Masennuksesta parantuneet - kysymys teille

Tiivistäen sanoen: lääkityksen ansiosta. Itse asiassa paranemisprosessi oli yllättävän nopea ottaen huomioon, kuinka kauan olin sairastanut. Olen myöhemmin tulkinnut, että isoin askel paranemiseen oli masennuksen hyväksyminen ja lääkityksen ansiosta se, että sain vihdoinkin nukuttua (olin pitkään kärsinyt unettomuudesta). Tämä nukkuminen on se tärkein asia, jonka muistan. Saatoin myöhemmin liikuttua pelkästään ajatuksesta, että saa vain painaa pään tyynyyn ja simahtaa, ilman kuolemanpelkoa, selittämätöntä häpeän- ja syyllisyydentuntoa milloin mistäkin ja loputonta itkua. Olen vieläkin onnellisin nimenomaan siitä, että voin nukahtaa helposti. Vihdoinkin. :) 

En tiedä edes, tapahtuiko mitään käänteentekevää isoa oivallusta tai mitään muutakaan ajatuksellisesti. En tietenkään parantunut aivan sormia napsautten, mutta suunta oli aivan selkeästi ylöspäin. Sain nukuttua. En enää saanut jatkuvasti paniikkikohtauksia. Ja oli energiaa pohtia asioita objektiivisesti, ilman sitä kauheaa ajatusten kehää. Huippuvaiheessa saatoin itkeskellä silkkaa kiitollisuuttani siitä, että saan vihdoinkin elää ilman... niin, masennusta. Ja kuolemanpelon hälveneminen oli yksi todella mullistava asia. Se vain katosi. 

Valitettavasti masennus uusiutui, mutta tällä kertaa pääsin ajoissa hakeutumaan avun piiriin, ja työstän ajatuksiani ratkaisukeskeisen terapian avulla. Tällä kertaa puimme kokemiani tilanteita ja omia toimintatapojani ja ajatuksiani näissä tilanteissa, ja tuntuu, että se oman elämän hallinta on ihan toista luokkaa kun masennuksen pahimpina kausina. Olen myös pitänyt tämän rinnalla omaa tunnepäiväkirjaa ja kirjoittanut kaikki tunteet ihan alastomimmillaan ylös - ja aluksi pyrin varaamaan päivästä ihan oman hetkensä kirjoittamiseen ja niiden tunteiden läpikäymiseen. Se on raskasta, mutta siitä on ollut apua masennuksen uusiutumisen juurimisessa. 

Tuohon kiitollisuuspuheeseen: minulle kiitollisuus tuli vasta paranemisprosessin aikana, mutta ei missään nimessä masentuneena. Silloin joka ikinen looginenkin ajatus lähti kiertämään omaa itsetuhoista kehäänsä, olipa kuinka jaloja ajatuksia tahansa. Ymmärrän erittäin hyvin, jos se tuntuu masennuksen pahimmassa syöverissä teeskentelyltä tai että siihen ei pysty uskomaan tunnetasolla. 

Tämä oli monen vuoden prosessi, mutta yksinkertaistettuna tein päätöksen, että nyt alan parantaa itseäni. Aluksi se tarkoitti että mietin, mistä asioista pidän ja etsin keinon lähteä säännöllisesti kotoa pois. Mulle se keino oli harrastekurssi. Ja vaikka olisi hirveästi tehnyt mieli jättää se kesken niin kävin väkisinkin siellä. Eikä se tuntunut edes hyvältä juuri siinä hetkessä, mutta kun kurssista oli kulunut vähän aikaa niin huomasin olevani tyytyväinen itseeni kun olin sen suorittanut. Sen jälkeen lisäsin tuollaisia samantyyppisiä yhtä aikaa rasittavia ja mukavia asioita elämääni ja lopulta uskalsin aloittaa opinnot pienimuotoisesti. Nekin tuntuivat aluksi ihan kamalalta, mutta aina vähän jälkikäteen aloin huomata, että oma jaksaminen kehittyi pikku hilljaa.  Ja edistyminen ei edes ollut suoraviivaista, vaan välillä tuli takapakkejakin.

Mulle lääkkeet eivät tuoneet apua ja terapiaan en ehkä itse vain soveltunut tai olisin tarvinnut juuri itselleni sopivan terapeutin, mutta ei ollut varaa tehdä niitä kokeilukäyntejä kovin monelle. Lääkkeitä käytin sen verran, että pahimpina ahdistushetkinä otin rauhoittavia, jotta pystyisin nukkumaan. Opettelin myös tunnistamaan tilanteita, jotka pahensivat oloani, ja välttelin niitä oikeastaan siihen asti kunnes aloin jo huomata olevani parantunut.

En tiedä, että auttaako tämä nyt ketään muuta, mutta ajattelin kirjoittaa tämän auki lähinnä siksi, että jos joku sattuu olemaan nyt tuossa vaiheessa, että on juuri aloittanut jotain uutta, mutta se tuntuu vievän kaikki voimat, niin kannattaa kuitenkin yrittää sinnitellä. Ja sen takia puhun tietoisesta päätöksestä, että ilman sitä minulla ei olisi ollut mitään sisäistä motivaatiota toimia. Ainoa motivaationi oli se, etten halunnut jatkaa enää vanhallakaan tavalla. Ja kirjoitettuna prosessi kuulostaa yksinkertaiselta ja helpolta, mutta ei se sitä ollut, näin jälkikäteen katsottuna prosessi vain vaikuttaa paljon lineaarisemmin etenevältä.

Masennus kaikkosi kun sairastuin syöpään. Elämän arvokkuus näkyi suurena ja selkeänä. 

Yleensä mieleisiä asioita tehdessä ajattelu unohtuu ja saa aina enemmän inspiraatiota touhuta jotain kivaa, itse esimerkiksi unohdan kaiken turhan paskan kun tuijjotelen vauvelia tai rassailen mopoja ja autoja tai suunnittelen uuden järjestyksen taloon :D äitini taas pitää kutomisesta, virkkaamisesta, suunnittelemisesta ja leikkimisestä oman vauvansa kanssa eli miun pikkuveikan :'3 ja tottakai on vielä se, että ystävät on erittäin tärkeitä masennuksen ehkäisijöitä ja parantajia, itsellä paras ystävä on oma äiti, pystyn puhumaan äidille kaikesta mahdollisesta (olen ain pystynyt puhumaan äitini kanssa kaikesta) 

-Terv. Juuri 18 vuotta täyttänyt 1,5kuisen pojan ylpeä ja onnellinen yh äiti (: 

Omalla kohdallani paraneminen alkoi tosi pienistä asioista. Olin tosi ulkona kaikesta elämästä ja makasin vaan kotona. Ensimmäinen asia, mitä mulle suositeltiin oli, että hoida aamutoimet ja mene ulos. Ei tarvinnut mennä muualle kun ulko-ovesta ulos, mutta se tuntui aluksi tosi vaikealta. Ensin ajattelin, että ei siitä ole mitään hyötyä. Mutta sitten kun ekaa kertaa tein sen, niin tuli tosi hyvä olo. 

Ja sen jälkeen ajattelin, että onpa säälittävää, kun hyvä olo tulee siitä, että menet ovesta ulos.  Ei kannata asettaa mitään isoja tavotteita heti alkuun. Pienestä se lähtee etenemään.

Kysy vvaan lisää jos haluat, vastaan omista kokemuksistani mielelläni.

[quote author="Vierailija" time="01.10.2014 klo 23:38"]

Arvasin, että tää ketju menee tälläiseksi. Te kerrotte nyt lähinnä ulkoisista muutoksista. Mitä teidän ajattelulle tapahtui? Mikä oli solmu jonka avasitte? Ei, älkää vastatko, että "aloin arvostamaan itseäni enemmän" koska se ei selitä sitä miksi ette tehneet niin jo aiemmin.

[/quote]

En osaltani osaa vastata kysymykseesi (olen nro 22). Kun ei ollut mitään käänteentekevää oivallusta tai ajatuksenpoikasta, joka käänsi kelkan. Ne asiat alkoivat vain menettää painoarvoaan, kun lääke alkoi vaikuttaa ja kun sain nukuttua. Niihin alkoi suhtautua vain kokemuksina, jotka eivät enää määritä tämänhetkistä. Painotan tuota unta, koska se oli minulle oikeasti se sykähdyttävin asia.

Ehkä hallinnan tunne? Se, että sai vapaasti ajatella ajatuksia ilman pelkoa, että ne ajautuisivat omaan tuttuun kehäänsä. Tai että pystyi hallitsemaan tunnetilojaan ja reaktioitaan entistä paremmin. Että minä pystyn itse vaikuttamaan asioihin, eikä paniikki tai ahdistus enää määrittele reaktioitani. 
Ja nykyään, vaikkakin masennuksen uusiutumista peläten, jopa paniikkikohtaus on turvallinen asia. Sekin on minulla hallinnassa. Minä voin antaa sille luvan hetkellisesti, mutta pystyn lopettamaan sen koska tahansa. 

Onko tuossa mitään, mistä saisit napattua kiinni? Aihe on kiinnostava. :) 

Minutkin pelasti ystävyys. Olin aina ollut katkera ja kyyninen, ja kyseinen ajattelutapa esti minua parantumasta. Mutta joku kuitenkin kykeni rakastamaan minua pyyteettömästi. Sen tajuaminen oli todella kova isku rakentamaani muuria vastaan, ja ajan mittaan opin taas luottamaan ja rakastamaan. Yhdessä edetessä masennus jäi taakse.

Ensinnäkin lääkkeet auttoivat, masennuksessa aivojen serotiinin kanssa on usein ongelmia --> lääkityksellä saadaan sitä puolta kuntoon.

Lisäksi kannattaa tarkistaa millainen oma ruokavalio on, mm. D-vitamiinin puutos voi altistaa masennukselle. Usein masentunut ihminen ei jaksa syödä hyvin (ei syö mitään, tai sitten syö vaan jotain nopeaa roskaruokaa, molemmissa ei saa kunnollista ravintoa).

Myös liikunta auttaa toipumaan MUTTA se on monille hyvin vaikeaa. Johtuu siitä että jos vuoden tai enemmänkin vain maannut kotona, niin fyysinen kunto on päässyt heikoksi, joten jo pelkkä pieni kävelylenkki voi olla vaativa. Pitää aloittaa oman kunnon mukaan, vaikka vain muutama sata metriä alkuun.

Ajattelussa muuttuivat seuraavat asiat:

-Ymmärsin että Minä määrään itse omasta elämästäni. Pohdin sitä luovutanko, mutta päätin jatkaa elämääni ja silloin pitää tehdä töitä itsensä eteen. Tarkoitti käytännössä sitä että aloin käydä terapeutin kanssa läpi elämääni ja tunteitani.

-Hyvä terapeutti oli isossa roolissa parantumiseni suhteen, häneltä sain paljon hyviä vinkkejä joiden kautta parantumiseni eteni.

-Yksi hyvin oleellinen asia oli se että karsin KAIKEN "masennusta aiheuttavan" pois elämästäni. Jos tv:ssä tuli dokumentti joka sai oloni ahdistumaan käänsin kanavan toiselle, jos joku ihminen sai oloni tuntumaan pahalta suljin hänet pois elämästäni.

-Yksi oleellinen asia oli sekin, että lakkasin ajattelemasta liikaa. Uskon siihen että moni masentunut on keskimääräistä fiksumpi/ajattelevampi/empaattisempi ihminen, pitää tietyllä tavalla kovettaa itsensä. Jos kaveri surkuttelee kuinka hänen lastaan kiusataan koulussa, ennen mietin asiaa ja elin sitä lapsen tuskaa ja mietin kuinka kamalaa se on jne. nyt jos kuulen vastaavaa pyrin vain unohtamaan sen/miettimään muita asioita. Toki sympatiaa annan jne. mutta pidän ns. pintapuolisena asian en ala "elämään" sitä, vaikea selittää...

-Nautin pienistä jutuista, tosin tätä en ole opetellut vaan se on tullut parantumisen myötä. Kun ei pitkiin aikoihin tuntenut mitään tai vaan ahdistusta/surua, niin kun tunteet palasivat sitä saattoi olla tippa linssissä van siksi että aurinko paistoi niin kauniisti. Ajan mittaan se "tunteiden säätely" normalisoitui, mutta edelleen pienet jutut tuovat iloa, en enää haaveile tai elä "sitten kun..." elämää vaan elän hetkessä.

Ihan kongreettisesti voi myös kokeilla sitä että hymyilee, kai ilmeillä ja tunteilla on jonkinlainen yhteys...? Vaikea tätäkin selittää, mutta jos vaikka makaa auringossa rannalla ja hymyilee niin tuosta tulee hyvä fiilis, vert. istuisi sisällä naama nutturalla. Tai laittaa hyvää musaa soimaan ja ottaa pari tanssiaskelta jos alkaa masentaa, tai katselee jonkin hauskan leffan tmv. mikä tuntuu itsestä hyvältä. Tuo ei auta silloin kun masennus on päällä, mutta kun on terve se auttaa ennalta ehkäisyssä.

29 lisää: unohdin rutiinit. Kannattaa toipumisessa ottaa mukaan jotain rutiineja jotta pääsee arkeen takaisin mukaan. Töihin ei välttämättä heti pysty, mutta vaikka joku kurssi kerran pari viikkoon tmv. jossa on säännöllisyyttä.

Mulla keskeinen oivallus paranemisessa oli varmasti ongelmien kohtaaminen, mutta se ei nyt taida olla sitä mitä olet tästä keskustelusta hakemassa. Jos jotain muuta käänteentekevää tapahtui niin onnistuin hyväksymään häpeäni ja sen kautta ehkä sitten tajuamaan sen järjettömyyden: ei minulla ollut mitään syytä hävetä kaikkea. Tietysti varmaan syitä olla masentunut on aika monia. Täysin toinen kysymys on sitten olenko varsinaisesti vieläkään parantunut ja voinko edes oikeasti parantua (tai haluanko?).

Ajattelun tasolla ne havainnot oli kyllä alkuun aika pieniä -- eräänlaista oman  ajattelun mahdottomuuden kohtaamista. Täydellisyyttä ja häpeää täydellisyydestä, taitoja ja häpeää taidoista, samalla tietysti vihaa muita kohtaan jotka menestyivät vaikka eivät olleet yhtä täydellisiä ja taitavia kuin minä jne. Kai se jokaisen terveen ihmisen havainto olisi ollut, että asetan tavoitteet väärin, mutta itse näin sen sairaudessani jotenkin yhteiskunnan syvänä minua sortavana juopana, jonka takia ei ikinä tarvitse poistua kotoa.

En tiedä, olenko vielä suoranaisesti terve viiden vuoden aikana usein toistuneesta masennuksestani mutta tämän vuoden suurimpia apuja ovat olleet ainakin se, että puolihaluttomana aloin toteuttaa unelmaani, jonka menettämistä tiesin katuvani kuolinvuoteellani hamassa tulevaisuudessa, sekä se, että tiedostin, miten säälittäviä ajatuskierteeni usein olivat.

Olen siis lempeästi mutta silti puoliväkisin hyväksynyt elämän tosiasiat: itseään on rakastettava, jos haluaa voida hyvin, vaikka tuntisi itsensä kuinka turhaksi paskaksi tahansa. Jokainen on kokemuksineen yksin, vaikka toisten kanssa niistä voikin keskustella ja saada siitä voimaa - lapsuus on joillakin hyvä, joillakin huono, mutta aikuisena täytyy joka tapauksessa itse kantaa itsensä. En voi syyttää loputtomiin toisia ihmisiä nykyelämäni kurjuudesta vaan itse on otettava itsestään vastuu (niin inhottavaa kuin se onkin).

Nyt hiljan eräs ilta tutkin opintomahdollisuuksia (viides välivuosi lukion jälkeen menossa), kun tämä ajatus tuli vastaanpanemattomana mieleen: nyt riittää tällainen elämä. Olen vuosia vellonut kurjuudessani, mitä se on auttanut? Seuraavat viisi vuotta yritän toista taktiikkaa - mennä ja tehdä kaikki minulle tärkeät asiat, vaikka tuntuisikin paskalta välillä. Jos sellainenkaan elämä ei auta, voin sitten vaikka tappaa itseni, mutta sitä ennen itsemurha EI saa olla edes lohduttava ajatus mielessä! Tällainen "emotionaalinen kuri" ja aikatauluttaminen auttavat ainakin minua jaksamaan.

Olen hyväksynyt tunteeni ja antanut itseni surra, olla vihainen, mutta myös iloita kukkasista tien vieressä ja muusta sellaisesta, joka masentuneesta tuntuu täysin turhalta.

Liikunta auttaa masennukseen joidenkin tutkimuksien mukaan yhtä hyvin kuin pillerit. Luulen, että joitakuita voisi auttaa myös d-vitamiinilisä.

Masennukseni laukaisi väkivaltakokemus ja parantumisen käynnisti se, kun aloin hyväksyä tapahtuneen. Kokemani väkivalta ei ollut masennukseni syy, mutta niin kauan kuin pidin kiinni ajatuksesta itsestäni uhrina, en päässyt paranemisen alkuun. Kun vihdoin pystyin terapiassa puhumaan kokemuksestani, kuulin itseni jotenkin ulkopuolelta ja oivalsin, että minulle tapahtui kamala, pelottava ja traumatisoiva asia, pystyin myös pikkuhiljaa päästämään tapahtuneesta irti.

Samalla aloin rakentaa omakuvaani aika alusta alkaen. Kävin läpi suhdettani ympäröiviin ihmisiin, mietin miksi näen maailman siten kuin näen ja miksi reagoin asioihin kuten reagoin. Persoonallisuuteni ja temperamenttini on erilainen kuin ennen masennusta. Tärkeää minulle oli sanoa itselleni, etten ole väkivallan uhri, vaan minua ihmisenä määrittävät aivan muut asiat, kuin tämä yksi kokemus. Tämä avasi myös mahdollisuuden määritellä itseni muillakin tavoin uudelleen.

Tapahtuneesta on nyt melko tarkkaan kymmenen vuotta ja paranemisprosessi on edelleen kesken. Lasten saaminen on ollut toipumisen kannalta stressitilanne, etenkin esikoisen syntymän jälkeen huomasin vanhojen ajatusmallien palaavan. Pelkäsin, että lapselle tapahtuu jotain, että teen hänellle jotain tai että hän joutuu kokemaan saman kuin minä. Valvoin ja pelkäsin. Mieheni onneksi ymmärsi ainakin jollain tasolla, mihin suuntaan olin menossa ja otti paljon vastuuta lapsen hoidosta, jotta sain mahdollisuuden käydä uudestaan terapiassa ja olla myös erossa lapsesta ja omista peloistani. 

"Miten siis ajattelusi muuttui?"

Minä alan olla pääsemässä masennuksen yli, olen ollut pitkällä sairaslomalla. Nyt uskallan jo sanoa että olen mennyt käännekohdan yli niin että parempi alkaa jo voittaa. Minulla tähän ei liittynyt mitään ajatteluprosessia. Minua on parantanut uni(tähän söin tilapäisesti lääkettä), lepo ja ravinto(tryptofaanipitoinen ruoka huom. tryptofaanipillereitä ei saa syödä ssri-lääkkeiden kanssa) ja liikunta. Lopetin työt stressipaikassa ja muutin maalle. Masennuslääkkeet eivät auttaneet vaan löivät hirveät sivuoireet joten lopetin niiden syönnin alkuunsa.  

Elämäntapamuutos (ruokavalio, liikunta), mulla siis keliakia aiheutti ilmeisesti suuren osan masennusta, ei imeytyny vitamiinit ja tarvittavat ravintoaineet. Kannattaa siis tutkia biologiset jutut juurta jaksain, kaikki lääkärit ei ota tosissaan, pillerit on helpompi määrätä. Olin terapiassa myös, ajatusmalleja piti muunnella.

Se ei ollut yksinkertainen ajatusprOseasi vaan siihen liittyi tapahtumia ja ajattelua ja kohtaamisia.itsen hyväksyminen. Mä olen tällainen ja tässä  tilassa. Avun hakeminen. Tunnistaminen, että tarvitsen apua. Aloin tajuta mitkä on ne syvimmät syyt miksi olen masentunut ja niihin avun hakeminen.

Ikä myös vaikuttaa. Aaltoliikettä tämä on. Se, etten enää pelkää masennusta. Ymmärrän, että näitä tulee ja menee. Elän tilanteen mukaan. En estele tuntemuksiani. Ne tulevat ja menevät. Ahdistukseen menee aikansa, mutta se sitten taas katoaa.

Itsestä välittäminen ja sitten uskallus siihen, että minusta voi joku muukin oikeasti välittää.

Hyväksyn, että voin tehdä erilaisia kuin joku muu. Hyväksyn, että olen tehnyt virheitä ja selvinnyt. Ja että saa tehdä virheitä. Että virheitä pitää tehdä, sitten voi joskus oppia. Olen ymmärtänyt, etten olekaan täydellinen...se on oikeasti vaikeaa.

On jokin sisälläni, mikä sanoo, että jotain tarttis olla. Vaikka voi vai olla. Ihan hyvällä mielellä ja hyvällä omalla tunnolla. Olla vaan. Kyllä sitä osaa suorittaa. Harjoitella olemista tässä hetkessä...antaa surun tulla ja antaa surun mennä. Antaa ilon olla. 

Ymmärsin jossain vaiheessa, että elämä on. Elämää on. Elämä on...Nyt.

Itsensä hyväksyminen ensin. Masennuksen todellisen syyn selvittäminen ja kun se löytyy niin sen asian käsitteleminen. Itsensä pakottamista asioiden hoitamiseen kuntoon (vie aikaa ja hermoja). Uuden alun löytäminen

Minun parantumisen taival alkoi kun pääsin lääkäriin ja sain oikeanlaiset lääkkeet, jotka pitivät kauhean mielen aaltoilun kurissa. Terapiaa ja lääkitystä on takana nyt kaksi vuotta, ja viimein elämä alkaa voittaa. Minulla urheilu helpotti, pakotin itseni ystävieni seuraan takaisin, hankin kunnon koulupaikan yms laitoin asiani järjestykseen. Kun elämällä olikin sisältöä, ei minulla ollut aikaa masentua kotona.

Ja 38 jatkaa. Ajatuksellisesti en tiedä mikä muuttui. Huomasin vaan päivä päivältä että oli parempi olo ja jaksoin enemmän. Kun ihmiset kysyivät mitä kuuluu,en vastannutkaan enää että väsyttää.

Minä olen vuosi sitten parantunut vaikeasta masennuksesta joka oli kestänyt kymmenen vuotta, välillä ollen lievempää ja välillä vaikeampaa. Ajatuksissani muuttui se että hyväksyin sairauteni. Tajusin että masennus on sairaus siinä missä muutkin sairaudet, ennen tätä olin pitänyt sitä omana huonoutenani. Ajattelin että se ei ole minun vika, niin kuin vaikka syövän saanti ei olisi minun vika. Hyväksyin että olen sairas ja tajusin että tästä voi parantua. Sitten aloin miettimään mitä sitten kun en ole sairas, se oli pelottava ajatus. Tuntui että mitä minussa sitten on. Mietin kuitenkin että muissakin ihmisissä on, on minussakin jotain. Kun aloin seurustelemaan, tajusin että mussa on pakko olla jotain, aloin näkemään asioita joita voin arvostaa itsessäni ja asioita miksi voin tykätä itsestäni. Nyt minulla oli joku joka pakotti näkemään ne asiat. Esim. Kun ennen mietit että olet tosi ruma, hyi miten ruma olet jne. Nyt oli joku joka sanoi että olet tosi kaunis. Vaikka miten yritin sitä mielessäni kääntää että ei hän sitä tarkoittanut, kun toinen sanoo sen aina sen alkaa pikkuhiljaa ymmärtämään. Pidin myös mielessä että tämä ei ole helppoa ja nopeaa tämä parantuminen. Hyväksyin myös sen että joitain tiettyjä asioita jotka minun elämässäni oli, en pystynyt silloin käsittelemään. Ajattelin että okei, nyt en pysty tätä käymään läpi, käyn sen sitten kun minulla on voimia käydä se läpi ja hyväksyin asiat joita en pysty muuttamaan. Nyt olen mielestäni parantunut masennuksesta ja yritän parhaani että se ei tulisi uudestaan.

Sain lapsen ja löysin elämälleni jonkin tarkoituksen, jota ei tarvinnut perustella. Äidiksi tuleminen tuntui kuin toiselta mahdollisuudelta. Lisäksi aloin ilmaisemaan läheisilleni huonon olon tunteita. Oivalsin ettei ne mene siitä rikki, minä menen jos pidän kaiken sisällä. Kävin terapiassa 3 vuotta, 1 vuosi lääkkeitä. Nykyään olen todella iloinen ja energinen ihminen, elämässä hyvin menestynyt 2 ihanan lapsen äiti. 7vuotta sitten mietin päivittäin itseni tappamista. Olen säilyttänyt muistona huivin, jolla suunnittelin itseni naulakkoon hirttämistä.

Elämä on suunnaton lahja. Masennus on toisinaan tie joka pitää kulkea sen löytääkseen.