Miten lapseen vaikuttaa se että oma vanhempi ei halua olla hänen kanssaan?

Vierailija kirjoitti:

Sitä pitäisi varmaan kysyä lapselta. En ole ollut tekemisissä 30 vuoteen.

Mielenkiintoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten liukuva työaika lisää aikuisen mahdollisuutta olla lapsen kanssa? Liukuminen tarkoittaa sitä, että ne tunnit tehdään myöhemmin takaisin. Voin hakea lapsen tarhasta toki jo kahdelta neljän sijasta, mutta ei se mitään laatu aikaa ole, jos istutan sitten lapsen telkkarin eteen parin tunnin ajaksi, että saan ne työt tehtyä.

 

Tämä. Ei siellä etätöitä tekevällä vanhemmallakaan ole mitään supervoimia, joilla tekisi sekä etätöitä, että kaitsisi lastaan. Kyllä se lapsi istuu ruudun edessä tiukkaan. Päiväkodissa sentään leikitään muiden kanssa ja vaikka ulkoillaan. Paljon parempi ratkaisu se, kuin olla töitä tekevän vanhemman kanssa kotona. 

Oletko yksinhuoltaja?

Jos on kaksi vanhempaa, toinen tekee työnsä 7-15 ja toinen 9-17, niin johan siinä on mahdollisuus olla huomattavan paljon vähemmän lapsen hoidossa ja vanhempansa kanssa, jos vanhemmat näin haluavat. Minusta on vaan uskomatonta kuinka moni ei halua. Ne on todella vähemmistö ne vanhemmat jotka hakisivat lapsen vaikka jo klo14, jos työpäivä loppuu silloin. Kyllä on paljon sellaisiakin töitä. Puhumattakaan niistä monissa töistä joissa on arkivapailla ja silti vanhemmat tuovat lapsensa hoitoon joka päivä. Vaikka olisi 1-vuotiaasta kysymys. Onhan se aika surullista, että nykyään tämä on normi.

Aika vähän on pariskuntia, joista toisella on työt 7-15 ja toisella 9-17. 

Veljeni isä oli tuollainen, ei häntä voinut oikeastaan kutsua isäksi. Tilannetta kuvaa hyvin se, ettei veljen isän kuolema muuttanut arkea oikeastaan mitenkään. Lähinnä sitten positiiviseen, kun ei tarvinut pelätä arvaamattoman aikuisen käytöstä ja raivoamista. Seurauksena tästä veli alkoi pitää minun isääni isänään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No aika huono esimerkki tuo. Ihan saman torjumiskokemuksen se vanhempi lapsi saisi kotonakin, kun äidin kaikki huomio menisi vauvaan. Päikyssä on kumminkin muita kavereita, ulkoillaan ja leikitään. Itselläni tuli raskaudesta niin erkauma etten päässyt edes sängystä viikkoon ylös ilman mieheni apua. 100% varmuudella vien esikoisen päiväkotiin, jos meille syntyy joskus toinen lapsi.

Itse mietin enemmän niitä lapsia keiden vanhemmat eivät arkena vietä koskaan aikaa lastensa kanssa. Siis pelaa lautapelejä, leiki, lue kirjoja, leivo tms, vaan kaikki vapaa-aika myös lomilla kuluu omissa harrastuksissa (urheillessa, bilettäessä). Lapsia viihdyttävät pääasiassa muut sukulaiset ja ihmiset.

 

Pieni, sanotaan 1-2v on eniten vailla aikuisen huomiota ja syliä siellä päiväkodissakin. Vasta n. 3v eteenpäin lapsi edes

Minkäs teet? Kuten todettua, minusta ei ole kanniskelemaan kahta pientä lasta täyspäiväisesti. Olen jo suht hyvin kuntoutunut, mutta en pystyisi vieläkään käyttämään edes kantoliinaa. Lasta voin kantaa hetken sylissä ja istualteen sylittely onneksi onnistuu.

 

Käytä ehkäisyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten liukuva työaika lisää aikuisen mahdollisuutta olla lapsen kanssa? Liukuminen tarkoittaa sitä, että ne tunnit tehdään myöhemmin takaisin. Voin hakea lapsen tarhasta toki jo kahdelta neljän sijasta, mutta ei se mitään laatu aikaa ole, jos istutan sitten lapsen telkkarin eteen parin tunnin ajaksi, että saan ne työt tehtyä.

 

Tämä. Ei siellä etätöitä tekevällä vanhemmallakaan ole mitään supervoimia, joilla tekisi sekä etätöitä, että kaitsisi lastaan. Kyllä se lapsi istuu ruudun edessä tiukkaan. Päiväkodissa sentään leikitään muiden kanssa ja vaikka ulkoillaan. Paljon parempi ratkaisu se, kuin olla töitä tekevän vanhemman kanssa kotona. 

Oletko yksinhuoltaja?

Jos on kaksi vanhempaa, toinen tekee työnsä 7-15 ja toinen 9-17, niin johan siinä on mahdollisuus olla huomattavan p

 

Jos on liukuva työaika tai ei työaikaa ollenkaan, niin silloinhan ihminen itse päättää oman työaikansa. Tiedän vanhempia joilla molemmilla etätyöt ja mahdollisuus vaikuttaa työaikaan, mutta tekevät silti töitä samaan aikaan, ja lapsen hoitopäivä saattaa olla jopa 9h, vaikka vanhemmat asuisivat ihan naapurissa. Ei siis haluta olla lapsen kanssa yhtään ylimääräistä vaikka siihen olisi mahdollisuus. Ja lapsi saattaa olla jopa niinkin pieni kuin 1-vuotias.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika monista tulee narsisteja. Varsinkin adoptiolapset ja pojat jotka kasvavat ilman isää.

Okei mielenkiintoista! Tänä päivänä tosi moni vanhempi pitää ihan pientä lasta täydet päivät esim päiväkodissa vaikka ei tarvisi. Saattaa olla itse vauvan kanssa kotona ja isompi sisarus vaikka olisi niinkin pieni kuin juuri 2v täyttänyt on sitten hoidossa ihan täyden päivän. Vanhemmat tosi paljon valittavat sitä että joutuvat lasten kanssa olemaan. Loma ei ole oikeaa lomaa jos pitää lasten kanssa olla kokoajan jne. 

Jaa jaa. Niin kuule minunkin äiti hoidatti minua mummolla, kun itse oli pikkusisaruksen kanssa kotona. Olisi varmasti vienyt päiväkotiin, JOS se olisi ollut tuolloin ysärillä mahdollista. Eipä vanhemmat muutenkaan meidän kanssa liiemmin aikaa

 

Osa lapsista unohtunut kasvattaa ?

Vierailija kirjoitti:

No aika huono esimerkki tuo. Ihan saman torjumiskokemuksen se vanhempi lapsi saisi kotonakin, kun äidin kaikki huomio menisi vauvaan. Päikyssä on kumminkin muita kavereita, ulkoillaan ja leikitään. Itselläni tuli raskaudesta niin erkauma etten päässyt edes sängystä viikkoon ylös ilman mieheni apua. 100% varmuudella vien esikoisen päiväkotiin, jos meille syntyy joskus toinen lapsi.

Itse mietin enemmän niitä lapsia keiden vanhemmat eivät arkena vietä koskaan aikaa lastensa kanssa. Siis pelaa lautapelejä, leiki, lue kirjoja, leivo tms, vaan kaikki vapaa-aika myös lomilla kuluu omissa harrastuksissa (urheillessa, bilettäessä). Lapsia viihdyttävät pääasiassa muut sukulaiset ja ihmiset.

Miksi äidin kaikki huomio menisi vauvaan jos jotona on vanhempi sisarus? Siinä yhdessä opeteltaisiin elämään uuden perheenjäsenen kanssa. Sen sijaan päikkyyn vieminen on kyllä totaalinen torjumiskokemus. Voin kuvitella että vanhemman lapsen mustasukkaisuus pahenee. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Laiskat läskipersemammat tekevät tuota, että laittavat lapsensa päiväkotiin kun itse loisivat kotona vauvan kanssa tai ilman.

Jaa miten se vaikuttaa lapseen? Hylkäyskokemushan se on. Etenkin herkkiin lapsiin vaikuttaa taatusti.

Ai jos työssäkäyvän lapsi on päiväkodissa niin on normaalia, mutta jos on kotona "loisimassa" niin muuttuu hylkäyskokemukseksi? Höpöhöpö. En kannata loisimista, mutta tuossa ei ole mitään järkeä.

Olen myös kiinnostunut kuulemaan miten vauvan kanssa onnistuu loisiminen?

Kyllähän lapsi sen vaistoaa, onko hänet laitettu päiväkotiin sen takia että vanhempi on töissä, vaiko siksi että vanhempi viettää laatuaikaa pikkusisaruksen kanssa kotona, tai sitten vain haluaa aikaa itselleen (= lomaa lapsestaan). Eivät lapset ole tyhmiä.

Tämä ja niin tämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitäs ihmeellistä siinä on, jos 2-vuotias on täydet päivät päiväkodissa? Onko oletuksena siis että jompi kumpi vanhemmista on työtön vai mitä ihmettä? Tuossa vaiheessa yleensä jo palattu työelämään.

Jos mummola on kiva niin viikonloput mummolassa tekee vain hyvää. Eri asia sitten jos arki-iltoina selvästi ilmaisee että lapsen kanssa ajan vietto ei ole kivaa

Monilla on mahdollisuus liukuvaan työaikaan ja siten mahdollisuus lyhentää lapsen hoitopäiviä, saattaa olla vuorotyö arkivapailla jne. Silti lapset on täydet päivät hoidossa. Aina.

Ja mistäköhän sinä tiedät näin tarkkaan muiden ihmisten työkuviot? Voisiko olla että ei aivan pidäkään paikkaansa

Sinunko

 

Kateellinen jollekin joka ei halua olla lapsensa kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No aika huono esimerkki tuo. Ihan saman torjumiskokemuksen se vanhempi lapsi saisi kotonakin, kun äidin kaikki huomio menisi vauvaan. Päikyssä on kumminkin muita kavereita, ulkoillaan ja leikitään. Itselläni tuli raskaudesta niin erkauma etten päässyt edes sängystä viikkoon ylös ilman mieheni apua. 100% varmuudella vien esikoisen päiväkotiin, jos meille syntyy joskus toinen lapsi.

Itse mietin enemmän niitä lapsia keiden vanhemmat eivät arkena vietä koskaan aikaa lastensa kanssa. Siis pelaa lautapelejä, leiki, lue kirjoja, leivo tms, vaan kaikki vapaa-aika myös lomilla kuluu omissa harrastuksissa (urheillessa, bilettäessä). Lapsia viihdyttävät pääasiassa muut sukulaiset ja ihmiset.

Miksi äidin kaikki huomio menisi vauvaan jos jotona on vanhempi sisarus? Siinä yhdessä opeteltaisiin elämään uuden perheenjäsenen kanssa. Sen sijaan päikkyyn vieminen on kyllä totaalinen torjumiskokemu

Sainko minä torjumiskokemuksen, kun olin mummulassa lähes kaikki arkipäivät äidin ollessa pikkuveljen kanssa kotona. En kyllä muistaakseni eikä näin aikuisenakaan ole katkeruutta äitiä kohtaan :D lisäksi kävin jossain srk-kerhossa eikä äiti sinnekään mukaan tullut. 

Miksi tätä samaa täytyy jankata täällä päivästä toiseen? Olkaa nyt te valittajatkin niiden kakaroidenne kanssa ettekä valita muiden valinnoista! Aika raskas elämä täytyy olla, kun tällaisia miettii päivästä toiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten liukuva työaika lisää aikuisen mahdollisuutta olla lapsen kanssa? Liukuminen tarkoittaa sitä, että ne tunnit tehdään myöhemmin takaisin. Voin hakea lapsen tarhasta toki jo kahdelta neljän sijasta, mutta ei se mitään laatu aikaa ole, jos istutan sitten lapsen telkkarin eteen parin tunnin ajaksi, että saan ne työt tehtyä.

 

Tämä. Ei siellä etätöitä tekevällä vanhemmallakaan ole mitään supervoimia, joilla tekisi sekä etätöitä, että kaitsisi lastaan. Kyllä se lapsi istuu ruudun edessä tiukkaan. Päiväkodissa sentään leikitään muiden kanssa ja vaikka ulkoillaan. Paljon parempi ratkaisu se, kuin olla töitä tekevän vanhemman kanssa kotona. 

Oletko yksinhuoltaja?

Jos on kaksi vanhempaa, toinen tekee työnsä 7-15 ja toinen 9-17, niin johan siinä on mahdollisuus olla huomattavan paljon vähemmän lapsen hoidossa ja vanhempansa kans

Siis mistä sinä tiedät milloin kenenkin työvuoro loppuu? Mistä te näitä revitte ja tiedätte muka niin tarkkaan? Kannattaisi keskittyä siihen omaan surkeaan elämään ja parantaa sitä mahdollisuuksien mukaan, niin ei tarvitsisi nähdä vaivaa muiden asioista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika monista tulee narsisteja. Varsinkin adoptiolapset ja pojat jotka kasvavat ilman isää.

No ei se narsistinen häiriö siitä tule. Pitää olla monenlaista ikävää jotta kehitys häiriintyy lapsella.

Enemmänkin narsismi kehittyy sellaisesta että lapsi saa kaiken haluamansa, mitä tänä päivänä näkee todella paljon kun vanhemmat liian "heikkoja".

Ja ylipäätänsä narsismi on nykyisin tullut sellaiseksi muodikkaaksi haukkuma termiksi. Narsisteja on arviolta joku vaivainen prosentti väestöstä, mutta silti kaikkien exät ja työkaverit ovat olevinaan narsisteja, kun ovat joskus olleet niin ikävän itsekkäitä MINUA kohtaan.

Onko pöytä muodikas termi, kun lähes kaikilla on sellainen? 

Narsisteja nyt vaan on kuitenkin Suomessakin parisataatuhatta, joten kyllä ihan jokainen on törmännyt narsistiin. Kaikki eivät ole joutuneet uhriksi eivätkä kaikki tunnista narsistia. 

Ja on ihan tyypillistä, että ihmisen kaikki eksät ovat narsisteja, jos vanhempi on sellainen ollut ja terapia on saamatta. 

Itselläni on elämässä ollut viimeisen neljän vuoden aikana kolme psykopaattia, joiden kohteeksi olen valikoitunut. On niitä toki ollut aiemminkin ja ensimmäiset elämäni psykopaatit olivat oma vanhempi ja isovanhempi. 

Ja otsikon aiheeseen. Olen aloittanut koko pv hoidon 2 kk iässä. Ikätasoista seuraa riittävästi vasta eskarista lähtien. Ja nyt unohdin otsikon ja avauksen.. Mutta joo on ollut sekä fyysistä että henkistä laiminlyöntiä että hylkäämistä että järjestelmällistä olemattoman pitämistä. Eka turvallinen aikuiskontakti 25-vuotiaana. 

On pitkä liuta diagnooseja. Ne eivät ole muita haittaavia. Olen ystävällinen ja tulen toimeen ihmisten kanssa. Yhteiskuntaa nämä diagnoosit alkoivat kuormittaa vasta, kun olin viisikymppinen. Siihen asti reipas nettoveronmaksaja, tällä hetkellä vain veronmaksaja. 

Elän omassa päässäni omassa maailmassani. Selvitän ongelmani yksin, tajusin sen jo viisivuotiaana. Olen asunut yksin viimeiset 25 v. Ei lapsia, vaikka lapsista pidän ja lapset minusta. 

Vierailija kirjoitti:

Sitä pitäisi varmaan kysyä lapselta. En ole ollut tekemisissä 30 vuoteen.

Toivottavasti edes jätät perinnön potentiaaliseksi korvaukseksi auheuttamistasi kuluista ja tulonmenetyksistä  ja suorasta ja välillisestä kivusta (kuten vaikka narsistien suosikkikohteena olemisesta). 

Omalle vastaavalle isälle terveiset, että haista paska. Olisitpa kadonnut jo ennen syntymääni, etkä vasta 30 vuotta sitten. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten liukuva työaika lisää aikuisen mahdollisuutta olla lapsen kanssa? Liukuminen tarkoittaa sitä, että ne tunnit tehdään myöhemmin takaisin. Voin hakea lapsen tarhasta toki jo kahdelta neljän sijasta, mutta ei se mitään laatu aikaa ole, jos istutan sitten lapsen telkkarin eteen parin tunnin ajaksi, että saan ne työt tehtyä.

 

Tämä. Ei siellä etätöitä tekevällä vanhemmallakaan ole mitään supervoimia, joilla tekisi sekä etätöitä, että kaitsisi lastaan. Kyllä se lapsi istuu ruudun edessä tiukkaan. Päiväkodissa sentään leikitään muiden kanssa ja vaikka ulkoillaan. Paljon parempi ratkaisu se, kuin olla töitä tekevän vanhemman kanssa kotona. 

Oletko yksinhuoltaja?

Jos on kaksi vanhempaa, toinen tekee työnsä 7-15 ja toinen 9-17, niin johan siinä on mahdollisuus olla huomattavan p

 

Kai nyt tiedän kun vanhemmat itse kertovat? Keskity itse omaan elämääsi ja hyväksy että on olemassa  vanhempia jotka toimivat näin. Suurin osa itse asiassa.

Tuo lapsista eroon hakeutuminen oli hyvinkin yleinen ajan ilmiö esim 60-70 luvulla, mutta näyttäytyi toisin. Ainakaan maalla ei ollut päiväkoteja, lapset jätettiin isovanhempien hoitoon. Illat ja viikonloput lapset leikki keskenään ja ulkona. Kukan ei vaatinut. Pimeän tullen joku huusi sisälle tai oli määrätty kotiintuloaika. 

Vanhemmat teki kotitöitä ja lapset oli keskenään, koska silloin oltiin sosiaalisia ja hakeuduttiin porukoihin. Hyvin hyvin harvoilla perheillä oli vain 1 lapsi joka olisi ollut yksin, lapset hakeutui vaikka naapuriin jos kotona ei ollut ketään tai oli yksinäistä. Kesäisin lapset oli mummolassa tai sukulaisilla, laitettiin 1-2 vko kestäville leireille, siis pois kotoa. 

Näin lapsista kasvoi itsenäisiä selviytyjiä, sosiaaliset ym taidot kehittyi koska oli pakko pärjätä muiden kanssa. Siinä opittiin elämisen taitoja ja selviytymistä. Jos joku oli ilkeä tms se potkittiin pois kaveriporukasta, oppipahan olemaan kunnolla kun jäi yksin. 

Sillon ei luojan kiitos ollut tällaista lasten hyysäämistä kuin nykyään ja 15h / vrk kokoajan iholla oloa, ohjeistamista, palvelemista ja passaamista, lapsille kaiken mahdollistamista ja heidän puolesta kaiken valmiiksi tekemistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten liukuva työaika lisää aikuisen mahdollisuutta olla lapsen kanssa? Liukuminen tarkoittaa sitä, että ne tunnit tehdään myöhemmin takaisin. Voin hakea lapsen tarhasta toki jo kahdelta neljän sijasta, mutta ei se mitään laatu aikaa ole, jos istutan sitten lapsen telkkarin eteen parin tunnin ajaksi, että saan ne työt tehtyä.

 

Tämä. Ei siellä etätöitä tekevällä vanhemmallakaan ole mitään supervoimia, joilla tekisi sekä etätöitä, että kaitsisi lastaan. Kyllä se lapsi istuu ruudun edessä tiukkaan. Päiväkodissa sentään leikitään muiden kanssa ja vaikka ulkoillaan. Paljon parempi ratkaisu se, kuin olla töitä tekevän vanhemman kanssa kotona. 

Oletko yksinhuoltaja?

Jos on kaksi vanhempaa, toinen tekee työnsä 7-15 ja toinen 9-17, niin johan siinä on mahdollisuus olla huomattavan paljon vähemmän lapsen hoidossa ja vanhempansa kans

Meillä oli hoitoon ilmoitettava etukäteen hoitoajat, ja tiettyinä aikoina ei suositeltu hakemaan, koska toiminta hankalassa vaiheessa. Niin haepa siinä yhtäkkiä lapsesi kello 14 kun saatkin päivän yllättävän nopsaan pulkkaan, olisi tullut sanomista kun kesken päiväunilta nousemisen mennään! Samoin oli aina pitkät lomat lapsilla (aina järjestää 8 viikkoa kesällä ja muut lomat), mutta joskus tästä huolimatta pidin omia kertynävapaitani pari päivää niin, että muksut oli hoidossa. Ihan vaan lomana, teki muuten hyvää! 

Ei olleet lapset mitään maksimipäiviä silti. 

Terveisiä ydinperheestä. Lasteni isä on jo vuosikaudet ollut lapsillemme kuin etäinen naapuri. On yleensä töiden jälkeen kotona, mutta tiukasti omassa tilassaan. Kukaan ei tiedä, mitä hän puuhastelee. Tietysti lapset ovat tämän havainneet ja se mietityttää ja harmittaa heitä. He ovat ehkä "luovuttaneet" siltä osin, etteivät edes kaipaa isä-lapsijuttuja. Ymmärtävät kyllä, että tämä ei ole normaalia. Olen huolissani, millaisen kuvan lasteni isä antaa miessukupuolesta ja parisuhdemallista. 

Itse hakeuduin jo varmaankin lapsena, silloin vielä tiedostamattomasti, sekä eteenkin teininä ja nuorena aktiivisesti pois kotoa koska inhosin niin paljon ankaraa ja tyrannimaista yh äitiäni joka oli kurittanut minua ihan fyysisesti koko ikäni satunnaisesti ja/ tai ainakin sen uhka oli kokoajan ilmassa jos en ole kiltisti, tottele eikä saa sanoa vastaan ja ilmaista omia tahtotiloja. Muistan kuinka minusta oli ihana päästä kylään edes muutamaksi tunniksi, saati yökylään, viikonloppuisin ja  lomilla mummolaa tai kauas kaupunkiin tätien luo. Välillä tuntui että haluaisin olla ihan missä vaan paitsi kotona. Olin täyttämässä juuri 18 kun muutin lähikaupunkiin opiskelemaan ja muistan vieläkin sen mielettömän vapauden ja helpotuksen huuman kun sain vihdoin oman elämän ja päätösvallan eikä kukaan kontrolloi, määrää, tyrannisoi, kyttää äksyile, huuda, rankaise ja se helv..n negatiivinen ilmapiiri oli hävinnyt. Asuin vain 1/2 v opiskelija-asuntolassa ja sekin kyttääminen kävi hermoille, en siedä kontrollointia, hankin halvan pikku yksiön, ah oma rauha oma elämä. 

Mutta tälläkin sapluunalla on ollut seuraus, eli hyvin etäinen ja tunteeton suhde äitiin. En ole koskaan tuntenut niin omalta kuin hänenkään taholta rakkaudellista tunteita. Hän on se ihminen joka on "sukulainen" jota käyn katsomassa muutaman kk välein, aikoinaan parikymmentä vuotta meni niin että kävin ehkä kerran -2 vuodessa ihan vaan muodon vuoksi. 

Vierailija kirjoitti:

Terveisiä ydinperheestä. Lasteni isä on jo vuosikaudet ollut lapsillemme kuin etäinen naapuri. On yleensä töiden jälkeen kotona, mutta tiukasti omassa tilassaan. Kukaan ei tiedä, mitä hän puuhastelee. Tietysti lapset ovat tämän havainneet ja se mietityttää ja harmittaa heitä. He ovat ehkä "luovuttaneet" siltä osin, etteivät edes kaipaa isä-lapsijuttuja. Ymmärtävät kyllä, että tämä ei ole normaalia. Olen huolissani, millaisen kuvan lasteni isä antaa miessukupuolesta ja parisuhdemallista. 

No ei anna hyvää ja tervettä kuvaa lapsille omasta itsestään eivätkä pääse kehittymään normaalisti. Miksi sinä olet tuon miehen kanssa samassa taloudessa? Oletko kertonut lapsille, että isä toimii väärin, eikä noin kuulu tehdä kenellekään ja ottanut vastaan lasten kipeät tunteet tuosta asiasta ja antanut tilaa ja lohdutusta? 

T. Terveisiä terapiasta, kuulostaa omalta lapsuuskodilta

P. S. On aina ollut parempi olla, kun isä on ollut oikeasti ulkona elämästä, eri kodissa.