Lue keskustelun säännöt.
Tuntuuko muista lapsiperheen elämä turhauttavalta säätämiseltä?
26.01.2015 |
Elämässä ei ole onneksi isompia ongelmia, mutta yllätyin kuinka ärsyyntynyt olo tulee ihan normaalista arjesta. Meillä kaksi pientä lasta, joista pienempi vauva. Syksyllä oli kaikkea normaalista poikkeavaa isompaa elämässä (vauvan syntymän lisäksi) ja taas vastasyntyneen kanssa elämään opettelua, joten aika meni lähinnä järjestellessä milloin mitäkin asiaa ja uuteen elämäntilanteeseen opetellessa.
Nyt ajattelin, että vuoden vaihteesta saan taas elämään paremmin rutiineita, tavallista arkea. Olin järkännyt omat, miehen ja isomman lapsen aikataulut ja harrastukset niin, että voin aloittaa itse säännöllisen liikunnan harrastamisen ja saan hieman omaa aikaa itselle. Ja kuinkas taas kävikään: On tullut kaikenlaista sekalaista menoa, ollaan sairasteltu vuorotellen ja vauva joutui jopa sairaalaan. Pari viikkoa on siis mennyt puljatessa aikatauluja, jotta arki on toiminut.
Olin jo innoissani, että tällä viikolla pääsen vihdoin liikuntaryhmiin, mutta tänään huomasin, että olin sairastellessa mokannut ilmoittautumiset, enkä mahdukaan suunnittelemiini ryhmiin.
Kovin pieniä asioita, mutta varsinkin viimeinen alkoi turhauttamaan toden teolla. Miksei joskus voisi mennä asiat siten kuin suunnittelee? Toki voin etsiä nyt uudet harrastukset, mutta turhauttaa, kun jokaisen asian tekeminen tuntuu vaativat suhteettomasti vaivaa onnistuakseen. Tuli sellainen olo, että ei viitsisi yrittääkään järjestää itselleen mitään kivaa, vaan voisi vaan maata koko kevään lasten kanssa kotona. Olisi niin ihana vain suunnitella, että käyn maanantaisin jumpassa ja sitten vain mennä ilman, että aina tulisi jotain estettä ja hankaluuksia.
Eihän tämä maailman suurin ongelma ole, mutta tuli tarve purkaa. Tuntuuko kenestäkään muusta samalta?
Kommentit (21)
Shhh! Ei tuollaista saa sanoa ääneen. Pikkulapsiaika on parasta aikaa elämässä ja voi sitä suurta rakkauden määrää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuollaista se oli meilläkin toisen lapsen syntymän jälkeen parisen vuotta. Aina jos jotain suunnitteli, niin eiköhän heti iskenyt korvatulehdus tai kaikki saatiin vatsatauti jne. Luovuin kokonaan liikuntaryhmistä ja ostin kuntosalikortin, jonne voi mennä milloin huvittaa.
Meillä on vasta yksi lapsi. Silloin, kun olin lapsen kanssa kotona, kaikki tuntui alkuvaikeuksien jälkeen tosi rennolta ja helpolta. Sama oli silloin, kun mies jäi lapsen kanssa kotiin ja minä palasin töihin. Mutta nyt, kun olemme miehen kanssa molemmat töissä ja lapsi tarhassa, niin kaikki vaatii kauheasti säätöä ja koko ajan on kiire johonkin. Lisäksi on jatkuvasti huono omatunto :(
Tuollaistahan se on. Itse päätin suosiolla jättää kaiken aikatauluttamisen ja suunnittelun, koska tiedän ärtyväni enemmän suunnitelmien pettämisestä kuin siitä että "elämä on tylsää kun ei ole mitään omaa juttua". Jos välillä johonkin sitten pääseekin niin sehän on mukavaa ekstraa. Tällä asenteella mennään aina siihen saakka kunnes nuorimmainen parivuotias.
Meillä käy tosi usein niin, että mies joutuukin ylitöihin, kun olen sopinut vaikkapa ystävän kanssa treffit lenkkipolulle. Olen jo alkanut epäilemään että tekee sitä tahallaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 17:13"]
Shhh! Ei tuollaista saa sanoa ääneen. Pikkulapsiaika on parasta aikaa elämässä ja voi sitä suurta rakkauden määrää!
[/quote]
Oikeasti tämä viimeiset puoli vuotta on ollut todella hyvää aikaa, eikä edes kovin raskasta. Tiedän olevani onnekas, monella on raskaampaa.
Mutta juuri nyt vaan niin kovin turhauttavaa. (Tuossa ei siis ollut kuin vasta osa viimeisen puolen vuoden tapahtumista, en jaksa kaikkea selittää tai edes halua, koska tutut tunnistaisivat muuten varmasti. Sen verran paljon on ollut kaikkea arkea sekoittavaa isompaa ja pienempää, vaikkei mitään kovin vakavaa.)
Munkin on pitänyt harrastaa hiihtamistä, mutta tähän saakka täällä säät eivät ole olleet kovin suotuisia, tai sitten on aina ollut ns. jotain. Lisäksi meiltä pitää lähteä hiihtoladuille autolla kauemmas, joten sekin vaatii määrättyä säätämistä. Olin vaan niin tyytyväinen, kun olin saanut ajoitettua päällekäin esikoisen harrastukset ja kerhot ja omat harrastukseni/vauvajumpan, siten että en olisi niin riippuvainen aina miehen työajoista ja pääsisin lähtemään helposti. Aikani käveltyä talven harmaudessa vaunulenkeillä on alkanut kaipaamaan jotain muutakin. Synnytyksestä jääneet vaivat taas estävät juoksemisen ja rajoittavat salilla tehtäviä liikkeitä.
Kuulostaa tosi selittelyltä ja siksi tämä tympii itseänikin. Sen vuoksi olin ajatetellut, etteivät nämä mitään oikeita ongelmia ole vaan järjestelykysymyksiä. Mutta nyt kun saa järjestettyä mielestään kaiken, taas ei mikään toimikaan kuten ajatteli, alkaa tympimään, ettei taas viitsisi järjestää uudestaan, kun tuntuu, että taas menee jotenkin pieleen.
t. ap
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 17:21"]
Tuollaistahan se on. Itse päätin suosiolla jättää kaiken aikatauluttamisen ja suunnittelun, koska tiedän ärtyväni enemmän suunnitelmien pettämisestä kuin siitä että "elämä on tylsää kun ei ole mitään omaa juttua". Jos välillä johonkin sitten pääseekin niin sehän on mukavaa ekstraa. Tällä asenteella mennään aina siihen saakka kunnes nuorimmainen parivuotias.
[/quote]
Ehkä pitäisi tehdä tämä sama ja suosiolla luovuttaa toistaiseksi. Liikuntaa olisi vaan pakko harrastaa, jotta saa itsensä ja vaivansa taas kuntoon.
Kun on töissä sitä pitää luonnollisena, että elämä on jatkuvaa säätämistä. Ja se onkin omalla tavallaan raskasta, Mutta nyt kun tavallaan ei ole ns. "mitään tekemistä", se turhauttaa eri tavalla, kun tuntuu, että kyllähän minulla pitäisi olla aikaa tehdä asioita ja pitää huolta terveydestäni, mutta sitten viikot ja päivät aina katoavat jonnekin ja tuntuu juuri siltä, että on oikeasti tosi saamaton, kun ei edes saa sitä kuuluisaa omaa aikaa ja itsestään huolehtimista järjestettyä.
t. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ulkopuolisesta se ainakin näyttää uuvuttavalta säätämiseltä
Ap, I feel you! Meillä on viisivuotias lapsi sekä viime vuonna syntynyt vauva. Raskauden loppupuolelta tähän päivään elämä on ollut jotenkin... aivan kuin tarpoisin tervassa eteenpäin. Ihan jo ulos lähteminen vaatii hirveästi säätämistä ja joka paikassa pitää olla älyttömästi tavaraa mukana. Mitään ei voi suunnitella, kun jotain yllättävää tulee aina (vauva sairastuu, esikoinen on liian väsynyt käyttäytymään, miehellä tulee jotain työhön liittyviä yllätyksiä...).
Kaiholla muistelen aikaa, kun oli vaan yksi lapsi, vaikka olihan siinä työ-tarha-rumbassa tekemistä myös. Vauva on ihana ja on upeaa seurata lasten välisen suhteen kehittymistä, mutta käytännön tasolla elämä tuntuu vaan niin pirun hankalalta nyt. Aloituksesi oli kuin minun kirjoittamaani. Koetan elää siinä uskossa, että kyllä tää tästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 18:00"]
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 17:39"]Juuri tuollaista se on pienten kanssa. Itse mm sauvakävelin kun nuorempi lapsista oli vauva. Kävin tanssitunneilla kertakorteilla joten en sitoutunut mihinkään kk maksuihin. Nyt kun lapset on isoja koululaisia, elämä on jo aivan toisenlaista. Kyllä se siitä helpottaa. Pikkulapsiaika ei mielestäni ollut kovin lyhyt eikä sujahtanut siivillä kuten tavataan sanoa. Kyllä ne vuodet oli suoraan sanoen aika raskaita, mutta nyt ne on ohi. [/quote] 2 kommentoi, että mulla ne alkaa uudelleen, odottelen kolmatta ja ikäeroa tulee olemaan 11v kahden nuorimman välillä :) Olenkin ajatellut yrittää alkuun vaikka kahvakuulailua kotona ja salille menen kun mies kotiutuu. Huh :D
[/quote]
Ehkä sitä osaa ottaa eri tavalla tämän ajan, kun on noin pitkä ikäero. Ja ehkä ne isommat edes joskus vartin katsovat sitä pienempää? Tai sitten ei:D Joka tapauksessa onnea kolmannen odotukseen!
t. ap
Juuri tuollaista se on pienten kanssa. Itse mm sauvakävelin kun nuorempi lapsista oli vauva. Kävin tanssitunneilla kertakorteilla joten en sitoutunut mihinkään kk maksuihin. Nyt kun lapset on isoja koululaisia, elämä on jo aivan toisenlaista. Kyllä se siitä helpottaa. Pikkulapsiaika ei mielestäni ollut kovin lyhyt eikä sujahtanut siivillä kuten tavataan sanoa. Kyllä ne vuodet oli suoraan sanoen aika raskaita, mutta nyt ne on ohi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 17:35"]
Ap, I feel you! Meillä on viisivuotias lapsi sekä viime vuonna syntynyt vauva. Raskauden loppupuolelta tähän päivään elämä on ollut jotenkin... aivan kuin tarpoisin tervassa eteenpäin. Ihan jo ulos lähteminen vaatii hirveästi säätämistä ja joka paikassa pitää olla älyttömästi tavaraa mukana. Mitään ei voi suunnitella, kun jotain yllättävää tulee aina (vauva sairastuu, esikoinen on liian väsynyt käyttäytymään, miehellä tulee jotain työhön liittyviä yllätyksiä...).
Kaiholla muistelen aikaa, kun oli vaan yksi lapsi, vaikka olihan siinä työ-tarha-rumbassa tekemistä myös. Vauva on ihana ja on upeaa seurata lasten välisen suhteen kehittymistä, mutta käytännön tasolla elämä tuntuu vaan niin pirun hankalalta nyt. Aloituksesi oli kuin minun kirjoittamaani. Koetan elää siinä uskossa, että kyllä tää tästä.
[/quote]
Hienosti kuvattu. Tuo terva, sitä se juuri on! Olen yleensä hyvin energinen ja saan monenlaiset asiat järjestymään. Ei ne isot asiat ole se ongelma vaan juuri tuo, että se kaikki pitää puolen metrin tervassa. Jokainen pienikin asia. Tuntuu, että energia menee niihin pieniin asioihin ja sitten kun ehkä olisi hetken mahdollisuus toimia ilman tervaa, pyörii hämmentyneenä ympyrää ihmettelemässä yhtäkkistä vastuksen puutetta osaamatta hyödyntää sitä harvinaista viisiminuuttista tehokkaasti. Ja juuri nuo jatkuvat yllätykset, kun tuntuu, ettei mikään mene kuten aikoisi.
On tämä tavallaan tuttua esikoisen ajoilta, mutta silloin meillä oli enemmän ns. oikeita isoja ongelmia, joten sitä osasi selittää itselleen mihin aika katosi. Nyt kun asiat muuten sujuvat normaalisti tulee suorastaan huono omatunto, ettei mistään tunnu silti tulevan mitään valmista tai suunnitelmista tulosta.
Kiitos teille, helpottaa oloa kuulla, ettei ole ainoa josta tuntuu tältä.
t. ap
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 17:39"]Juuri tuollaista se on pienten kanssa. Itse mm sauvakävelin kun nuorempi lapsista oli vauva. Kävin tanssitunneilla kertakorteilla joten en sitoutunut mihinkään kk maksuihin. Nyt kun lapset on isoja koululaisia, elämä on jo aivan toisenlaista. Kyllä se siitä helpottaa. Pikkulapsiaika ei mielestäni ollut kovin lyhyt eikä sujahtanut siivillä kuten tavataan sanoa. Kyllä ne vuodet oli suoraan sanoen aika raskaita, mutta nyt ne on ohi.
[/quote]
2 kommentoi, että mulla ne alkaa uudelleen, odottelen kolmatta ja ikäeroa tulee olemaan 11v kahden nuorimman välillä :) Olenkin ajatellut yrittää alkuun vaikka kahvakuulailua kotona ja salille menen kun mies kotiutuu. Huh :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jep, elämä pikkulasten kanssa on paskaa. Pelkkää paskaa aamusta iltaan ja illasta aamuun. Ei taukoja koskaan. Ei aikaa harrastaa mitään eikä nukkua. Ei pääse käymään missään, kun ei saa lapsia mihinkään hoitoon. Ei pysty keskittymään mihinkään ikinä, ei mihinkään aikaan vuorokaudesta, koska aina ne keskeyttävät. Elämä on pelkkiä tappavan tylsiä velvollisuuksia. Koko ajan. Olen niin kuollut henkisesti, etten jaksa kiinnostua enää mistään. Lapsille teen ruoat, itse syön leipää, jos ehdin, ja kittaan kahvia. Suihkuun jaksaa raahautua ehkä pari kertaa viikossa ja samat paskaiset vaatteet päällä päivästä toiseen. Miksi vaihtaa niitä, kun ne pysyvät ehkä vartin puhtaana. Sitten niissä on ruokatahroja, räkää, paskaa, kusta ja oksennusta.
Jos voisin kääntää aikaa taaksepäin, en hommaisi yhtään lasta.
Niinpä. Meillä kaksi lasta ja kuopuksen synnyttyä miehen työkuviot muuttui niin että perheellä ei yhteisiä vapaapäiviä kuukausiin, läpsystä vaihtoon. Itse siis vuorotöissä, yhtäkään lasta en olisi tehnyt jos olisin tiennyt etukäteen miten kamalaa tuubaa on kun yhtään vapaa-aikaa ei ole. Jos minä en ole töissä, mies on ja päinvastoin. Nyt lapset jo isompia muttei nuorempi vielä pärjää yksin. Joka ikinen viikko säätöä vanhemman harrastuksen, omien töiden ja arjen kanssa. Jokainen vapaapäivä töistä yksin lasten kanssa, arkivapailla lähtee vanhempi kouluun ja herätyskello soi itselläkin. Neljään vuoteen ei yhteistä lomaa perheenä. Tai no sattuu tässä kerran kolmessa kuussa yhteinen vapaa viikonloppu. Minä vietän omat vuosilomani yksin kuopuksen kanssa miehen ollessa töissä ja vanhemman lapsen koulussa. En saa lomia koulujen lomiin. Paskaapaskaapaskaa. Edes uimarannalle ei päästy viime kesänä, eikä sitä edellisenä vaan aina yksin lasten kanssa vuorotellen.
Kummallakaan ei mahdollisuutta vaihtaa töitä tällä hetkellä. Ei omia harrastuksia, vain työt, lapset ja kotityöt. Ihanaa elämää. Jotenkin menisi jos vain yksi meistä olisi illat ja viikonloput töissä, mutta molemmat, ehei.
Vierailija kirjoitti:
Jep, elämä pikkulasten kanssa on paskaa. Pelkkää paskaa aamusta iltaan ja illasta aamuun. Ei taukoja koskaan. Ei aikaa harrastaa mitään eikä nukkua. Ei pääse käymään missään, kun ei saa lapsia mihinkään hoitoon. Ei pysty keskittymään mihinkään ikinä, ei mihinkään aikaan vuorokaudesta, koska aina ne keskeyttävät. Elämä on pelkkiä tappavan tylsiä velvollisuuksia. Koko ajan. Olen niin kuollut henkisesti, etten jaksa kiinnostua enää mistään. Lapsille teen ruoat, itse syön leipää, jos ehdin, ja kittaan kahvia. Suihkuun jaksaa raahautua ehkä pari kertaa viikossa ja samat paskaiset vaatteet päällä päivästä toiseen. Miksi vaihtaa niitä, kun ne pysyvät ehkä vartin puhtaana. Sitten niissä on ruokatahroja, räkää, paskaa, kusta ja oksennusta.
Jos voisin kääntää aikaa taaksepäin, en hommaisi yhtään lasta.
Mitä sulle ja ap:lle kuuluu nykyään?
No kuuluuhan tuohon elämänvaiheeseen omat turhautumisesna, mutta ei se elämää kummempaa ole. Mitään oikeasti arvokasta ei saa helpolla.
Sulla on kotona vastasyntynyt, joka on sairaalassa. Silloin prioriteetti ei pitäisi olla omien jumpparyhmien järjestäminen. Kotona kaksi pikkulasta, silloin ei tarvitse "järjestellä" yhtään mitään. Välillä toinen hoitaa lapset ja toinen tuulettuu, ja sitten vaihdetaan.
Elämä on juuri niin vaikeaa kuin mitä siitä tekee.
Tuon vuoksi käyn salilla, hiihdän , kävelen jotta ne eivät ole sidottuja mihinkään tiettyyn ajankohtaan.