Kuinka nopeasti kiintymyssuhteenne vauvaan on syntynyt?!

eipä ole tuollaista tarvinnut miettiä. Ihastuin, rakastuin syvästi ja vaikka mitä, heti, kun näin pojastamme ensimmäisen vilauksen! Ensimmäiset hetket ja päivät suorastaan leijuin - ja itkinkin, että voiko olla jotain näin ihanaa, jotain näin ihanaa ja suurta tunnetta ja suurta pientä ihmettä. Sitten hieman " toivuin" ja aloin tutkia/hoitaa/tarkastella ym. häntä. Ensin vaan katsoin silmät suurena, että voi minun -minun- ikioma pieni - niin ja vähän myös mieheni:).



Poika on nyt 8 kk ja niin superrakas! Halin, pusin ja paijaan häntä tuhat kertaa päivässä ja sopottelen niitä näitä. Hän on ollut helppo lapsi, joten olen voinut nauttia Täysillä:)!! Tosi ikävää, että joku ei koe, eikä tunne tällaista.

mä olen rakastanut lapsiani ensihetkistä asti,tuntuu että jo silloin kun masussa olivat.

Tunnen suurta rakkautta heitä kohtaan,en osaa siis vastata sulle mutta ehkä joillakin rakkaus ei heti tule?mulla kyllä tuli.

jaksuja.

äityliini ja poju kohta 5kk

Minulla oli esikoisen aikana ihan samanlaiset tunteet/ajatukset.Pojan syntymästä on nyt 12-v ja olin silloin hyvin nuori(18).Vauva oli silloin todella helppo ja rauhallinen,ei juuri itkenyt.Mutta mitään suuria tunteita ei ryöpsähtänyt missään vaiheessa,vaan ne tulivat ikäänkuin pikkuhiljaa.

Nyt toisen lapsen synnyttyä 4kk sitten,oli kaikki suuret tunteet pinnassa heti lapsen synnyttyä.Samaan suuntaan kuin edellisellä kirjoittajalla.(marketta?,en muista varmaksi). Ja tämä lapsi taas on ollut hyvin itkuinen koliikkilapsi.Joten tuskin " kiltteydelläkään" on tekemistä tämän asian kanssa.Voi olla että liittyy jotenkin masennukseen.Mutta varmastikkaan sinun ei tarvitse olla huolissasi,rakkaus lapseen kasvaa kyllä ajan myötä.Mutta voi olla sinunkin kohdalla,ettei mitään suuria tunnekuohuja tulekkaan..



Mukavaa kesän odotusta teille!

Uskoisin, että äitiyteen kuuluvat monenlaiset tunteet aina pilviähipovasta onnesta arkirutiinien tympäisevän toistoon:-) Kaikki varmasti juuri liittyvät siihen kiintymyssuhteen luomiseen ja syntymiseen, joka tapahtuu kaikilla omalla tavallaan ja ajallaan. Et varmastikaan ole yksin ajatustesi kanssa, äitiys on suuri mullistus kaikkine tapahtumineen ja tunteineen.



aurinkopullo ja poitsu

Ajan kanssa aloin rakastamaan tytärtäni paljon..En kokenut sitä riemua mitä odotin, ehkä se se johtui myös siitä että odotin jotain ihmeellistä tunnetta kun kaikki vaan paasasi siitä...Ehkä se syvin rakkaus syttyi sitten kun itse olin toipunut synnytyksestä ja pahimman väsymyksen saanut ohitse...Silti koen itseni hyvänä äitinä ja rakastan tytärtäni paljon...

Älä välitä noista jotka koittaa ei halua/yritä ymmärtääkään kun itsella se rakkaus on tullut nikin helposti. Ei se kaikilla tule. Itsellä oli rankka synnytys, henkisesti ja fyysisesti (vaikka kaikki synnytykset jollain tapaa varmasti ovat), kun sain pojan rinnalle, niin itkin liikutuksesta mutta samalla ihmettelin että mikä se tässä on, tämäkö on minun lapseni. Alkuaikoina olin myös hämmentynyt ja tottakai _pidin_ lapsesta, mutta en ylitsevuotavaa rakkautta tuntenut. Kun puhuin asiasta äitini kanssa, niin hän sanoi samaa, ei tuntenut heti sitä hänkään kun minä synnyin, synnytys oli myös rankka. Poika on ns. helppo vauva, ja nyt on 3kk. Alusta asti odotin, että poika alkaisi hymyilemään (tiedän, hassua) niin että voisin enemmän kommunikoida hänen kanssaan. Nyt vasta alan olla korvia myöten rakastunut, kun poika hymyilee ja jokeltelee (ja tietty myös välillä itkee). Varmasti tuohon liittyy hormonitoiminta, joillakin nen hormonit sa rakastumaan tulokkaaseen samantien, toisilla vasta aikaa myöten. Hassua, meillä iskä oli heti myytyä miestä kun poika ulos pullahti ;). Itse ehkä olen muutenkin rauhallinen luonteeltani, en herkästi ihastu tai syviä intohimoja tunne (vihaa kuin rakkauttakaan), olen enemmän sellainen tasainen kuin räiskyvä, joka myös vaikuttaa asiaan.

esikoisen aikaan tämä Ihana Ylitsevuotava Rakkaus antoi odottaa useamman kuukauden ennenkuin saapui.

kakkosen kohdalla rakkaus tuli jo maha-aikana, kun aloin tuntea ekat liikkeet.

ja olet väsynyt, ehkä hieman ymmälläsikin kaikesta tapahtuneesta, Vauva valvottaa ja itkee, se saa univelkaisen äidin huolestuneeksi ja mielen matalaksi.



MUTTA, anna ajan kulua, ota vaan päivä kerrallaan. Opit tuntemaan vauvasi paremmin päivä päivältä ja kun tunnet vauvan ja tämän tarpeet, ei tarvitse olla joka itkusta huolissaan että mitä tämä nyt on?



Tutustut pian myös hänen persoonaansa paremmin ja paremmin ja sitä myöten kiintymys ja äidin rakkaus kehittyy. Yritä saada aikaa myös vain itsellesi. Levänneenä jaksat olla parempi äiti ja nauttia enemmän vauvastasi.



Hormoonit saattavat tehdä kaikenlaisia ylläreitä, välillä epämukaviakin, uskoisin että sinunkin olosi kohenee (ja äidinrakkaus pääsee valloilleen) kun hormoonit hieman rauhottuvat.



Itselläni oli synnytyksen jälkeen hyvin neutraali olo. En kokenutkaan sitä tunteiden tulvaa jota odotin ja mitä leffoissa aina näytetään. (äidit itkee onnesta jne..)

Mutta rakkaus tätä vauvaa kohtaan alkoi tulvia sydämeeni ja mieleeni pikkuhiljaa ja koko ajan vain enemmän ja enemmän. Jossain vaiheessa oikein ihmettelin että miten paljon oikein voi rakastaa kun tuntui että rakkauden tulva ei vain lopu vaan päivä päivältä rakastuu enemmän ja syvemmin, välillä oikein niin että sydämeen sattuu.



Oikein paljon onnea sinulle vauvastasi! :)

että heti, kun vauva on syntynyt, ylleni hulmahtaa jonkinlainen euforia..

Olihan se toki ihmeellistä, mutta enemmän vain epätodellista kuin vyöryvää rakkautta. Minä ainakin olin jotenkin niin huolissani ekat pari viikkoa, että vasta jonkinsen varmuuden saavutettuani aloin huomata todella rakastavani lastani.



Kuten AP kirjoitit, minäkin lepertelin ja hoidin hellästi, mutta samalla kaikki oli niin epätodellista ja pelottavaa, että onnen huuma tuli esiin vasta myöhemmin.



Nyt tyttö on pian kymmenkuinen ja äidinrakkaus senkun kasvaa!





Kyllä se siitä, ajan kanssa AP!

Ja vielä kun se maaginen 2 kk raja tulee vastaan, ja vauva " herää" ympäristöönsä, kiintymyssuhde tulee äidillekin palkitsevammaksi.

Ja unohda heti kättelyssä nuo " tosi ikävää, että joku ei koe tällaista ah niin ihanaa ylitsevuotavaa rakkautta lässyn-lässyn" -jeesustelut. Olipa fiksua kirjoittaa tuollaista tekstiä, kun toisella on oikeasti hätä. No joo, toisilla äideillä, kuten minulla, se rakastuminen ottaa oman aikansa. Veikkaisin, että esikoisen kanssa on kaikki niin uutta ja ihmeellistä, että sitä vaan jotenkin keskittyy kaikkeen eri tavalla. Mulla meni viikkoja, ennen kuin voin sanoa rakastuneeni tähän sittisontiaiseen.



Ei sinulla ole mitään hätää. Nauti arjen pienistä jutuista äläkä stressaa. Ehdit kyllä rakastaa lastasi koko loppuelämän.



KL.

K

Meinasi itku päästä kun luin tuon ensimmäisen vastauksen, mutta onneksi osa olitte niin ihania ja kannustavia! Nyt on paljon parempi mieli itsellä enkä tunne itseäni niin " oudoksi" . Tilanne on niin outo ja uusi, että menee varmasti oma aikansa siihen tottumiseen. Mutta tärkeintä on se, etten näköjään tosiaan ole ainut jolla on tällaisia tuntemuksia ollut, vaan ne ovat normaaleja. Kiitos! =) Ja hyvää kevättä kaikille!

ja Emildalle voimia!!!



Myös minä kuulun heihin, joilla otti aikansa ennen kun äitiys alkoi tuntua ihanalta...Ensi kuukausien aikana annoin tytön usein muille hoidettavaksi ja ajattelin, että mitä kaikki valittavat ikävää ja sitä ettei raaski antaa muiden hoitaa...Itsestäni ei tuntunut oikein miltään. Vaikka varmasti pohjimmiltani rakastin tuota pientä ja hoidin hänet hyvin. Vasta kun tyttö oli yli neljän kuukauden alkoi kotona olo maistua ja äitiys tuntua aivan uskomattoman hienolta...Nyt todellakin tekisin lapseni vuoksi mitä tahansa.



Joten anna ajan kulua...Jossain vaiheessa koittaa se hetki kun tunnet todellakin olevasi äiti niin siinä hyvässä kuin pahassakin :) Siihen asti ota todellakin päivä kerrallaan ja ole rehellinen tunteillesi sekä itsellesi...



Hyvää kevään jatkoa =)



maaly kera neidin, kohta 7kk

Ihan kuten muissakin ihmissuhteissa, myös vauvaan " rakastuminen" vie aikaa. Vuorovaikutuksen ja muun yhdessä touhuamisen myötä se rakkaus kasvaa.



En itsekään voi sanoa kokeneeni ' sitä suurta ehdotonta äidinrakkautta' heti kun vauvani näin. Enemmänkin olin hämmentynyt tyyliin " miltä nyt pitäisi tuntua - terve, kukas sinä olet?" Sitä jotenkin odotti sitä suurta tunnemyrskyä; ja ehkä siksi sitä ei tullutkaan.Tosin mulle tehtiin kiireellinen sektio kun poika oli yllättäen perätilassa ja tilanne oli muutenkin sekava. Sitten sektiosta toipuminen ja maidonnousun odotteleminen ja muuten vaan hirmuinen väsymys ekat viikot - niistä ajoista en juuri muista paljon mitään. Vauvaa hoidettiin miehen kanssa.



Toki välitin hänestä jo silloin enemmän kuin itsestäni ja olin häneen todella kiintynyt ja hoidin häntä tunnollisesti ja huolehtien (kuten vain esikoisen äiti huolehtii), mutta se Rakkaus kyllä taisi syttyä oikeastaan vasta kun heppu alkoi katsoa silmiin ja hymyillä =). Kuulostaa hurjalta mutta jotenkin näin minä sen koin. Että jotenkin vauva oman persoonan esiin tuleminen, toisiimme tutustuminen ja vuorovaikutussuhteen vahvistuminen vahvistivat myös kiintymyssuhdetta Rakkaudeksi.



Eli ap kyllä kaikki järjestyy. Usko sinä vain itseesi ja älä liikaa analysoi =)

Meillä oli sikäli erilainen tilanne, että tyttömme syntyi keskosena. En siis kokenut sitä, miten kaikki tuska unohtuu, kun saa nyytin rinnoilleen jne. Sairaala-aikaa kesti reilut 5 viikkoa ja huomasin jo silloin, etten uskaltanut kiintyä vauvaan täysillä, koska silloin ikävä kotona oli pahempaa. En myöskään uskaltanut uskoa, että pahin olisi ohi, vaan odotin koko ajan takapakkia.



Kun tyttö sitten vihdoin kotiutui, alkoikin koliikki ja mulla toinen baby blues. Tytöllä oli myös lievää aistiyliherkkyyttä, joten hän reagoi pikku jutuilta tuntuviin asioihin todella voimakkaasti. Ja huusi. Tiesin rakastavani tyttöäni, en halunnut hänestä luopua, mutta se jokin puuttui. Mua helpotti ajatus siitä, että vaikka me vanhemmat olimme joissakin asioissa voimattomia, olimme kuitenkin ainoat ihmiset, jotka vauvallamme oli. Siis tärkeimmät hänelle. Vauva ei osaa vaatia muuta.



Parin kuukauden kuluessa alkoi helpottaa. Ihan hakemalla hain kontaktia lapseen, opettelin höpöttelemään hänelle kaikesta, loruilin, tanssittiin vauvatanssia jne. Kun vauva alkoi vastata, vaikka vain hieman pidemmällä katsekontaktilla ja myöhemmin hymyllä, se tuntui ihanalta. Siitä se alkoi.

Itselläni oli varmaan niin " helppo" synnytys kuin vain voi olla, eikä mitään sellaista, jonka takia olisi jotain traumoja aluksi ollut. Olin myös etukäteen kuvitellut olevani suurten tunteiden vallassa vauvani tavattuani.



Oikeasti olin lähinnä ihmeissäni. Toki lastani rakastin ja hänet hellyydellä hoidin. Meitä ihan kiiteltiinkin laitoksella hyvästä ja luontevasta hoidosta, mutta mitään suurta hullaannusta en tuntenut. Oikeastaan rakkaus on kasvanut vauvan mukana ja itsekin varmaan enemmän olen äidiksi kasvanut. " Herääminen" alkoi tapahtua oikeastaan vasta, kun vauva oli interaktiivisempi ja parin kuukauden ikään ajoittuva huutelukausi ohi. Tämä tapahtui noin kuukausi sitten, kun vauva oli 3kk.



Kaikilla on omanlaisensa äitiys, eikä mitään oikeaa tapaa rakastaa lastaan ole. Älä ota paineita! Tiedän erittäin hyvin, miltä sinusta tuntuu! Itse ajattelin aivan samoin aluksi. Nyt olen todennut, että eiköhän tärkeintä ole luonteva ja hyvä suhde lapseen. Ja se muodostuu vain kun antaa itselleen ja lapselleen tilaa kasvaa omanlaisekseen.



Usko itseesi ja ole vaan rauhassa oma itsesi. Lapsellesi olet paras äiti aivan varmasti!

Itsellä kulunut tänään kaksi viikkoa synnytyksestä. En koe vieläkään lasta omakseni. Rajut baby bluesit päällä edelleen ja tahtoisin jatkuvasti sysätä vauvaa isänsä kainaloon. Käynkin pitkillä lenkeillä selvittelemässä päätä, jokseenkin ehkä helpottavat ahdistusta... Rakkauden huumaa odotellessa. Tulee onneksi niitäkin hetkiä välillä, kun tuntuu hyvältä pitää häntä sylissä. Lähinnä silloin kun vauva ei itke.