Masennuksesta parantuneet - kysymys teille

Kamalan iso minä-kuvan muutos oli. Ja minä harrastin sitä peilin edessä "sinä olet hyvä tyyppi" -psyykkausta. Ei hajuakaan, toimiiko se. Kaveripiiri vaihtui.

[quote author="Vierailija" time="01.10.2014 klo 23:38"]Arvasin, että tää ketju menee tälläiseksi. Te kerrotte nyt lähinnä ulkoisista muutoksista. Mitä teidän ajattelulle tapahtui? Mikä oli solmu jonka avasitte? Ei, älkää vastatko, että "aloin arvostamaan itseäni enemmän" koska se ei selitä sitä miksi ette tehneet niin jo aiemmin.
[/quote]

Koin oivalluksen; masennus kuuluu elämään yhtenä normaalina tunteena. Siitä ei pääse koskaan eroon, jos ei ole psyykkisesti tosi sekaisin. Kun elämä iskee paskaa taivaalta, terve reaktio on masentua. Pääsin sinuiksi mustan mielen kanssa ja aloin huomaamaan myös niitä aukkoja synkkyydessä. Kaupan kassalla ollessa en kokenutkaan olevani depiksessä. Siitä se lähti. Minusta tuntuu, että masennusta medikalisoidaan nykyään aivan liikaa. Lapsille ei anneta eväitä negatiivisten tunteiden kohtaamiseen.

Ei ole olemassa mitään yhtä solmua jonka avaaminen yhtäkkiä muuttaa jotakin. On prosessi, pitkä tai lyhyt. Asiat muuttuvat koska niin asiat tekevät. Mikään ei elämässä koskaan ole pysyvää ja lopullisesti samaa.

Mulla myös juuri näin, oikea lääke oli kyllä tärkein mutta se jälkeen löytyi mies ja lääkkeetkin jäi pois. Nyt kaksi ihanaa lasta jo.

2

Toimintaterapeutti alkoi viemään minua lenkille. Pidin lenkkeilyä ihan paskana touhuna, mutta huomasin, että liikunta olisi ihan hyödyllistä, joten raahasin ahterini salille. Minulla masennusta ruokkiva voima oli vahva torikammo, joka ruokki myös paniikkihäiriötä, joten kotiin mökkiintyminen oli se ongelma ja masennus seuraus. Muutamaan otteeseen salille pääsin, huomasin edistyväni rapakunnosta todella nopeasti, sain pari kiloa alas ja itseluottamus kiipesi pari pykälää ylös.

Saako vastata vaikka ei ole kokonaan "parantunut"? Kuntoutusta parhaaksi mahdolliseksi olosuhteisiin nähden kuitenkin.

Tämä masennus johtuu minulla bipoja, jonka laukaisi rankka kiusaaminen, ihan vain tehdäksesi selväksi lähtökohdat. Sen ensimmäisen kaikista sekavimman vaiheen vietin uhrin roolissa. Tunsin itseni oikeastaan täysin eksyneet, hämmentyneenä, olevani lääkäreiden ja lääkkeiden armoilla. Masennukselleen ei voi mitään kun se on tuossa mittakaavassa, mutta se että olin valmiiksi luovuttanut aiheutti sen että ihan antautui masennuksen pyörteisiin, ruokin sitä negatiivista noidankehä ja tavallaan masensi itse itseäni entisestään. Sen seurauksena en sitoutunut hoitoon, koska eihän mistään mitään kuitenkaan tulisi; söin lääkkeet kun jaksoin ja muistin, olin alkoholin suurkuluttaja.

Sen jälkeen tuli kausi joka pakotti lopettamaan lääkkeet ja alkoholin kuin seinään, ja sen myötä tuli enemmän rutiinejakin elämään. Päihteiden ja lääkkeiden väärän käytön lopetuksen myötä, kuten myös pakollisen elämänmuutoksen myötä ajatukset selvenivät vähän, muuttuivat. Kai se oli vähän kuin shokkihoito aivoille, yhtäkkiset raittius, kaikki hormonit, koska kyllä, se odottamaton elämänmuutos oli raskaus, ja se itse tajuaminen että olen raskaana. Muistan että ensimmäistä kertaa tunsin että elämälläni on tarkoitus.

Ei kaikki autuutta ole ollut. On tullut takapakkiakin, vaikeita masennuksen. Mutta, pää selvänä, olen jopa hyötynyt terapiasta. Kognitiivinen terapia. Olen aina ollut taipuvainen stressiin. Katastrofiajatuksiin, ts jos mies lähti ajamaan pitkää matkaa lasten kanssa anoppilaan sain päähäni (pakko)ajatuksia siitä miten he ajavat kolarin ja kuolevat. Näin lasten viimeiset hetket ja hautajaiset, kaiken. En osannut enkä vieläkään osaa estää noita ajatuksia enkä stressiä.

Ratkaiseva tekijä on kuitenkin ollut se miten olen antanut noiden ajatusten hallita minua. Ne syöksyvät päälle, vievät mukanaan, en pysty hallitsemaan. Ne tavallaan takertuvat mieleeni ja vetivät sen negatiivisten ajatusten ja tunteiden kierteeseen. Ensiksi on tuo yksi asia musta, ja sitten musta ajatus synnyttää uusia mustia ajatuksia. Sama stressin kanssa, joka saattoi täysin lamauttaa.

Terapiassa opin, hyvän hoitajan ja opastuksen ja toiston, toiston ja toiston avulla ennemmin hallitsemaan näitä ajatuksia kuin että ne hallitsivat minua. Katastrofiajatukset tulevat kyllä vieläkin, mutta tunnistan ne pelkiksi ajatuksiasi ja pystyn päästämään niistä irti. Osaan purkaa stressin osiin. Miksi Ahdistun tästä asiasta? Onko se juuri tämä asia joka ahdistaa minua vai johtuuko se jostain muusta? Itselläni saattaa olla olosuhteiden vuoksi kestoahdistus päällä, joka sitten värjää kaiken toiminnan ahdistavalta. Tyyliin "herranjumala rahat ei riitä ja laskut pitää maksaa ja nyt pitäisi hoitaa asia x ja se ahdistaaaaaa en pysty!!" vaikka on rahaa tilillä, laskut maksussa ja asia x on pikkujuttu joka ei itsessään ole yhtään ahdistava mutta tuossa yhteydessä olen yhdistänyt ahdistuksen tunteen siihen. Sitten puran, ja analysoin.

En tiedä. Oliko ollenkaan mitä ajattelit? Pyydän etukäteen anteeksi kappalejaon puuttumista ja kirjoitusvirheitä, kirjoitan kännykällä.

Ei herranjumala miten paljon kirjoitusvirheitä, ei tuota lue erkkikään! x_x olen pahoillani.

T. Kirjoitusvirheiden kuningatar

En ehkä osaa vastata haluamiisi kysymyksiin mutta haluan silti kertoa jotain omasta prosessistani. Sairastan 2-suuntaista siis, eli välillä on syviä masennuksia ja välillä toista äärilaitaa. Kävin oireidenhallintaryhmän siitä oli valtavasti apua. Pidän kiinni (mahdollisimman tarkasti) unirytmistä, syömisestä ja muusta. Tunteisiin olen alkanut suhtautumaan niiin että pyrin viemään niitä eikä ne minua (vaikeaa!). Sekin auttoi että minulle terapeutti kertoi että keskimäärin tunne kestää 14min ja lauhtuu sitten ja menee ohi toisen tunteen alta. alkoholinkäytön lopetin kokonaan se vei entisestään mielialat päin honkia. Ajatusprosessissa ehkä tärkein oivallus mulle oli se, mun ei tarvii aina jaksaa ja mulla on se oikeus myös ilmaista.

Mulla ei auttanut lääkkeet, psykiatrien lässytys tai painostus. Eikä sekään että narsisti äiti päätti jossain vaiheessa että se olikin se jolla massenus yhtäkkiä oli. Paraskaverini kuoli vuoden jälkeen kun masennukseni alkoi. Lääkkeet ja terapia jatkui 2 vuotta lkunnes lopetin ne. Sitten vuoden päästä itsekseni mietiskeltyä syvällisiä huomasin että masennus olikin tipo tiessään. Olin masennuksen tullessa joku 14 ja 18 vuotiaana sitten paranin.

Antamalla periksi ja antamalla itseni hajota. Lopetin tosiaan kaikki lääkkeet ja päätin että jos kuolema on tullakseen, tulkoon. En taistele enää. Tämä johti siihen, etten enää erityisemmin edes välittänyt ahdistuksen ja masennuksen ja surun tunteista. Ne olivat vain tunteita, joita tuli ja meni. En enää kokenut ettei niitä saisi olla tai että niistä pitäisi päästä eroon. Hetki kerrallaan vaan otin vastaan mitä oli tullakseen.

Tuon päätöksen jälkeen olin ehkä kuukauden erittäin toimintakyvyttömässä tilassa, mihin osaltaan varmasti vaikutti kovien lääkkeiden (Ketipinor, Rivatril) lopettaminen ja vieroitusoireet. Mutta sen jälkeen aloin ensi kertaa VUOSIIN kokea ihan tilapäisiä hetkiä jolloin ei ollut minkäänlaista ahdistuksen tai tuskan tunnetta. Alkuun ne hetket kestivät ehkä vain 10 sekuntia, mutta jo ensimmäisen sellaisen tullessa tiesin että jonkinlainen käänne parempaan on käsillä. Vähitellen siitä sitten alkoi enemmän tulla noita hyviä hetkiä ja vähemmän huonoja. Toimintakykyni alkoi palautua niin että pystyin palaamaan töihin, ja jo tekeillä olltu eläkkeenhakuprosessi katkaistiin. Kaikkiaan pari vuotta kesti tuosta että katsoin kokonaan parantuneeni masnenuksesta ja paniikkihäiriöstä, mutta tuona toipumisaikanakaan ne eivät tosiaan kauheasti minua häirinneet, koska en vastustanut mitään oloja, katselin niitä vain kuin ulkopuolinen kun ne tulivat ja menivät.

En tehnyt tietoisesti mitään siis itse paranemiseni eteen. Mutta tiedän että alitajuntani työskenteli koko ajan järjestellen uudestaan mieleni sisältöä, ja se, oma luonnon viisaus, paransi minut. Ja tosiaan olen ihan eri ihminen kaikilta elämänarvoiltani kuin mitä olin ennen masennusta. Vähemmän kova, armollisempi, tyynempi, rauhallisempi. Näenkin oman masennukseni tarpeellisena kasvuprosessina.

Masennusta voi miettiä myös niin päin, että mikä on alunperin masentanut, mitkä oli olosuhteet, tapahtumat? Masennus on sellainen tapahtumavyyhti ja vyyhtenä se myös lähtee pois. Ei ole mitään yksittäistä tekoa tai ajatusta, minkä jälkeen paranee. Ihminen prosessoi myös unissaan elämäänsä, eikä kaikkea siksi pysty tarkalleen selvittää, mistä mikäkin sai alkunsa. Jonain päivänä vaan saat ajatuksen ja siitä voi taas saada toisen ajatuksen jne.

Oma masennukseni johtui yksinkertaisesti paskasta lapsuudesta ja huonoista eväistä. Minulla oli hauras pohja selviytyä vaikeuksista, mitä kuitenkin ihan jokainen elämässään kohtaa. Minun masennus on toistuva, unipolar depressio, vähän kuin maanisdepis ilman maanisuutta. Välillä vain lumpsahdan kuukausiksi tai vuosiksi masennukseen ja siitä sitten rämmin pystyyn. Vielä en ole onnistunut tappamaan itseäni, enkä toivottavasti koskaan.

Tämä viimeisin masennusvaiheeni on kestänyt vuosia ja nyt vihdoin alkaa olla aika ok olo. En ole parantunut vielä kokonaan, mutta hilkulla on. Konkreettisesti ensimmäinen ajatus paranemisessa on ollut sen tajuaminen, että minä en halua elää näin. En halua olla masentunut. Tietysti, kuten sanoin ei tämä varmaan eka ajatus ollut, mutta sellainen minkä pystyn muistamaan ja mistä olo alkoi paranemaan. Se oli eräänlainen sisäinen päätös, mikä pikkuhiljaa voimistui. Tuon jälkeen olen yrittänyt aktivoida itseäni. Etsin harrastuksia, liikuin enemmän ulkona, näin ystäviäni, hoidin kotia. Ilman aktivoitumista pelkkä halu parantumisesta ei olisi riittänyt mitenkään. Ja toisinaan on niin huonoja päiviä, ettei mistään tule mitään. Eli ei pelkän haluamisen jälkeen ole todellakaan pelkkää nousua.

Myös sellainen konkreettinen asia oli, vaikket tästä halunnut kuulla, että väkisellä aloin lisäämään positiivisia ajatuksia. Ihan pienistä jutuista. Ja kun masennussyytökset ja häpeä koitti palata, yritin pilkkoa sitä mielessäni, että miksi ajattelen noin ja onko sillä mitään pohjaa, mistä se ajatus ja olo oikein kumpuaa? Esimerkiksi se, että minulla on joskus vaikea liikkua ihmisten ilmoilla, koska minulla on koko ajan olo, että olisin tehnyt jotain väärin ja en saisi olla olemassa ja pian joku, ihan kuka vaan, vaikka kaupan myyjä on vihainen (järjetöntä, tiedän) sitten vain ajattelin tuota oloa lähemmin ja ymmärsin ettei mikään ole nyt huonosti, olen vain kaupassa, ostan ruuat ja lähden. Kaikki on ok. Tuo olo on vain joku menneen haamu, eikä se ole todellinen tässä päivässä. Tämä vaatii hirveästi psyykkistä energiaa, kun jokaisen huonon ajatuksen yrittää neutralisoida.

Tämän lisäksi sitten koitin lisätä niitä hyviä ajatuksia, jokainen päivä jotakin. Olen terve, osaan joitakin asioita hyvin, ilma on hyvä, tuoksuu ihanalle, löysin hyvän kirjan, onnistuin siivoamaan kaapit jne. Sitten voi tehdä jotain kivaa, mistä tykkää ja joskus voi vielä palkita itseään kun on onnistunut tekemään jotain kivaa :) Tämä ruokkii positiivista kehää, mikä on vastakohta masikselle. Sehän on vain itseään ruokkiva huonojen ajatusten, pahan olon, syytösten ja häpeän kierrettä. Ihminen voi päättää katsooko maahan vai taivaalle, samalla tavalla ajatuksiakin voi fokusoida eri kohteisiin, hyviin tai huonoihin. Mieti mistä asioista pidät ja yritä tehdä niitä. Pahimmassa masisvaiheessa tästäkään neuvosta ei kyllä ole apua, tiedän sen.

Masennus on kauhea sairaus, koska se todella pitää tiukasti otteessaan. Masennukseen kuuluu se, ettei ihminen kykene ajattelemaan positiivisesti, vain pyrkii pikemminkin tuhoamaan elämästään kaiken hyvän. Se on itsedeletoitumistauti. Kun se pääsee pahaksi, on paraneminen hyvin vaikeaa. Ei siinä juurikaan auta mitkään neuvot ja ohjeet. Se on kemiallinen häiriö, mutta en usko, että se alkaa sellaisena, vaan jokin ihmisen elämässä pistää masennuksen alulle. Siksi ajattelen, että siitä pystyy myös paranemaan, kunhan vaan olisi tarpeeksi vastaanottavainen sille ajatukselle, että jossakin sisimmässään haluaa parantua. Edes pienenpieni murena kysyvää pohdintaa "voisinko haluta parantua?" Mutta jos tuota oloa ja halua ei ole, niin siitä ei missään nimessä saa syyllistyä tai tuntea huonoa oloa. Sen olon puuttuminen kuuluu masennukseen. 

Terapia ja lääkkeet voi auttaa, mutta ei aina, eikä kaikkia. Itse olen käynyt terapiassa ja syönyt lääkkeitäkin useita erilaisia. Lääkkeet ei tehonnut minulla, onneksi terapiasta oli jonkin verran apua asioiden työstämisessä ja lapsuuden läpikäymisessä. Monet asiat voi olla sellaisia, ettei oma pää riitä, jolloin ulkopuolinen mielipide on avuksi.

Näin, tulipa pitkä selostus. En tiedä auttaako ollenkaan. Sinun masennus on erilainen ja eri syistä johtuva ja voi parantua ihan eri tavalla kuin minulla. Mutta tsemppiä toivotan. 

Mulla on auttanu omega3.n syöminen ja ihan pikkujutut, kodin sisustaminen ja siivoilu on yllättävän kuntouttavaa toimintaa :) En ole täysin parantunut, mutten ole enää ollenkaa itsetuhoinen. Itsetuhoisuus loppui kun lopetin lääkkeiden syömisen ja vaihdoin omegaan ja multivitamiineihin. Mulla ei vaan oo sopinu mikään lääke itelleni.

Minä paranin masennuksesta kirjaimellisesti ihmeen kautta, paraneminen ei ollut prosessi, vaan tapahtui ihan kuin salamaniskusta, kotona yksin ollessani. Minulla ei ollut diagnosoitua masennusta (en ollut käynyt siis lääkärissä koska mielestäni olin jo siinä pisteessä, että mikään toisen ihmisen sanoma asia, tai lääkitys, ei olisi pystynyt muuttamaan sitä käsitystä, mikä minulla elämästä oli), mutta kyllähän sitä nyt tajuaa hölmömpikin olevansa selkeästi masentunut, kun 10 vuoteen ei ole tuntenut iloa tai onnellisuutta oikein mistään (sellaista syvempää), elämässä ei tuntunut missään olevan mitään järkeä tai merkitystä, elämä tuntui olevan täynnä vain vastuuta ja velvollisuutta enkä nähnyt laisinkaan minkäänlaista valoa tunnelin päässä. Kaikki tuntui niin turhalta. Loppuaikoina olin jo niin pohjalla, että vaikka en suoranaisesti miettinyt itsemurhaa, alkoi ajatus esim. liikenneonnettomuudessa tms. kuolemisesta tuntua armolliselta, ulospääsystä tästä merkityksettömästä, tyhjästä elämästä.

Lyhyesti, tulin tapauskosta "oikeaan uskoon", tajusin oikeasti, syvällisesti sen, mitä tarkoittaa että Jeesus rakastaa minua ja on todella kuollut minunkin syntieni tähden.

Kuulostaa varmaan tosi lattealta kirjoitettuna, enkä tiedä mitä tapahtui, että tämä asia tiedollisen tajuamisen sijaan uppoutui jonnekin syvemmälle ja avautui, mutta ihan sekunnissa tunsin ihan mielettömän rakkauden ympäröivän minua, aloin itkeä ihan holtittomasti kun yhtäkkiä kaikki tuntui niin lempeältä ja elämään tuli kaikenkattava varmuuden ja turvallisuuden tunne. Olo oli kuin pikkulapsella, joka pääsee turvallisen, kaikkeen pystyvän vanhemman syliin, ja sain tunteen siitä että minullakin on tarkoitus, elämälläni on tarkoitus, kaikki järjestyy ja minusta pidetään huolta ja minua johdatetaan, ja kävi elämässäni mitä tahansa, olen turvassa eikä mikään pysty minua oikeasti satuttamaan, ei edes kuolema.

On vaikea kuvailla kirjoittamalla tätä tapahtunutta ja siitä seurannutta tunnetta. En ole eläissäni kokenut sellaista iloa ja onnea, en ikinä. Jotain ihan yliluonnollista. Ihme se oli. Mutta jos jotain haluan sanoa, on se, että Jumala oikeasti on olemassa, ihmeitä tapahtuu, antakaa Jumalalle mahdollisuus auttaa teitä, jos olette pohjalla (tai muutenkin), mitään hävittävää ei todellakaan ole! :)

...niin ja itse tuon tapahtuneen jälkeen leijuin 3 päivää ihan taivaissa, olen kuvannut ystävilleni, että olin läsnä mutta tuntui kuin ympärilläni olisi ollut lämmin viltti, olo oli oikein kuplivan iloinen ja onnellinen, onnellisuus tuli jostain syvemmältä ja oli niin aitoa, ettei sitä voinut latistaa mikään ulkopuolinen tapahtuma. Tämän jälkeen olotilani "normalisoitui", mutta siis niin, että elämäniloni on nyt säilynyt ja masennus pysynyt poissa viimeiset 5 vuotta. Jos joskus tuleekin synkkiä ajatuksia, tietoisuus Jumalasta ja Hänen huolenpidostaan ja rakkaudestaan nostaa aina ylös, muistan sen, että minulla ei ole täällä mitään hätää, tapahtuipa mitä tahansa, milloin tahansa. Jumalalta saan ilon ja Häneltä olen saanut kaiken muunkin; lapseni, elämäni, ystäväni, terveyteni, kotini, merkityksen elämään.

Kaunis kokemus 55. :) Hienoa että olet saanut kokea jotakin tuollaista. 

[quote author="Vierailija" time="02.10.2014 klo 10:39"]

Kaunis kokemus 55. :) Hienoa että olet saanut kokea jotakin tuollaista. 

[/quote]

Kiitos :) Tämä huolenpito ja turva ja Jumalan rakkaus on tarjolla meille kaikille, sitä en tiedä kokevatko kaikki sen tällä tavoin voimakkaasti ja "salamaniskusta" kuin itse, ehkä joku hitaammin ja arkisemmin uskoon kasvaen, ehkä joku vielä rajummin ja selkeämmin, mutta uskoakseni kukin sen mukaan, mitä Jumala katsoo tälle tarpeelliseksi. Ja Jumalan huolenpito ja rakkaus on kyllä kaiken ylittävää ja mullistavaa, ihan jokaiselle, joka "avaa Jumalalle oven". :)

55

Kuten tästä ketjusta huomaa, ei ole yhtä solmua, joka päässä aukeaa ja sitten parantuu. Parantuminen on hidas prosessi, johon liittyy muitakin tekijöitä kuin oma ajatustyöskentely. Eli valitettavasti pikaratkaisua ei ole.

En mäkään koe oivaltaneeni jotain yhtä asiaa, jonka seurauksena sitten paranin. Kahden vuoden aikana söin lääkkeitä, kävin terapiassa, muutin toiselle paikkakunnalle, sain uusia ystäviä ja aloitin opiskelut unelma-alalla. Samalla Opin ettei mun tarvitse miellyttää kaikkia tai olla kaikkien kaveri, opin ettei mun ole pakko tehdä asioita, joita en oikeasti halua ja hyväksyin etten voi muuttaa menneisyyttäni. Koen että kaikki tämä yhdessä auttoi pääsemään eroon masennuksesta ja nyt olo on onnellisempi ja itsevarmempi kuin 7 vuoteen.

Ensin mun piti kuitenkin tiedostaa ja avata kaikki ne solmut itsessäni ja menneisyydessäni, jonka takia pohdiskelin paljon itsekseni ja kävin terapioissa. Mutta vasta pitkän prosessin jälkeen oikeasti sisäistin oivaltamani asiata. Jälkeenpäin en osaa sanoa, kuinka paljon lääkkeillä oli itse paranemisen kannalta apua, mutta ainakin ne auttoivat selviämään vaikeimpien aikojen yli.

Lääkitys, e-epa, ulkoilu, työ, ystävät. En ole mielestäni varsinaisesti parantunut mutta olen oppinut elämään ahdistukseni kanssa. Kysyn itseltäni haluanko elää ja toistaiseksi vastaus on ollut kyllä.

Sairastuin vakavaan masennukseen lapsen syntymän jälkeen. En jaksanut mitään. Tunsin epäonnistuneeni kaikessa, eikä siksi mihinkään kannattanut ryhtyä. Parantumisessani oli seuraavat vaiheet:

1. PUHUMINEN Puhuin hoitajalle, joka näytti että on minussa hyvääkin ja ansaitsen hyvää

2. LÄÄKEKOKEILU Suostuin kokeilemaan kahta lääkettä: toinen aiheutti harhoja ja toinen sai tunteettomaksi (itsemurhan sijaan suunnittelin perhesurmaa). Hoito loppui, koska en suostunut kokeilemaan seuraavaa lääkettä.

3. SUUNNANVALINTA Riita miehen kanssa, jonka jälkeen lähden tappamaan itseni.

4. PÄÄTÖS Siinä vihaisena kävellessä tajusin, että miehessäkin on vikaa ja minussakin hyvää. Suutuin, marssin takaisin kotiin ja sanoin miehelle suorat sanat.

Sen jälkeen aloin voida paremmin päivä päivältä ja aloin uudestaan nauttimaan pienistä asioista. Huonona hetkenä nauran ja ajattelen kuinka pieni ongelmani on maailman/avaruuden mittakaavassa ja nauran. Erittäin huonona päivänä muistutan kuinka en silloin halunnutkaan kuolla.

Lainasin kirjastosta erittäin hyvän kirjan jossain vaiheessa, jossa oli psykiatrin keskusteluja masentuneiden potilaiden kanssa. Siinä ikäänkuin näytettiin ne masentuneen ajattelun  ja päättelyn järjettömyydet. Valitettavasti en muista kirjan tai kirjailijan nimeä.