Sisäinen kamppailu
Olen parivuotiaan lapsen äiti, avoliitossa lapsen isän kanssa. Tosin viime aikoina avoliittomme on alkanut tuntua enemmän ja enemmän kämppäkaveruudelta. Läheisyyttä ei ole, emmekä enää osaa oikein edes keskustella toisillemme.
Viime aikoina olen yllättänyt itseni ajattelemasta erästä työn kautta tuttua miestä, ja huomannut kiinnostukseni kasvavan häntä kohtaan. Asumme eri paikkakunnilla, hyvä niin. Tänään tapasimme ja heti ensi katseista lähtien tunsin perhosten liitelevän vatsassani. Hänen kanssaan vietetyn lyhyen ajan tunsin olevani taas viehättävä nainen. Nautin hänen pitkistä katseistaan ja älyllisistä keskusteluista. Kuvittelin myös miltä tuntuisi suudella häntä, ja miltä hänen kosketuksensa tuntuisi.
Eroajatukset hiipivät mieleeni usein. Ehkä liiankin usein. Keskusteluyhteys avomieheni kanssa on kadonnut, joten en osaa kertoa hänelle, etten ole enää onnellinen hänen kanssaan. Kyllä hän on sen varmasti huomioinut, ei hän varmasti itsekään ole enää onnellinen suhteessamme.
En en tiedä mitä pitäisi tehdä, vai pitäisikö mitään. Jäädä vai lähteä?
On surullista ajatella lapsemme kasvavan nin, etteivät hänen vanhemmat rakasta enää toisiaan. Lastamme rakastamme kumpikin yli kaiken, ja kaikki huomionosoitukset ja rakkauden tunnustukset menevätkin lapsellemme.
Mitä minä teen?
Kommentit (5)
Jos ei voi puhua, voisi ehkä kirjoittaa?
Kuullostaa niin tutulta. Itse olen lähestulkoon samassa tilanteessa oleva mies ja mikä avuksi ja neuvoksi? Sen kun itsekin tietäis!
Puhukaa!! Löytäkää toisenne uudelleen! Sama se on kaikissa suhteissa ennen pitkää. Uskokaa parisuhteeseenne ja kantakaa toisianne vaikeiden aikojen ylitse! :)
Puheyhteyden löytäminen tuntuu olevan niin kovin vaikeaa. Kahdenkeskistä aikaa ei oikeastaan ole, ja lisäksi sitä on hyvin hankala järjestää. Tämän hetkisessä tilanteessa en ole itse edes kovin halukas yrittämään. Ikävä kyllä...
Ymmärrän hyvin, että pitkissä parisuhteissa usein tulee tällainenkin "vaihe". Käyn päänsisäistä keskustelua itseni kanssa. Kysyn usein: rakastanko miestäni oikeasti? Uskonko suhteeseemme ja sen kestävyyteen? Koenko mieheni elämäni rakkaudeksi? Ja niin edelleen. Tällä hetkellä en tunne sellaisia rakkauden tunteita häntä kohtaan mitkä auttaisivat minua jaksamaan tästä eteenpäin.
Tuntuu kuin olisin umpikujassa, eikä ulospääsyä ole.
Ap