Lue keskustelun säännöt.
Masennuksesta parantuneet - kysymys teille
01.10.2014 |
Mitä tapahtui kun paranit? Miten siis ajattelusi muuttui? Älä nyt vastaa, että päätin olla positiivinen koska olen kokeillut sitä jo enkä pysty muuttamaan omia tunteitani tietoisella päätöksellä (en oikeasti usko, että kukaan pystyy). Positiivisuuden teeskenteleminen? Sori. Minusta on väärin teeskennellä ja se saa oloni vielä paskemmaksi.
Joten selitä se ajatusprosessi minkä kävit läpi ja mitä oivalluksia koit ja mikä muuttui.
Huom! Älä käytä sellaisia epämääräisiä sanoja kuin "vastuu" tai "yhteys toisiin ihmisiin". Tämä ketju on sitä varten jotta ymmärtäisin mitä siinä prosessissa tapahtuu ja ymmärtämistäni ei mitenkään auta se, että käytät sanoja joiden merkityksen tiedät vain sinä itse.
Kommentit (65)
Löytyi sellainen lääke joka auttoi ja sairaalassa ollessani tutustuin ihmiseen, josta tuli läheinen ystäväni. Minun reseptini on siis kemikaalit ja ystävyys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Söin lääkkeitä ja kävin terapiassa. Terpiassa juttelin ihan kaikesta, jopa ihan turhasta paskasta kuten siitä että vitutti kun kaveri oli sanonut jotain tökeröä :--DD terapeutti oli mun kolmas, ja se oli aivan upea. Siis niin ihana! Lääkket ei parantanyäu mua, mutta ne poisti mielialan aaltoilut ja itsetuhoisuuden.
No se oli pitkä matka, ei tapahdu yhdessä yössä. Omalla kohdalla vaikutti myös se kuinka ajauduin parisuhteeseen ja sain yllättäen positiivista huomiota, kehuja ja tukea jne.
Mutta kyllä muistan ihan aidosti kun sinä yhtenä keväänä rupesin vaan miettimään etten halua olla tällainen. Haluan nauttia elämästä tai vähintäänkin lakata ajattelemasta niitä tympeitä ajatuksia. Sitten pohdin paljon mitä hyvää näin ihailemissani ihmisissä ja miten muuttaa itseä sellaiseen suuntaan kun halusin itseni olevan. Mietin iltaisin asioita joista olla kiitollinen. Rupesin ajattelemaan, että pitää edes yrittää vielä kerran. Jollai tavalla suutuin itselleni siitä masentelusta=pitäisin rasittavana itsesäälivää pinnallista tyyppiä joka ei arvostaisi esim liikuntakykyään tai sitä että oli vanhemmat elossa tms eli en hyväksynyt itseltäkään enää tällästä ajattelua. Aluksi se oli vähän teeskenneltyä positiivisuutta, mutta pikkuhiljaa elämä kirkastui kuin itsestään.. pääsin uuteen kouluun ja tutustuin uusiin ihmisiin..värit palasi elämään pikkuhiljaa. Jotenkin näin.
Oöi lääkitys alkuun, mutta lopetin senkin omin päin kun rupes hävettämään olla niin "heikko" ettei omaa päätä kontrolloi. Ja olen siis melko pohdiskeleva tyyppi. Sairastin masennusta 14-17vuotiaana.
Kävin terapiassa ja pääsin puimaan ja sanomaan ääneen vanhoja traumoja. Sain terapiasta energiaa ja jaksoin tehdä edes ihan vähän enemmän asioita. Ja olihan niissä tapaamisissa myös syy poistua kotoa. Pienen lisäenergian avulla aloin tehdä asioita (järjestötyötä), suoriuduin tehtävistäni, sain myönteistä palautetta ja lisää vastuuta ja itseluottamus parani.
Minulla oli myös n. 10 vuoden ajan itsemurha-ajatuksia. En valitettavasti osaa sanoa, että tarkalleen ottaen miksi ja mistä lähtien, mutta huomasin vähitellen olevani kykeneväinen kontrolloimaan näitä ajatuksia. Opin tunnistamaan ajatukset ajoissa (jostain tulee mieleen kuolema -> oma kuolema -> miten se voisi tapahtua -> kuka tulisi hautajaisiini -> miten voisin varmistua, että onnistun jne.). Nykyään heti siinä vaiheessa, kun olen päässyt kohtaan 2. Oma kuolema, katkaisen ajatukset ja alan tarkoituksella ajatella jotain ihan muuta. Ennen saatoin velloa noissa mietteissä tuntikausia.
Lääkitys viitisen vuotta ja terapia. Oman itsen ja omien tarpeiden kunnioittamisen opettelu. Työtä vielä edessä ja masennustaipumus luultavasti koko elämän olemassa. Olen herkkä ihminen. Senkin voi hyväksyä. Tiettyyn rajaan asti masennuksenkin voi hyväksyä. Se on varoitusmerkki, palvelija, joka kertoo että nyt pitää taas korjata kurssia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapia, itseni hyväksyminen *olen masentunut ja se on ok*
Se että annoin itselleni aikaa parantua, pikku hiljaa. Enkä kiirehtinyt sitä. Pikkuhiljaa, huomaamatta elämä alkoi näyttää valoisammalta. Nyt vaikea psykoottinen masennus diagnoosin saamisesta 8 vuotta, olen ollut työelämässä 3 vuotta ja vuosi sitten sain terveen paperit. Sitä ei voi hoputtaa :)
Lääkkeet ja mieheni horjumaton tuki. Lisäksi parantumisen aikoihin otimme koiran ja aloitin työt päiväkodissa. Nuo asiat ikäänkuin viimeistelivät parantumisprosessin alkamisen. Päiväkodissa lapset pitivät minusta kovasti ja oli upea tunne kun sain edistettyä erään kehityksessä jälkeen jääneen lapsen puheen muodostumista. Olin yksi niistä harvoista jolle hän ns avautui. Koira taas oli ollut pitkäaikainen haaveeni, sain tekemistä ja mieluisaa ajateltavaa kouluttamisesta, koiran pyyteetön rakkaus ja se ettei se tuominnut...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin pohjalla ja päätin että tapan itseni jos en parannu NYT. Paranin 5 vuoden masennus-lääke-terapiakierteestä parin kukauden itsepsyykkaamisen jälkeen.
Tuskin toimii sinulle varsinkin kun asenne on: "Älä nyt vastaa, että päätin olla positiivinen koska olen kokeillut sitä jo enkä pysty muuttamaan omia tunteitani tietoisella päätöksellä (en oikeasti usko, että kukaan pystyy)."
Suosittelen pitämään mielen avoimena.
Olin silloin laitoksessa ja minua lääkittiin ensin väärillä lääkkeillä. Hoitivat psykoosipotilaana vaikka olin psykoottisesti masentunut. Itsemurhayrityksen jälkeen sitten sanoin haluavani masennuslääkkeetkin ja sen jälkeen tajuttiin mikä oli oikea diagnoosi. Silloin pahimmillani en muuta tehnyt kuin itkin ja nukuin, mutta kun vointi lähti lääkkeiden avulla vähän nousemaan niin sain taas mielenkiintoni asioita kohtaan takaisin. Aloin taas lukea ja kirjoittaa ja ystävystyin muiden laitoksen nuorten kanssa. Masennus on tosin tullut aina välillä hieman takaisin, mutta ei ole päässyt noin pahaksi tai pitkäkestoiseksi.
Tuliko teille muille parantumisvaiheessa sellainen tyhjyyden tunne? Oli jotenkin kamalan outoa kun oli pitkän aikaa ollut masentunut ja ne ajatuksen lähtivät pois. Luulisi, että se olisi helpotus, mutta se oli jotenkin pelottavaa ja jonkin aikaa tuntui niin tyhjältä eikä oikein tiennyt mitä tekisi ilman niitä oloja. Sekin kuitenkin sitten meni ajallaan pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.10.2014 klo 23:33"]
Tuliko teille muille parantumisvaiheessa sellainen tyhjyyden tunne? Oli jotenkin kamalan outoa kun oli pitkän aikaa ollut masentunut ja ne ajatuksen lähtivät pois. Luulisi, että se olisi helpotus, mutta se oli jotenkin pelottavaa ja jonkin aikaa tuntui niin tyhjältä eikä oikein tiennyt mitä tekisi ilman niitä oloja. Sekin kuitenkin sitten meni ajallaan pois.
[/quote]
Joo ja mietitytti et jos se palaa takaisin, toista kertaa en jaksa ..jne
Arvasin, että tää ketju menee tälläiseksi. Te kerrotte nyt lähinnä ulkoisista muutoksista. Mitä teidän ajattelulle tapahtui? Mikä oli solmu jonka avasitte? Ei, älkää vastatko, että "aloin arvostamaan itseäni enemmän" koska se ei selitä sitä miksi ette tehneet niin jo aiemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kävin 8 vuotta terapiassa. Muutos ei ollut äkkinäinen vaan vähittäinen, enkä varsinaisesti koe parantuneeni vaan enemmänkin kasvaneeni.
[quote author="Vierailija" time="01.10.2014 klo 23:33"]
Tuliko teille muille parantumisvaiheessa sellainen tyhjyyden tunne? Oli jotenkin kamalan outoa kun oli pitkän aikaa ollut masentunut ja ne ajatuksen lähtivät pois. Luulisi, että se olisi helpotus, mutta se oli jotenkin pelottavaa ja jonkin aikaa tuntui niin tyhjältä eikä oikein tiennyt mitä tekisi ilman niitä oloja. Sekin kuitenkin sitten meni ajallaan pois.
[/quote]
Kyllä tuli! Välillä olo oli outo ja epätodellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mielialaa paransivat lisäravinteet, mutta elämän syrjään pääsin kiinni työpaikan, tilapäisen tosin, löytymisen avulla. turhuuden ja syrjäytyneisyyden tunteet katosivat. minulle masennus on sellainen uskollinen rakastaja, tiedän että se on aina minussa. yritän vain nyt ja tulevaisuudessa pitää edes jotain mielekästä tekemistä päivissä, jos ei palkkatyötä niin sitten ilmaisia työkkärin juttuja. ilmaistyö on kuitenkin pieni hinta mielenterveyden tasapainosta.
Mun ajatusprosessiin kuului hyväksyminen olennaisena osana, ja tämä jatkuu yhä. Eli hyväksyn tunteeni ja ajatukseni, en kiellä niitä itseltäni. Yritän päästä eroon häpeästä, jota tunnen itsestäni. En pyri täydellisyyteen. Mietin, mitä minä haluan, ja pyrin toteuttamaan sen, jos mahdollista. Vältän miettimästä muiden ajatuksia ja toiveita enemmän kuin omiani. En kuvittele, että osaisin lukea muiden ajatuksia ilmeistä tai eleistä. En odota myöskään muilta liikoja ymmärryksen suhteen, vaan kerron selkeästi, mitä ajattelen ja toivon. Uskallan olla sellainen kuin olen, en tarvitse olemassaololleni oikeutusta muilta eikä minun tarvitse ostaa sitä suorituksilla. Kuuntelen itseäni, mikä minusta tuntuu hyvältä ja mikä pahalta ja miksi näin on. Vietän aikaa sellaisten ihmisten seurassa, jossa koen saavani arvostusta ja vastavuoroista jakamista ja kuuntelemista. En hakeudu vanhan tavan vuoksi seuraan, jossa koen kaltoinkohtelua. Uskon siihen, että parempaa voi olla nurkan takana odottamassa, vaikka nyt olisi vaikeaa. Hyväksyn sen, ettei menneisyyttä voi muuttaa. Murehtia sitä voi silloin, kun siltä tuntuu, mutta painolastilta tuntuvilta ihmisiltä menneisyydestään voi luopua. Ei tarvitse olla kiltti, vaikka muut sitä toivoisivat.
Sinun prosessisi ei luultavasti ole aivan samanlainen kuin kenenkään toisen. Sen kesto ja sisältö riippuvat sinun masentuneisuutesi taustasta ja syvyydestä, monista asioista.
Sain lääkkeet, joilla jaksoin arkiset asiat. Sitten lapsi syntyi ja hänen kanssaan jaksoi arkiset asiat(meillä on ollut ihan vastasyntyneestä asti aivan ihana kiintymyssuhde).
Mutta vei vuosia, että hyväksyin( enkä ole varma olenko vieläkään hyväksynyt) sen, että vaikka en ole edennyt elämässäni keskiluokkaisen ihanteen mukaan niin voin silti olla onnellinen. Minun tarvitsee vain miellyttää itseäni ja kiire ei ole mihinkään.
Kävin myös jonkin aikaan psykologin luona, mutta hän ei oikeastaan päässyt käsiksi mihinkään oikeisiin kysymyksiin, jotka minua vaivasivat, joten lapsuuden hylkääminen, aikuiseksi liian nuorena kasvaminen ja väkivalta ovat vielä käsittelemättä. En tiedä tuleeko minulle enää tarvetta käsitellä niitä asioita.
Okei, kerron ihan konkreettisen solmun aukeamisen: kun lähti jalat alta töissä ja jäin pakon edessä sairaslomalle, tajusin lopulta mistä oli kyse ja päässäni avautui se solmu, että tajusin seuraavan: asioista stressaaminen on kaiken pahan alku ja juuri. Kannattaa tehdä asioita vain sen verran, että kaikki on "ok", ei yrittää sen yli, koska se oikeasti riittää hyvään elämään, koska hyvä elämä on elämä jossa ei ole stressiä.
[quote author="Vierailija" time="01.10.2014 klo 23:38"]
Arvasin, että tää ketju menee tälläiseksi. Te kerrotte nyt lähinnä ulkoisista muutoksista. Mitä teidän ajattelulle tapahtui? Mikä oli solmu jonka avasitte? Ei, älkää vastatko, että "aloin arvostamaan itseäni enemmän" koska se ei selitä sitä miksi ette tehneet niin jo aiemmin.
[/quote]
No vaikka sitten tajuaminen, että mulla on vain yksi(1) elämä. Niitä ajatuksia voi ihan oikeesti muuttaa kunhan vaan tajuaa niin tehdä eikä vaan haaveilla siitä.
Yrität repiä meistä jotain mitä me ei voida sulle kertoa. Ei sitä voi pukea sanoiksi tämän paremmin mitä me ollaan nyt tehty.
#10
[quote author="Vierailija" time="01.10.2014 klo 23:40"]
[quote author="Vierailija" time="01.10.2014 klo 23:33"]
Tuliko teille muille parantumisvaiheessa sellainen tyhjyyden tunne? Oli jotenkin kamalan outoa kun oli pitkän aikaa ollut masentunut ja ne ajatuksen lähtivät pois. Luulisi, että se olisi helpotus, mutta se oli jotenkin pelottavaa ja jonkin aikaa tuntui niin tyhjältä eikä oikein tiennyt mitä tekisi ilman niitä oloja. Sekin kuitenkin sitten meni ajallaan pois.
[/quote]
Kyllä tuli! Välillä olo oli outo ja epätodellinen.
[/quote]
Sama! "Mitä minusta jää jäljelle jos masennus paranee?"
Minä haluaisin myös tietää!