Kasvatus neuvoja (4v poika)

en osaa neuvoa, tiedän vain että on yleistä. meillä päästiin noiden ikien yli, mutta sitten se alkoi murkkuiän kynnyksellä enkä oikein osaa kitkeä sitä pois muuten kuin keskustelemalla asiasta joka ikinen kerta uudestaan ja uudestaan. 

Mikset kysy isältä?

Jos asutte erillään, niin olisiko mahdoton ajtus että 4v asuisi välillä isänsä kanssa. Tuskinpa sanoisi isälleen että: "tyhmä äiti", joten sillähän tuo sanonta jäisi ihan luonnollisesti pois.

Ja jos sanoo: "tyhmä isä" niin sitten poika takaisin sulle.

Oletko sanonut että sinusta tuntuu pahalta kun lapsi puhuu noin? Kyllä aikuisenkin pitää näyttää tunteet.

[quote author="Vierailija" time="11.10.2014 klo 21:27"]Mikset kysy isältä?

Jos asutte erillään, niin olisiko mahdoton ajtus että 4v asuisi välillä isänsä kanssa. Tuskinpa sanoisi isälleen että: "tyhmä äiti", joten sillähän tuo sanonta jäisi ihan luonnollisesti pois.

Ja jos sanoo: "tyhmä isä" niin sitten poika takaisin sulle.
[/quote]

no eihän sitä lasta noin voi pallotella ympäriinsä!!

Ihan perusjuttu: Rangastuksen sijaan palkkio. Haukkumatta sujuneesta päivästä saa tarran, ja kun on koossa vaikka 10 tarraa, niin lapsi saa pienen palkinnon.

Käske sen sanoa 'mokoma äiti' tms. Sano sille että on ihan ok että äitin nääräykset joskus harmittaa, se on ihan väistämätöntä että äiti ei oo aina kiva. Vanhempien duuni on päätttää lasta koskevia asioita eikä setietysti aina lapsen mielestä voi olla kivaa. Ja jos harmittaa niin pitää olla joku sallittu keino purkaa sitä harmia, vaikka hakata sitten tyynyö tai polkea jalkaa.

Meillä 4 vuotiaana tyttö vielä tuli mätkimään mua nytkit pystyssä jos joku otti päähän. Siihen nähden sulla on hyvin asiat sun lapsen kanssa, tyhmittely on kuitenkin pientä siihen verrattuna että vois myös olla väkivaltainen.

Nääräykset on määräykset .. T 7.

Entä jos jättäisit nuo huomiotta, ei saisi noilla mitään reaktiota tai hyvin neutraalisti toteat, että rumasti sanottu tms. Ei saa huomiota huonosta käytöksestä ja hyvä palkitaan kehuilla ja haleilla. Oletan, että tuo kohdistuu ainoastaan sinuun.

Me keskustellaan joka kerta. Ja kysyn aina, että haukonko minä (äiti) häntä (poikaa) tyhmäksi/paskaksi tms. Poika vastaa, että ei. Kysyn, tuntuisiko kivalta, jos haukkuisin niin. Poika vastaa, että ei. Kysyn, että miksi sinä sitten teet niin. Ei yleensä osaa vastata. Kysyn, mitähän pitäisi tehdä, kun on puhunut noin. Poika pyytää yleensä heti anteeksi. Sitten jatketaan puuhia. Nyt meillä on 5v poika, joka ei ole puoleen vuoteen haukkunut äitiään miksikään. Sisko on 3,5v ja hänen kanssaan käydään nyt samaa koulua läpi. On tosin härkäpäisempi ja jos ei suostu pyytämään anteeksi, joutuu jäähylle, joka on hänelle kova paikka ja itku pärähtää joka kerta. Alkanut oppia, että anteeksi pyytämällä pääsee helpommalla. Haukkuminen on hänelläkin vähentynyt ja sitkeästi jatketaan... Ikävaihehan tuo on ja omien rajojen testaamista.

Joo, meillä samanlainen kohta nelivuotias poika joka välistä nimittelee.  Meillä toimii se, että nappaan lapsen syliin (tai jos tosi kiukkuinen menen vaan eteen, kyykistyn ja otan katsekontaktin) ja kysyn, että kuulostaa että sua harmittaa joku juttu oikein kovasti. Mikähän se mahtaa olla? Ja nykyään lapsi osaa yleensä aina kertoa sen harmituksen syyn, tai ainakin johdateltuna kertoa vähän sinnepäin. "Minua siksi niin kovasti harmittaa että sanoit että mennään nukkumaan. En halua nukkumaan, sanoit väärin!". Sitten vähän mietitään miltä se harmi tuntui "tuntuiko sinusta, että se on äidin syy että sinulla on paha mieli? Tuntuuko sinusta, ettei äiti ymmärtänyt kuinka hauska leikki sinulla oli menossa?"  "Minusta tuntui että äiti pilasi leikin" Ja näin päin pois.

Mitään rangaistuksia en ole jaellut enkä palkintoja, koska omalle lapselle riittää se, että hän saa sanat sille tunteelleen. Lapsi on usein silminnähen helpottunut ja vähän ihmeissäänkin, kun ne tunteet on yhtäkkiä saaneet nimen, ja että toinen ihminen voi tietää miltä hänestä tuntuu. Ja että sen tunteen voi jakaa ja siitä päästä yli. Joskus lapsen kasvoilla loistaa sellainen oivalluksen ilo, kun hän tajuaa, että minä ymmärrän mitä hän sanoi ja mitä tunsi, ja että me yhdessä voimme ratkaista tilanteen. 

Sen jälkeen, kun aloin käymään näitä tunteita lapsen kanssa läpi, nimittely on vähentynt huomattavasti. nykyään sitä on hyvin harvoin. 

Meillä on auttanut, kun olen todennut, että "se on itse joka sanoo". Joskus myös käännän tilanteen vitsiksi sanomalla, että "se joka haukkuu, sen napa pyörii ja paukkuu". Ja sitten nauretaan yhdessä. Joskus saatan näyttää surulliselta ja sanoa, että minun tuli paha mieli, pyytäisikö lapsi anteeksi.

Lyömiseen sanon selkeästi, että niin ei saa tehdä. Lapsen tasolla, silmiin katsoen, tarvittaessa pidän käsistä tai lapsesta kiinni, jos meinaa vielä lyödä. Ja jos lyöminen tai riehuminen jatkuu, niin silloin lapsen on mentävä eri tilaan, jotta ei satuta ketään. Tämä ei ole jäähy, vaan näin estän lasta tekemästä täysin kiellettyä toimintaa. Saatan sanoa, että tyynyä tai pehmolelua voi lyödä jos niin paljon harmittaa.

Kiroilua meillä ei siedetä lainkaan, aikuisetkaan eivät kiroile. Kirosanoja on tullut yksi tai kaksi kotiin kokeiluun. Silloin olen selittänyt, että niitä meidän perhe ei käytä, koska ne antavat tyhmän ja sivistymättömän kuvan. Olen tarjonnut tilalle jotain muuta ilmaisua.

Kiroomalla? Mistä noin pieni on oppinut rumat sanat ja hyökkäävän käytöksen? Kuvauksesi perusteella hänellä on malli tuolle käytökselle eli kuka se on?

Olen eri mieltä siitä, ettei lapsi tarkoita sanomaansa. Kyllä tarkoittaa. Haukkuminen on väärin, mutta ei negatiivisten tunteiden kokeminen. Minulle ei sallittu pienenä negatiivisia tunteita ja vieläkin maksan sitä laskua. Mieti siis tarkkaan, mistä rankaiset jos rankaiset: kiroilusta ja haukkumisesta vai siitä, että lapsella on oikeutettuja, hetkittäisiä vihan tunteita sinua kohtaan. Sitä se on, kasvaminen ja vähitellen irtautuminen äidistä.