Äiti on kamala ihminen loppuun saakka

Monelle vanhemmalle tulee liian usein yllätyksenä se, että lapsi/lapset ovatkin yhtäkuin työmaa aika pitkään. Kun vastuu heitetään romukoppaan ja peitellään se vaikka karkkipussilla, niin lapsi pysyy hiljaisena ja tyytyväisenä, KUNNES kasvaa aikuiseksi ja huomaa ja miettii, että hetkinen...minkäslaiset olot minulla kotona olikaan, enhän saanut ruokaa tarpeeksi, oliko puhtaita vaatteita, oliko turvallisuutta, oliko suuntaviittoja, oliko huomiota, oliko sitä ja oliko tätä. Nämä kaikki vaatimukset ovat työn takana ja siihen liian harva vanhempi tosissaan ja aidosti pyrkii tai edes osaa. Jokainen osaa tehdä lapsia - heistä 100 % huolehtiminen ei.

En ole ollut tekemisissä vanhempieni kanssa yli kuuteen vuoteen, ja se on parhaimpia päätöksiä mitä olen elämässäni tehnyt. 

Vierailija kirjoitti:

Ihmeellistä tällaisten äitien kohtalossa on se, että on, kuin pääsisivät täysin pälkähästä. Lapsena/nuorena imevät lapsistaan ilon, energian, aloitekyvyn, kaiken positiivisen, haqqaamalla ja nimittelemällä. Jotenkin saavat sen kaiken lapsen/nuoren energian itselleen siirrettyä. Esim. Mun ilkeä äitini, vanhuusiässä, elää hyvää elämää, on kavereita, sukulaisia, talo, mielenkiinnon kohteita, hyvä terveys ja kunto, varallisuutta, terävästi kuin nuorella leikkaava mieli, ilolla oppii kaikkea uutta (paitsi mitään psykologiaan liittyvää).

Olen miettinyt, että on vanhempia, jotka eivät siedä lapsensa iloa, energiaa, innostusta ja kiinnostusta ja tuhoavat ne mitätöimällä lasta tai rankaisemalla. Lottovoitto on sellaiset vanhemmat, jotka näkevät lapsessaan hyvää, tukevat ja haluavat viettää aikaa lapsensa kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti oli tällainen n 65 v asti. Siksi mun kasvaminen vanhempien luona oli yhtä helv. Raivokohtaukset kaikesta pienestäkin. Nyt vanhuudessa hän on pehmentynyt eikä raivoa enää ollenkaan. Luulee varmaan, että on yhtä herttaisena mua kasvattanut, kuin millainen hän nyt on. Oli siis kaikkea fyysistä, nautti siitä kun itkin ja kärsin, ei koskaan halausta tai hyvää sanaa, ei hymyä tai naurua häneltä koskaan. Nyt on kuin viilipytty, elämäänsä tyytyväinen tyyni, mutta kuin vieras, joka juttelee uutisista, linnuista ja maailmanmenosta. Miksiköhän muuttui vanhuudessa? 

Stressi, vastuu, työpaikkakiusaaminen, huolet ja muu kuormitus?

Niitä ei lapsiin saa purkaa, vaikka teidän sukupolvi onkin käyttänyt lapsia henkisenä ja fyysisenä nyrkkeilysäkkinä.

Iän myötä tulee monenlaisia sairauksia ja vaivoja. Jos vanhus muuttuu kauheaksi niin kannaisi varmistaa, että hän saa aterioistaan riittävästi oikeita ravintoaineita. Siis vaikka söisi perunaa ja jauhelihakastiketta, vehnäpullaa jamkahvia niin ei se riitä. Esim B12- vitamiini vaikuttaa muistiin ja mielialaan.  D-vitamiini tärkeä, ja proteiini.

Jos ruoasta ei saa oikeita aineita niin niitä,pitää napata vitamiinipurkista.

Aivojen toiminta on kemiaa. Ravintoa ei pidä väheksyä vanhuksenkaan kohdalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ottamatta kantaa ap:n tapaukseen niin totean yleisellä tasolla, että ehkä ne jotka ovat ilkeimpiä ja hankalimpia tarvitsevat enemmän rakkautta kuin muut. Lopulta vain rakkaus, armo ja anteeksianto merkitsee. 

Ymmärrän pointtisi, mutta luonnekohtainen asia, eivät kaikki pysty siihen, en ainakaan minä, eikä ole aikomustakaan.

 

Joo, ymmärrän hyvin tilanteesi. Täsmentäisin vielä, että anteeksianto ei tarkoita unohtamista. Joskus se etäisyyden ottaminen on ihan tervettä jo oman mielenterveydenkin kannalta siksi totesin tuon yleisellä tasolla. Tietenkin, jos on vihaa ja katkeruutta vanhempen käytöksestä johtuen, niin on hyvä käydä terapiassa hoidattamassa itseään, niin ettei ne tunteet kuluta itseä sisältäpäin ja pilaa kokonaan  omaa elämää.