossa ei ole syyllisiä. Kun huomautin jälkikäteen viestillä, että huolehditaanhan jatkossa, ettei näin käy enää muille, hän "unohti" vastata. Eikä kertaakaan kysynyt edes vointiani toipumisaikana.

Mies on toki oikeutettu näkemykseensä. Jos kohta oletan, että asia voisi olla hieman eri, jos roolit olisivat toisinpäin, ja hänellä arpi ja sen tuhansien eurojen hoitokustannukset.

- Liekki

Vierailija kirjoitti:

Sanoit, että sait tarkat ohjeet mutta silti syytät ystävääsi tapahtuneesta.

Sain muuten tarkat ohjeet, mutta en turvallisuuteen liittyen. Mikään ei siis vihjannut siihen, että ohjeiden noudattamisessa epäonnistuminen olisi vaarallista. Jos olisin tiennyt, en olisi ryhtynyt puuhaan villeimmissä unissanikaan.

Kun jo aiemmin toinen kaveri oli loukannut itsensä samasta syystä, en katso että kyse olisi vain minun kyvyttömyydestäni noudattaa ohjeita. Ja kyseisessä leikissä olisi siis voinut menettää huonolla tuurilla silmänsä. Ei tällaisia asioita voi jättää kertomatta.

Saa olla eri mieltä halutessaan, minun kantani on tämä. Ja jos itse olisin toiminut (entisen) kaverini tavoin, olisin pyytänyt anteeksi polvillani. Hän taas näki tapahtuneen ikävänä tapaturmana, jossa ei ole syyllisiä. Kun huomautin jälkikäteen viestillä, että huolehditaanhan jatkossa, ettei näin käy enää muille, hän "unoh

Tietämättä mikä laji ja siihen liittyvät riskit ovat, on vaikea sanoa oliko riskit ilmiselviä. Periaatteessa ohjeiden noudattamisen pitäisi riittää riskeistä huolimatta.

Ei tiedetä nyt mikä tapahtuma Liekillä oli kyseessä, voisiko hiukan valaista? On vaikea nähdä kokonaiskuvaa mikä on sellainen, jossa olisi vielä tarkemmin ystävän selittää vaaran mahdollisuus. Esimerkiksi kompastuminen. Tietenkin pahoittelut tapahtuneesta ovat paikallaan. Mutta en oikein ymmärrä anteeksipyynnön vaatimista. 

Senverran olen itse tämäntyyppisiä miettinyt, että vastuu on kyllä myös itselläni jos menen mukaan johonkin. Otan silloin tietoisen riskin. Otetaan esimerkiksi joku vaellusmatka, johon lähden omalla päätökselläni muiden kanssa. Jos siellä tapahtuu minulle joku vahinko niin en voi silloin syyttää muita. Paitsi jos ovat ihan oikeasti konkreettisesti osallisina esimerkiksi omaa huolimattomuuttaan. On kovin raskasta ystäville tai kanssakulkijoille, jos heidän pitää pelätä saavansa syytöksen, jos minä itse olen kaatunut tms. Kyllä minä sätin lähinnä itseäni silloin. 

Tietämättä mikä laji ja siihen liittyvät riskit ovat, on vaikea sanoa oliko riskit ilmiselviä. Periaatteessa ohjeiden noudattamisen pitäisi riittää riskeistä huolimatta.

Lienee turvallista sanoa, että riskit eivät olleet ilmiselviä, jos tuloksena on arpi kahdella eri ihmisellä. Voisin vielä ymmärtää jotenkin, että ensimmäisellä kerralla ei tullut mieleen kertoa itsestään selvänä pitämäänsä asiaa. Toisella en sitten niinkään. Varsinkin kun tiedossa oli, että minulla(kaan) ei ollut niin minkäänlaista kokemusta asiasta.

Mitä tulee periaatteeseen ohjeiden noudattamisesta, käytäntö ei näyttänyt kohtaavan sen kanssa minun sen paremmin kuin toisenkaan arven saaneen kohdalla. Siinä kohden periaatteista on vähänlaisesti iloa.

Hatkittuani asiaa joka kantilta pitäydyn kannassani siitä, että on jokaisella on oikeus itse päättää, haluaako riskeerata silmänsä ja näkönsä. Ja on aktiviteetin järjestäjän vastuulla varmistaa, että osallistujat tietävät, mihin  ovat ryhtymässä.

Sen verran sentään keskustelut tuottivat, että entinen kaverini totesi itsekin, että aktiviteetin järjestäminen oli ollut virhe, eikä sitä jatkossa tulla harrastamaan. Niin että jos jotain hyvää tästä, saavat hänen muut kaverinsa pitää silmänsä, näkönsä ja naamansa arvettomina.

-Liekki

MaratonParkujan tavoin myös minua kiinnostaisivat ap:n kuulumiset. Ja erityisesti se, miten hän näkee näin jälkikäteen sen, miten päätyi suhteeseensa ja millaisia muutoksia irti päästäminen vaati omaan ajatteluun ja käsitykseen itsestä.

Voi tietysti olla, että motivaatio seurata tätä ketjua on vähentynyt, jos ja toivottavasti kun tosielämässä asiat ovat naksuneet kohdilleen.

-Liekki

Vierailija kirjoitti:

Ei tiedetä nyt mikä tapahtuma Liekillä oli kyseessä, voisiko hiukan valaista? On vaikea nähdä kokonaiskuvaa mikä on sellainen, jossa olisi vielä tarkemmin ystävän selittää vaaran mahdollisuus. Esimerkiksi kompastuminen. Tietenkin pahoittelut tapahtuneesta ovat paikallaan. Mutta en oikein ymmärrä anteeksipyynnön vaatimista. 

Senverran olen itse tämäntyyppisiä miettinyt, että vastuu on kyllä myös itselläni jos menen mukaan johonkin. Otan silloin tietoisen riskin. Otetaan esimerkiksi joku vaellusmatka, johon lähden omalla päätökselläni muiden kanssa. Jos siellä tapahtuu minulle joku vahinko niin en voi silloin syyttää muita. Paitsi jos ovat ihan oikeasti konkreettisesti osallisina esimerkiksi omaa huolimattomuuttaan. On kovin raskasta ystäville tai kanssakulkijoille, jos heidän pitää pelätä saavansa syytöksen, jos minä itse olen kaatunut tms. Kyllä minä sätin lähinnä itseäni silloin. 

En aio avata asiaa tarkemmin - ihan tunnistamissyistäkin.

Patikkaretkellä jokainen tietää yleisellä tasolla riskit, joihin ei käsittääkseni normaaliolosuhteissa kuulu silmän menettäminen. Tässä touhussa riski on ehkä ollut ainakin osalle sitä aikaisemminkin harrastaneista ilmeinen, muille ei todellakaan. Itse pidän koko touhua näin jälkikäteen aivan pystyynkuolleena ideana lähtötilanteessakin. Onnettomuudet harrastajien keskuudessakaan kun eivät näin jälkikäteistiedon perusteella harvinaisia.

Olen samaa mieltä siitä, että noin pääpiirteissään tekijällä on vastuu. Mutta jos esim. asuntokaupassa jätät kertomatta olennaisia asioita ja saat ostajan siten ryhtymään kaupantekoon, on kyseessä lain silmissä pahimmillaan petos.

En usko, että entinen kaverini tarkoitti mitään pahaa. Mutta vaikka minulle ei olisi käynyt mitään tai en olisi edes tarttunut ehdotukseen, olisin suuttunut jälkikäteen siitä, ettei minulle kerrottu siitä, että asiaan liittyi vaara silmän menettämisestä.

Ymmärrän edelleen, että asiasta voi ajatella toisellakin tavalla. Oman alkuperäisen viestini tarkoitus oli lähinnä tuoda ilmi, miten vaikea on joskus määrittää oma kantansa asioihin, kun yhteys omiin tunteisiin sakkaa.

Joten ehkä nyt en jatka tästä sen enempiä, kantani on varmasti tullut selväksi, ja muut voivat saatavilla olevan tiedon perusteella päättää omansa, jos niin haluavat.

-Liekki

Liekki, kirjoitat paljon ja viisaasti, mutta en kyllä nyt oikein käsitä suhtautumistasi tuohon "onnettomuuteen", jonkin verran haisee marttyyriasenteelta. Ja kyllä, pikkusieluisen ihmisen mielenmaisemalta, kuten itsekin totesit.

Kyllähän melkein mihin tahansa toiminnaliseen tekemisiin liittyy tietenkin aina riskejä, esim padelissa, pesäpallossa, jäääkiekossa , benji-hypyissä , värikuulakisoissa, tenniksessä ja ties missä pallopeleissä missä on liikkuvia esineitä.  Samoin purjehtiessa voi saada puomin päähänsä, laskettelussa moni kaatuu ja murtaa luitansa jne jne. loputtomiin. Tiesitkö muuten että suurin osa onnettomuuksista ja tapaturmista sattuu ihan kotona, vakuutusyhtiöiden tilastoiden mukaan.

En kyllä kehtaisi syyttää kaveria joka on ilmeisesti yrittänyt keksiä kivaa tekemistä.  Olet aikuinen ihminen ja aikuinen ihminen osaa kyllä arvioida riskit , ainakin pääsääntöisesti.  Jos joku ystävistäni ehdottaisi vaikka laskuvarjohyppyä, en todennäköisesti suostuisi. Ja jos suostuisin ja taittaisin nilkkani niin  ihan itseäni siitä kyllä syyttäisin.

Tässä minun näkökulmani.

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän melkein mihin tahansa toiminnaliseen tekemisiin liittyy tietenkin aina riskejä, esim padelissa, pesäpallossa, jäääkiekossa , benji-hypyissä , värikuulakisoissa, tenniksessä ja ties missä pallopeleissä missä on liikkuvia esineitä.  Samoin purjehtiessa voi saada puomin päähänsä, laskettelussa moni kaatuu ja murtaa luitansa jne jne. loputtomiin.

En kyllä kehtaisi syyttää kaveria joka on ilmeisesti yrittänyt keksiä kivaa tekemistä.  Olet aikuinen ihminen ja aikuinen ihminen osaa kyllä arvioida riskit , ainakin pääsääntöisesti. 

Kiitos näkökulmastasi. Kun ehkä tietämättäsi poimit listaan noin hyviä esimerkkejä, niin pakko jatkaa vielä pari sanaa.

En ole ikinä purjehtinut, enkä ollut ikinä kuullut tuosta puomiin liittyvästä riskistä. Googlailin hieman purjehduksesta ylipäänsä, ja kävi ilmi, että se on paljon vaarallisempi laji kuin olin tajunnut. Netissä todettiin, että kipparilla on velvollisuus varmistaa, että kaikki tietävät ennen asiaan ryhtymistä, mitä ovat tekemässä ja ymmärtävät vaarat. Lisäksi erikseen korostettiin, että purjehtimiseen olennaisesti kuuluu vaarallisia elementtejä ja että sen turvallinen harrastaminen edellyttää taitojen kerryttämistä pikku hiljaa eri olosuhteissa. Seuroilla on Tukesin asettamat äärimmäisen tiukat turvallisuusvaatimukset toiminnalle, eikä ketään päästetä puomien lähellekään ilman turvallisuuskoulutusta.

Jos sinä asiaa ilmeisesti paremmin tuntevana järjestät kivan pienen purjehdusretken, ja ensikertaa purjeveneessä oleva kaverisi ottaa puomista päähän, kun ei osaa varoa ja sinä et kertonut, onko syy sinun vai hänen? Entä seuraavana kesänä, kun sama tapahtuu uudelleen toiselle kaverillesi?

Benji-hyppyä et pääse edes hyppäämään ilman että kirjoitat sopimuksen, jossa kerrot saaneesi tiedon hypyn riskeistä ja että ymmärrät, mihin olet ryhtymässä. Espanjassa joku oli kuollut, kun ohjaajan kielitaito ei ollut riittänyt ohjeistamiseen.

Itse olen pelannut sen verran pesäpalloa, että tiedän mikä murhaväline kovaa lyöty aikuisten pallo on. Jos järjestäisin kavereilleni pelin, jossa mukana olisi viimeksi kouluaikoina pelanneita (ja erityisesti naisia), olisi minun tehtäväni varmistaa, että he tietävät riskeistä. Missään tapauksessa he eivät menisi etukentälle. Junioripallolla ja takakentälle, niin asiaa voitaisiin edes harkita.

Jos kuitenkin asettaisin kaverini etukentälle, ja häneltä murtuisi nenä, silmäkuoppa tai kallo, katsoisin olevani vastuussa. Minä olen järjestänyt pelin ja tiedän riskit. Minun tehtäväni on varmistaa, että niin tekevät kaikki osallistujatkin.

Kun kyseessä on vakavan loukkaantumisen ja pysyvän ruumiinvamman riski, ei kenellekään ole varaa olettaa, että toinen tietää. Vastuu on sillä, joka järjestää ja tietää asiasta enemmän. Näin ihan siksi, että ei kukaan voi varoa sellaista, mistä ei tiedä.

Sinulla on edelleen vapaus olla eri mieltä. Suhtaudun kuitenkin itse riskeihin erittäin vakavasti. Pelaan salibandya ainoana joukkueestamme suojalasit päässä (tai no, on siellä nyt jo yksi toinenkin, jolta lähti osin näkö toisesta silmästä pallon osumasta). Käytän heijastimia ja pyöräilykypärää. Enkä todellakaan halua, että toinen päättää puolestani, mitä riskejä otan.

Jos sinä et kehtaisi valittaa kaverille vammauduttuasi, niin minä en kehtaisi kaverinasi katsoa peiliin sen jälkeen, kun olen epäonnistunut kertomaan riskeistä.

Jos tämä on uhriutumista ja marttyrointia, so be it. Minun maailmassani sitä kutsutaan vastuuksi ja riskienhallinnaksi.

-Liekki

Voinhan olla puolueellinen ja takuulla olenkin, mutta jäin  mielikuvaan minäkin, että kaveri ei ollut varmistanut riskejä tarpeeksi.

Mutta itselleni se on vähän sivussa asiasta sinällään, sillä olisin tolaltani järkytyksestä joka tapauksessa, jos kaverille sattuisi jotain, ihan sama kenen syy. Jos olisin järjestäjä, syy olisi minun, ihan sama kuka teki mitä tai siltä se ainakin tuntuisi. Olisi hirveää olla edes osallisena, saati sitten mitenkään vastuullisena.

Vahinkoja sattuu, se on totta, mutta oma pahoittelun vuodatukseni olisi varmaan vaikea saada loppumaan. Todennäköisesti vaatisin myös saada osallistua kustannuksiin, jos toisen vakuutus tms. ei niitä kattaisi. Eihän se paljoa auttaisi, mutta olisi edes joku konkreettinen teko ja osoitus, että tosissani olen pahoillani.

Muutoin tuntuu Liekki, että olet nyt jonkinlaisessa spriraalissa ja se on varmaan sietämätöntä. Itsekin välillä ajattelen, että nyt olisi pian hyvät uutiset tarpeen, mutta kokemuksiisi verraten, mikäs hätä minulla.

Jaksamista!!

T: MaratonParkuja

Liekki, rauhoitu jo! Lopeta jankkaaminen. Ihan itse olet osallistunut, mihin oletkaan. Vaikka neulomisella voit saada arven naamaan. Älä syytä muita!

Oman vastuun ottamisesta ihan yleisesti. Otetaan lievempi esimerkki: ystävät pyytävät mukaan matkalle. Lähdet, ehkä hiukan epäröiden, mutta kuitenkin teet päätöksen ilman painostusta. Toivot matkalta tiettyjä juttuja, ystävät kertovat, että juu juu, kyllähän se varmaan onnistunut reissu tulee olemaan. Siellä on sitä ja tätä ollut ennenkin. Kuitenkin olet matkan aikana ihan eri tunnelmissa kuin muut, olet pettynyt. 

Kumpaa pitäisi nyt syyttää: omaa itseään kun on kuitenkin matkalle lähtenyt? Vai ystäviä, kun eivät ole kyllin selvästi kertoneet millaista siellä mahdollisesti on? Minusta on aikuisen oma vastuu ottaa vastaan myös omat päätöksensä ja mahdolliset epäonnistumisen tunteet eikä syyttää ystäviä. Sehän on oman vastuun pakoilua. Tällä periaatteellahan voisi miltei mistä tahansa asiasta vierittää syy  toisille. Juu, kyllähän minä suostuin, mutta kun ne eivät kertoneet...Ei millään voikaan kaikkea, ehkä osaakaan kertoa, varsinkaan toisen puolesta. Eikä voi vaatiakaan sellaista "taitoa". 

Tästä voi mennä myös parisuhteeseen: hyvin usein vieritämme vastuun omasta huonosta olostamme kumppanin syyksi. Mikä on parisuhteessa kummankin oma vastuu suhteen tilasta tai toimivuudesta? Mielestäni myös parisuhteissa on ainakin  kahdenlaista koulukuntaa. Ne, jotka osaavat ottaa myös oman osansa vastuista ja tunnustavat sen sekä niitä joille on vaikeaa nähdä malkaa omassa silmässä. 

Liekillä arpi edustaa nyt jotain syvempää. Siksi myös syyn hakeminen muista. Miettisin itse mikä tässä nyt on kun tämä nostaa niin paljon tunteita. Miksi en hyväksy, että olen myös itse osallisena arven syntymiseen. Mitä nyt pakenen. Jos plastiikkakirurgi on sanonut, että arven voi miltei häivyttää, ikävä asia koko arpi kylläkin. Mutta suoraan sanoen, väheksymättä arven olemassaoloa, en oikein ymmärrä tuntikausien peilin edessä seisomistakaan arpeaan tuijottaen. 

Elämässä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Ei voi välttyä niiltä ikäviltäkään kokemuksilta. Elämä kolhii. Niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.