Masennuksesta parantuneet - kysymys teille

Ulkoinen kokemus sai ajatusmaailmani muuttumaan. Eli tapasin mieheni ja tulin raskaaksi, synnytyksen jälkeen en ole ikinä toivonut kuolemaani vaikka ennen raskautta se oli viikoittaista jopa päivittäistä. Koin ja koen edelleen olevani tärkeä, lapseni ovat maailmantärkeimmät enkä ikinä haluaisi jättää heitä. Ennen käytin myös alkohia runsaasti turruttamaan surua se auttoi mutta pahensi, nykyään surusta selviän miehen lohdutuksella, lisäksi minulla ei ole aikaa ajatella syvällisesti kokoajan tunteitani vaan elelen huomaamattani onnellisesti. En oikeastaan ajatellut eikä minulla ollut ajatusprosessia ehkä se oli juuri se juttu mikä sai minut normaaliksi, sitä ennen analysoin ja terapeutisoin itseäni ahkerasti.

Tämä kuulostaa varmaan kamalalta, mutta yritän kertoa tarkemmin. Mutta siis mikä paransi minun masennukseni sellaiseen pisteeseen, että elämä maistuu jo joltakin (kokonaan ei ajatukset ole muuttuneet, mutta uskon että vielä pääsen tästä kaikesta yli niin, että selviän niistä elämän normaaleista huonoista oloista ja karikoista kuten muutkin)? Lapset, avioliitto, tavallinen elämä. 

Minä olin elänyt ihan kamalaa elämää ennen kuin tapasin mieheni: hyvin yksinäistä lapsesta lähtien, pelon täytteistä elämää lapsesta lähtien. Milloin pelkäsin mitäkin: pimeää, alkoholistiäitiä, koulua, opettajia, pärjäämistä, suorittamista, ihmisiä, kaikkea. Tunsi joka päivä turvattomuutta, häpeää itsestäni ja perheestäni, ja tämä vaikutti pärjäämiseen koulussa: eli en pärjännyt. Olin todella yksin, ilman kaveria joka olisi hyväksynyt minut sellaisena kuin olin. Vanhemmat erosivat, isä löysi uuden ja äidin viina vei lopullisesti mennessään ja edessä oli lisää turvattomuutta. 

Aikuisikäni yritin pärjätä. En saanut käytyä koulua koska olin jäljessä kaikesta ja häpesin ja pelkäsin. En juonut, en käyttänyt huumeita... olin vain piilossa kaikelta, tilastoiltakin. En saanut töitä, koska menin paniikkiin joka kerta kun olisi pitänyt soittaa jonnekin tai mennä haastatteluun. Vasta kun uskaltauduin työkkärin kautta työharjoitteluun, niin sen avulla sain rohkeutta ja sain toisaalta ihan oikeita töitä. Onneksi sain, sillä en pärjännyt paineen alla ja ihmisten kanssa ja romahdin: ja sain lähetteen psykiatriselle poliklinakalle osaavan työterveyslääkärin kautta. Sitä kautta sain apua, ja lääkkeet. Mutta vaati vielä paljon, mm. yhden kamalan avoeron, yhden itsemurhayrityksen ja totaalisen köyhyyden ennen kuin aloin nousta jaloilleni. Kun tuleva aviomieheni tupsahti elämääni, en todellakaan etsinyt ketään enkä halunnut edes tuntea ketään, mutta hän oli siinä. 

Ja minä kelpasin hänelle, vaikka olin luottotiedoton, kouluttamaton ja masentunut 25-vuotias. Se oli kai ensimmäinen askel, että minä kelpasin sellaisena ja sellaisella taustalla. Sitten löysin ihan "vain" psykiatrisen sairaanhoitajan jonka kanssa oli sama juttu: hänellekin minä kelpasin ja hänkin löysi minusta jopa hyviä puolia. Vaikka olin traumaattinen, äärimmäisen huonolla itsetunnolla ja pelkotiloilla varustettu ihminen, minä kelpasin. 

Sitten kävi hassusti, ja e-pillerit pettivät. Mutta mies pysyi siinä, ja minä uskaltauduin olemaan tekemättä aborttia. Siitä oikeastaan kaikki alkoi: ensimmäisen raskauden pintaan tuomien tunteiden purkaminen ja niin hiljalleen vyyhti alkoi selkiintyä. Se on vienyt vuosia ja olen nyt 32-vuotias ja edelleen kouluttamaton, mutta sentään luottotietoinen ja terveiden, täysipäisten 3- ja 5-vuotiaiden lasten äiti. Minulla on ihana mies, olen saanut kaksi ystävää ja käyn hiljalleen netin kautta lukiota jotta voisin joskus toteuttaa haaveeni yliopistosta. 

Jos joku saa minut pieneen paniikkiin, on tulevaisuuden ajatteleminen ja sen, että mitä sitten kun työkyvyttömyyseläke loppuu ja olen ns normaalien kirjoissa. Mitä sitten? Palkkaako minua enää kukaan? Olenko sitten epäonnistunut ihminen? Otan kuitenkin nyt askeleen kerrallaan. Päivän kerrallaan. Ja hymyilen ihan joka päivä jo. 

Minulle kyseessä oli pikkuhiljaa n.8 vuoden aikana työstetty muutos. Muutoksen välineet olivat terapia (psykoanalyysi) ja lääkitys,  sekä tärkeimpänä kaiken sen kykenemättömyyden ja ristiriitaista kyllä, kuolemantoiveen alla, oma palava haluni elää ihmisarvoista elämää.

Ajattelin pitkään (vuosia)että voin hvyin vain terapiassa, joka oli turvallinen ympäristö, mutta jotenkin kaikki alkoi muuttua sisältäpäin terapiassa työstämisen kautta niin, että saatoin olla tuntematta pahaa oloa pitkiäkin aikoja, kunnes nyt n. 10 vuotta parantumisprosessin aloittamisesta uskon eläväni melko tavanomaista elämää iloineen suruineen. En kyllä ajattele, että olen parantunut, vaan että työstän loppu elämäni tätä prosessia. Pitää oppia tunnistamaan itsessään masennuksen enioireita, jotta sinne pimeään kuoppaan ei hoidon ja lääkityksen loputtua vajoa uudelleen.

Ap, toivon että löydät oikean tien kohti masennuksetonta elämää, se on mahdollista myös sinulle. Voimia!

En ole koskaan käynyt lääkärissä masennuksen takia, mutta uskon olleeni vuosia sitten todella masentunut.

Pääsin taas tasapainoon keskittymäällä enemmän itseeni ja unohtamalla, mitä muut voisivat ajatella valinnoistani. Hidastin kerralla koko elämänrytmini paljon rauhallisemmaksi.

Moi.Oon syönyt nyt pari kuukautta brintellixiä ja samalla poltellut kukkaa. Olen päässyt todella syvälle itseeni. Välillä sydän löi niin lujaa että olin varma että se pettää. Ykspäivä yskäisin ja kuului ihme pamaus,ajattelin että nyt katkes verisuoni päästä tai keuhko.Sitten mä oksensin tyhjää ilmaa,tunsin kuinka joku paha häipyi minusta.Samalla loppui koko elämän ajan vaivannut paineen tunne päässä. Tuo oksennus oli kyllä kumma juttu. Tunsin kun se tuli pihalle mutta sieltä ei tullut mitään näkyvää. Nyt oon varma että henkijutut on totta.Lisäksi päästin irti menneestä ja laitan oman hyvinvoinnin nyt etusijalle. Muun muassa lihaskunnon kasvatus. Makkaran syönnin olen vaihtanut kanaan.