Lue keskustelun säännöt.
Äiti on kamala ihminen loppuun saakka
26.09.2025 |
Säälin äidin kamalaa luonnetta, hän ei pääse siitä mitenkään erilleen. Vaikka olen hänelle ystävällinen, auttavainen ja välejä korjaava liima, on äiti kamala noita-akka. Kävin vanhempieni luona, isä vielä jaksoi olla normaali ja ei-äkäinen. Kun lähdin pois, kysyin äidiltä, pärjääkö hän oikesti tai pitääkö alkaa selvittämään muita vaihtoehtoja, äiti tuli ovelle, yritin halata häntä, niin hän riuhtaisi itsensä irti ja suorastaan irvisteli päin naamaa ja oli todella pahan näköinen. Tuli todella kauhea olo, en saa äidin ilkeyden vääristämiä kasvoja mielestäni.
Kommentit (33)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi yrität halata? Itse inhoan halata äitiäni.
No miksi ihmiset yleensä voivat halata toisiaan, eikös se ole tapa osoittaa että välittää, olisko se ollut parempi vaihtoehto kun olisin potkaissut äitiäni koska hän on noita-akka, eihän häntä enää tarvitse halata jos huonosti käyttäytyy, itse voi aina yrittää, jos se ei toimi, jättää moisen äidin huomioimatta, silloin ei tarvitse kantaa huonoa omaatuntoa, äidillä ei ole omaatuntoa.
Välimuotona noista kahdesta voisi esim. heilauttaa kättään ja sanoa heippa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eihän nuo ole mitään verrattuna siivoushulluun jehovatätiini.
Hän kehtasi joskus suuttua kun väänsin rankat oksennukset sen autoon.
Olin syönyt ravintolassa liikaa.
Käskin pysähtyä heti mutta ei tehnyt niin.
Joten kumpi tuossa olikaan se todellinen syyllinen?
Sinä olit se syyllinen. Sinä söit raflassa liikaa. Voi sinua lapsi parkaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti oli tällainen n 65 v asti. Siksi mun kasvaminen vanhempien luona oli yhtä helv. Raivokohtaukset kaikesta pienestäkin. Nyt vanhuudessa hän on pehmentynyt eikä raivoa enää ollenkaan. Luulee varmaan, että on yhtä herttaisena mua kasvattanut, kuin millainen hän nyt on. Oli siis kaikkea fyysistä, nautti siitä kun itkin ja kärsin, ei koskaan halausta tai hyvää sanaa, ei hymyä tai naurua häneltä koskaan. Nyt on kuin viilipytty, elämäänsä tyytyväinen tyyni, mutta kuin vieras, joka juttelee uutisista, linnuista ja maailmanmenosta. Miksiköhän muuttui vanhuudessa?
Stressi, vastuu, työpaikkakiusaaminen, huolet ja muu kuormitus?
Stressiä ja raskasta työtä hänellä ainakin oli, mutta jos itseäni kuvittelen vanhemmaksi, en tod. hakisi omasta työstressistäni oikeutusta lapseni kaltoinkohteluun. Ilmeisesti tuo ikäluokka pitää sitä 100 % okei oikeutuksena rikkoa lapsensa elämä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti oli tällainen n 65 v asti. Siksi mun kasvaminen vanhempien luona oli yhtä helv. Raivokohtaukset kaikesta pienestäkin. Nyt vanhuudessa hän on pehmentynyt eikä raivoa enää ollenkaan. Luulee varmaan, että on yhtä herttaisena mua kasvattanut, kuin millainen hän nyt on. Oli siis kaikkea fyysistä, nautti siitä kun itkin ja kärsin, ei koskaan halausta tai hyvää sanaa, ei hymyä tai naurua häneltä koskaan. Nyt on kuin viilipytty, elämäänsä tyytyväinen tyyni, mutta kuin vieras, joka juttelee uutisista, linnuista ja maailmanmenosta. Miksiköhän muuttui vanhuudessa?
Totta on juurikin tuo, että osa vanhemmista luulee että kun he vanhenevat, kaltoin kohdeltu lapsi UNOHTAA tai ei enää muistele menneitä. Nyt totean kyllä kauhean asian, minä en unohda koskaan, eikä vanheneminen ole mikää syy unohtaa tai alkaa paijata omia vanhempiaan. Yleensä kuulen typerän lauseen ME OLLA
100 %. Harvoin otan puheeksi hänen kanssaan sen, mitä mulle lapsena teki, mutta kun viimeksi otin, hän vaikerteli kuin häntä koipien välissä kyynelissä: miten ihan elämän ehtoossa olevalle ihmiselle pitää tuollaisia syytöksiä heittää
en ole unohtanut. Jotenkin kuten tulen elämässä toimeen, mutta jälkimaininkeja kärsimyksestä koen edelleen joka päivä.
myös mietityttää, kuinka koko teini-ikäni ja kaksikymppisten alkuun asti lupasi mulle väh. 2-3 kertaa viikossa, että tekee/hommaa mulle jotain (tiettyjä juttuja, en nyt ala mainita) kun olen aikuinen ja löytänyt, missä haluan pysyä. Noh, olen nyt ajat sitten asettunut aloilleni, ja olen neljänkympin liepeillä. Yksikään lupauksensa ei ole pitänyt.
Onko muillakin tätä?
Ihmeellistä tällaisten äitien kohtalossa on se, että on, kuin pääsisivät täysin pälkähästä. Lapsena/nuorena imevät lapsistaan ilon, energian, aloitekyvyn, kaiken positiivisen, haqqaamalla ja nimittelemällä. Jotenkin saavat sen kaiken lapsen/nuoren energian itselleen siirrettyä. Esim. Mun ilkeä äitini, vanhuusiässä, elää hyvää elämää, on kavereita, sukulaisia, talo, mielenkiinnon kohteita, hyvä terveys ja kunto, varallisuutta, terävästi kuin nuorella leikkaava mieli, ilolla oppii kaikkea uutta (paitsi mitään psykologiaan liittyvää).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuoleekohan tällaisten äitien aikuiset lapset ennen heitä?
Ottamatta kantaa ap:n tapaukseen niin totean yleisellä tasolla, että ehkä ne jotka ovat ilkeimpiä ja hankalimpia tarvitsevat enemmän rakkautta kuin muut. Lopulta vain rakkaus, armo ja anteeksianto merkitsee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No kertomasi perusteella kysyit äidiltäsi että tulisiko hänet laittaa hoitokotiin. En ihmettele, että hän ärsyyntyi ja loukkaantui, vaikka aihetta hoitokotiin laittamiseen voisikin olla. On se silti kova pala. Vähän empatiaa nyt.
Äiti on ollut noita-akka KOKO IKÄNSÄ EIKÄ VASTA NYT !
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti oli tällainen n 65 v asti. Siksi mun kasvaminen vanhempien luona oli yhtä helv. Raivokohtaukset kaikesta pienestäkin. Nyt vanhuudessa hän on pehmentynyt eikä raivoa enää ollenkaan. Luulee varmaan, että on yhtä herttaisena mua kasvattanut, kuin millainen hän nyt on. Oli siis kaikkea fyysistä, nautti siitä kun itkin ja kärsin, ei koskaan halausta tai hyvää sanaa, ei hymyä tai naurua häneltä koskaan. Nyt on kuin viilipytty, elämäänsä tyytyväinen tyyni, mutta kuin vieras, joka juttelee uutisista, linnuista ja maailmanmenosta. Miksiköhän muuttui vanhuudessa?
Totta on juurikin tuo, että osa vanhemmista luulee että kun he vanhenevat, kaltoin kohdeltu lapsi UNOHTAA tai ei enää muistele menneitä. Nyt totean kyllä kauhean asian, minä en unohda koskaan, eikä vanheneminen ole mikää syy unohtaa tai alkaa paijata omia v
Kurja lukea. Kirjoituksesi mukaan olet kuitenkin päässyt jotenkin eteenpäin. Unohda äitisi kokonaan, muuten hän SYÖ SINUT ELÄVÄLTÄ. Oikein hyvää syksyä Sinulle ja pärjäilemisiin, vaikeat tunteet eivät oikein vapauta hyvään elämään tai pärjäämiseen, siellä ne jossain sopukoissa aina ovat mukana ja putkahtavat ikävinä pisaroina tuon tuosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmeellistä tällaisten äitien kohtalossa on se, että on, kuin pääsisivät täysin pälkähästä. Lapsena/nuorena imevät lapsistaan ilon, energian, aloitekyvyn, kaiken positiivisen, haqqaamalla ja nimittelemällä. Jotenkin saavat sen kaiken lapsen/nuoren energian itselleen siirrettyä. Esim. Mun ilkeä äitini, vanhuusiässä, elää hyvää elämää, on kavereita, sukulaisia, talo, mielenkiinnon kohteita, hyvä terveys ja kunto, varallisuutta, terävästi kuin nuorella leikkaava mieli, ilolla oppii kaikkea uutta (paitsi mitään psykologiaan liittyvää).
Tähän allekirjoitus ja aamen !
Suojele itseäsi äläkä näe häntä, äläkä vastaa puheluihin. Kirjeen voi laittaa jos on jotain tärkeää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ottamatta kantaa ap:n tapaukseen niin totean yleisellä tasolla, että ehkä ne jotka ovat ilkeimpiä ja hankalimpia tarvitsevat enemmän rakkautta kuin muut. Lopulta vain rakkaus, armo ja anteeksianto merkitsee.
Ymmärrän pointtisi, mutta luonnekohtainen asia, eivät kaikki pysty siihen, en ainakaan minä, eikä ole aikomustakaan.
Niin.Itse ovat varmaan täydellisiä .