Lue keskustelun säännöt.
Vaadin itseltäni liikaa äitinä
02.01.2015 |
Olen vihdoin herännyt siihen todellisuuteen, että otan äitiyden lähes neuroottisen vakavasti ja jokainen hengenvetoni menee suorittamiseen. Piiskaan itseäni jatkuvasti ja alan olla aika kulunut, jos en jopa lähellä loppuunpalamista.
Lapselta en vaadi, enkä siis ole siinä mielessä suorittaja että rehentelisin lapsen taidoilla tai kulkisin kylillä huutelemassa arjen täydellisyyttä tai pukisin lapselle vain huippukalliita merkkejä. Suorittamiseni on äänetöntä, muille huomaamatonta oman pään sisäistä jatkuvaa "tee niin, älä tee näin".
Pidän kynsin ja hampain, jopa liikaakin kiinni esimerkiksi kiintymyssuhteen muodostamisesta, en siis halua lasta hoitoon ikinä. Olen aina hänen kanssaan. Kaikki päivät, kaikki yöt. Lapsen kanssa osaan kyllä olla rennosti ja olenkin, meillä on ihan tavallinen koti ja tavallinen arki, osaan antaa hänelle tilaa ja touhuta itsekseen ja ottaa myös pausseja itse lukien kirjaa tms. Mutta tosiaan tuo oma aika jääkin siihen. Koen, etten VOI olla erossa koska sehän herrajumala satuttaisi lastani - vaikka TIEDÄN, ettei se ole totta.
En koskaan myönnä kellekään, että aina ei jaksaisi. En pyydä apua enkä varmaan sitä ottaisikaan. Koen lapsenhoidon täysin minun vastuukseni, ja pidän siitä liian kirjaimellisesti kiinni.
Koen, etten voi tuntea väsymystä, olenhan äiti. Pakko jaksaa, jaksankin, eihän ole vaihtoehtoja.
Lapseni on onnellinen, tyytyväinen ja hyvin reipas lapsi. Minäkin rakastan äitiyttä, rakastan lastani ja nautin suunnattomasti ihan tuikitavallisesta arjesta. Mutta sisällä kuohuu.
Ehkä tästä tekstistä ei paista se ahdistus, mitä tunnen, mutta onko linjoilla muita (ex-)suorittajavanhempia, jotka olisivat oppineet löysäämään vähän ja ottamaan iisimmin? Auttakaa :(
Kommentit (12)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
2, kuulostaa samalta kuin minun mietteeni, juuri tuo "korvaamattomuuden illuusio" on erittäin hyvä kuvaus ajatusmaailmastani. Harhaluulo, joka kuitenkin hallitsee minua. Lapseni ei edes ole mikään takertuva vaan äärimmäisen sosiaalinen ja nauttii hurjasti muista ihmisistä, pelkään tuhoavani tuon hienon piirteen tällä kurjalla omistushalullani :(
3, lapseni on pian vuoden vanha.
Ap
Ja tarkennan vielä, etten kuvittele olevani täydellinen ja muiden olevan huonompia eikä kyse ole siitä, ettenkö luottaisi muiden kykyyn hoitaa lastani, vaan ongelma on siinä etten itse koe voivani irroittautua sillä alitajuisesti ajattelen pakonomaisesti että minun on vain pakko hoitaa lapsi yksin, että minun ON OLTAVA täydellinen äiti. Vaikka eihän tämä ole täydellisyyttä, ei lähellekään, tavoittelen sitä ensinnäkin turhaan ja toisekseen aivan väärin keinoin.
Ap
10, en ehkä koe itseäni aivan tuollaiseksi, vaikka sellaiseksi se voineekin lipsahtaa. Kotona siis en koko aikaa todellakaan hyysää lasta enkä ole sellainen ylisuojeleva/-varovainen, ennemminkin "jos pari kertaa kopsahtaa niin oppinee siitä"-tyylinen. Missään nimessä en ole välinpitämätön, mutta siis annan lapsen ehdottomasti tutkia ja kokea maailmaa omineen, sen mitä tuon ikäinen nyt pystyy. Minimoin tietysti vaarat ja esimerkiksi veitsillä tmv en kuuna päivänä antaisi leikkiä. Ja lapsen aion viedä hoitoon viimeistään 2-vuotiaana, hän nyt jo viihtyy hirvittävän hyvin muiden vauvojen kanssa (nauraa ääneen ja kiljuu riemuissaan kun mennään kylään/joku tulee meille) ja nautin kovasti seurata innokasta lasta ikätovereidensa kanssa. En siis ole sulkeutumassa kotiin ja "omista" lastani.
/
Enemmän ehkä tämä "pakkomielteeni" (...) ilmenee asioiden analysointina, asioiden tutkimisella ja lukemisella, itseni piiskaamisella "älä valita"-ajatuksella. En ole riippuvainen lapsesta, olen riippuvainen omasta onnistumisestani. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsesi on vielä pieni. Todennäköisesti olosi helpottuu kun lapsi vähän kasvaa eikä suhde ole enää niin symbioottinen. Tunnistan itseäni tekstissäsi. Olen käynyt samoja fiiliksiä läpi. Hyvä äiti ei ole synonyymi täydellisille äidille. Ei täydellistä olekaan. Se riittää kun tekee parhaansa.
Itsesi aiheuttama ongelma. Tai pikemminkin kehittämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla helpotti kun toinen lapsi syntyi. Ekan kanssa pystyi helpommin "tavoittelemaan täydellisyyttä", olemaan koko ajan käytettävissä, sanoittamaan ja sylittelemään lapsi läpi kaikkien vaikeiden tunteiden yms. Kahden kanssa olen joutunut myöntämään, etten pysty olemaan enää täydellinen äiti niistä kummallekaan. Lisäksi oon entistä voimakkaammin ymmärtänyt oman ajan merkityksen oman jaksamiseni kannalta, ja näin ollen ottanut paljon ekaa kierrosta itsekkäämmin aikaa omille jutuille. Välillä tunnen syyllisyyttä siitä, että pystyin antamaan itsestäni niin paljon enemmän ekalle lapselle sen vauva-aikana verrattuna tähän toiseen, mutta toisaalta oon aatellut, että kakkonen saa sitten muita kivoja asioita (jos ei täydellistä äitiä saakaan).
Ap, toi sun aloitus kuullosti ihan mun lapsuudelta ja mun äidiltä. Ylisuorittaja läsnäolossa ja "nyt ollaan läheisesti ja tavoitettavissa ja saat kaiken huomioni". Muistan lapsuudesta kuinka kaipasin kavereitten seuraa, kun ne oli tarhassa ja minä kotona äidin kanssa. Eskariin sitten pääsin, puoleksi päiväksi. Hyvä isä oli läsnä töitten jälkeen ja vkonloput, normimenoa.
Nyt olen 32v. ja edelleen äiti on tässä ainoassa lapsessa niin kiinni, yli 30 viestiä viikossa + puhelut ja tapaamiset päälle. Itse otan iisisti ja asun aviomieheni kanssa elämästä nauttien.
Olen ajatellut, jos mun haluun EI tehdä lapsia on ehkä vaikuttanut se, kuinka täydellisesti äidin oman elämän vievänä olen lapsen saamisen nähnyt. "Sinua niin odotettiin..." Tämä on todella raskas taakka lapselle, oletko miettinyt sitä lapsen näkökantaa asiaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:n lapsi on pieni, vauva vasta. Ja esikoinen. On normaalia olla kiinni tuossa vaiheessa.
Ripustaudu johonkin muuhun pakkomielteeseen, kuten vaikka uraan, koulutukseen, taloajatuksiin tms.
Voi kun osaisinkin auttaa, mutta en ole paljoa oppinut viidenkään lapsen myötä. Tuo sisäinen maailma istuu niin lujassa ja on lähtenyt rakentumaan persoonaani jo lapsesta lähtien kotiperheessä. Toisaalta tiedon tasolla tiedän, että korvaamattomuuden illuusio on vain minun korvieni välissä, ihmisillä voisi jopa olla helpompaa ilmanatkuvaa pyrkimystäni "täydellisyyteen". Se pään sisäinen maailam kyllä näkyy muillekin, vaikka toisin luulisi.
Oikeastaan tuohon kierteeseen on tuonut katkoja tai uusia päivityksiä vain henkilkohtaiset tragediat, jotka pakottavat hellittämään otetta jostakin reunasta ja keskittymään oleelliseen.