Huonoja pysykiatri/psykologi kokemuksia?

Järkyttävää :/

Nuorena oli todella  vaikeaa kamalan lapsuuteni vuoksi. Avokkini petti ja lähti vieraan naisen matkaan ja sen seurauksena tilanne räjähti käsiin. Lapsuuden traumat vyöryivät yli ja kärsin unettomuudesta, masennuksesta ja itsetuhoisuudesta. Pääsin mielenterveystoimistoon ja siellä miespsykiatri totesi, että ei nämä ole kuin normaaleja nuoren naisen sydänsuruja. Määräsi kyllä purkin pillereitä, jotka sitten kippasin kerralla naamaan ja jouduin huuhteluun. Se taas on tarina sinänsä.

Olisin kaivannut aikaa kertoa, mitä lapsuudessani oli tapahtunut, kun kukaan ei ollut ikinä kuunnellut minua, koska olin näkymätön lapsi kaiken väkivallan keskellä.

[quote author="Vierailija" time="22.08.2014 klo 22:19"]

Minullakin on hieman vastaava kokemus psyiatrista. Menin hänen vastaanotolleen masennuksen takia työterveyshuollon kautta kun sain jonkinnäköisen hermoromahduksen töissä. Mies istui ja kuunteli ja lopulta määräsi lääkkeet. Toisella käynnillä istui, kuunteli ja nosti lääkkeiden annostusta. Kolmannella istui, kuunteli ja totesi että "kyllähän sä näytät jo paljon pirteemmältä, ainakaan et itke niin paljoa".

Olisin kaivannut jonkinlaista palautetta että missä mun ajatuskuviot menee pieleen ja työkaluja ajatuksieni työstämiseen, tuntuu ettei itse ongelmaa ole hoidettu vaikken syö enää lääkkeitä, en sairasta masennusta ja elämässä menee hyvin.

Kävin eräällä naispsykologilla/psykiatrilla tmv kerran juttelemassa raskaana ollessani ja tuntuu että tuo käynti oli hedelmällisempi kuin ne kolme yhteensä. Tiedän että hyötyisin vieläkin jos kävisin juttelemassa hänen (kaltaisensa) kanssa mutta nyt kun tunnen oloni pääpiirteittäin onnelliseksi tuntuisi hassulta mennä, saati käyttää rahaa siihen.

[/quote]

Ihan ohis, mutta pakko kommentoida: oletko miettinyt, että nyt, kun voit hyvin, saattaisi olla hyväkin käydä terapiassa,? Silloin sinulla olisi jo työkaluja sen tilanteen, jolloin ei mene hyvin, parempaan käsittelemiseen?

Ei ollut psykologi vaan perheneuvoja, joka kriisitilanteessa käski sukupuun piirtelyn ja kaivoi nenäänsä samalla.

Psyk.erik.lääkäri oli vastassa. Ei tiennyt mitään mulle sopivasta terapiamuodosta.
Toisella kertaa ei tiennyt yhtä toista hoitokeinoa.
Muitakin pettymyksen aiheita oli.
Tekis mieli ihan varottaa muita.

[quote author="Vierailija" time="23.08.2014 klo 11:45"]Auts, aika paljon huonoja kokemuksia YTHS:stä. Sanokaa, please, että kokemukset ovat muualta kuin Turusta.
[/quote] Minulla on todella positiiviset kokemukset Turusta, mutta sielläkin on erilaisia työntekijöitä. Kannattaa pyytää rohkeasti vaihtoa, jos jonkun kanssa eivät kemiat kohtaa. YTHS:n yleinen ilmapiiri on kuitenkin vahvasti opiskelijan puolella enkä leipääntymiseen ole törmännyt.

Minullakin kokemus tuollaisesta ensimmäisen kaltaisesta seiniin tuijottelijasta.

Eli muutin paikkakunnalta toiselle, ja pyysin itselleni aikaa kaupungin kautta, kun menneisyyden haamujen selvittely jäi kesken aikaisemmalla paikkakunnalla.
Menin ajalle, vastassa oli sellainen juron oloinen keski-ikäinen mies.
Hän ei oikeastaan sanonut juurikaan mitään koko _pitkän_ tunnin aikana.
Taisi hän kysyä käynnin aluksi jotain, mikä on tilanne ja miksi olen hakeutunut vastaanotolle.
Yritin jotakin selittää, mutta hän ei tuntunut edes kuulevan, eikä vastannut mitään.
Lopetin juttelun itsekkin, kun en vain kertakaikkiaan osannut enää siinä hämmennyksessä sanoa mitään.
Istuimme oikeasti n.30min täysin puhumatta mitään, sitten hän kaivoi kalenterin ja kysyi varataanko uusi aika.

Tiedä sitten onko tämä jokin "hiljaa hyvä tulee" terpiamuoto, mutta jäi se uusi aika varaamatta..

Kävin kerran lukioaikana jossain koulupsykologilla, ja se oli paljon kiinnostuneempi kaikkien mun sukulaisten asioista ku mun. Etenkin meidän äitin tilannetta se olis halunnu analysoida, mutta enhän mä voi kertoa, miltä meidän äidistä mikäkin tuntuu. Mun tunteet ei kiinnostanu sitä yhtään. Kerran kerroin jostain omista tekemisistäni, että olin ollu bileissä ja se keskeytti ja kysyin "Siis onko ne sellaisia ihan hurjia bileitä, että pojat ja tytöt tanssii yhdessä?"

Se suorastaan nauratti. itse olin kiltti teini, mutta eiköhän tossakin iässä jo moni tehny paljon muutaki ku tanssi. Miten koulupsykologi on voinu välttyä tietämästä?

Nyt aikuisena kävin työpsykologilla eron jälkeen, ja se hiillosti mua koko tapaamisen siitä, että mulla pitäis olla joku harrastus, vaikka en mä sinne sen takia menny. Yritin kuitenkin sen mieliksi mainita, että voisin mennä vaikka kielikurssille. Sen mielestä mun olis pitäny aloittaa lentopallo, liittyä Lions Clubiin ja muuttaa Keravalle (mihin mulla ei oo siis MITÄÄN suhdetta, ikinä käynykään). Kun en innostunu, se pisti kädet puuskaan ja sanoi "Mä nään että sulla on nyt niin huono asenne, että mä en osaa sanoa mitään". Jep.

Hyviä vastauksia täällä. Olen harkinnut psykologiksi tai psykoterapeutiksi ryhtymistä, mutta pelkään että päätyisin tuollaisten leipiintyneiden ja epäsensitiivisten kaltaiseksi. Pitäisi pystyä auttamaan muullakin tavoin kuin vain kuuntelemalla ja lykkäämällä lääkereseptejä kouraan. Omatkin kokemukseni psykologeista, psykiatreista ja psykoterapeuteista ovat huonoja lukuunottamatta YTHS:n psykiatria, joka oli samalla koko mielenterveyspuolen pomo ja opetti lääketieteellisessä. Hän ainakin kirjoitti sairauslomia silloin kun niitä oikeasti tarvitsin ja mukavaa oli, kun joskus hymyilikin ja kertoi omista elämänkokemuksistaan. Tämän avoimuuden saavuttamiseen meni vain 5 vuotta ;/ . Sitä ennen ko. psykiatri oli minulle lempinimeltään Robocop eli kylmä, sisäänpäinkääntynyt, kova, mitään antamaton/sanomaton. Terapia on minulla onnistunut vain silloin kun ihminen on hetkittäin kohdannut ihmisen, siksi kai kaveriterapia on ollut tehokkainta.

Kauheita kokemuksia, monia tosi epäammattimaisia tapaamisia. Toivottavasti moni psykiatri/psykologi osuu lukemaan tätä ketjua. Olisi hieman mietittävää.

Moi, aloitin tästä joskus ketjun, mutta kerronpa taas. Minulla on "pitkän linjan" jalkavamma takana, josta aiheutui monenlaista harmia aikanaan ja sain sitten ajan kipupsykologille Oys:aan. Menin psykologille ihan avoimin mielin ja ajattelin, että ehkä jotain apua saisin. 

Menin vastaanottohuoneeseen ja psykologi katsoi siinä tietojani ja sanoi ensimmäiseksi: "Sinulla on 3kk:n kuluttua 39-vuotissyntymäpäivä. Miltä tämä sinusta tuntuu?". Vastasin siihen, ettei se nyt oikein miltään tunnu, siinähän se menee sivussa. Psykologi teki ensisekuntien aikana terävän päätelmän minusta ja sanoi "Siis sinusta ei mikään tunnu oikein miltään".  Hieman katsoin psykologia ihmeissäni ja kysyin "Täh?" ja yritin selittää, etten nyt sitä tarkoittanut, vaan ettei tuo lähestyvä syntymäpäivä oikein sen kummempia ajatuksia.

Koko psykologikäynti oli surkuhupainen..psykologitäti kysyi mm, olenko antanut kipeälle jalalleni jonkun kutsumanimen mahdollisesti, antoi neuvoksi kuunnella rentoutuskasetteja yms. Aina kun vastasin johonkin kysymykseen, poimi psykologi jonkun "avainsanan", josta hän teki ihme tulkintoja yms. Lopulta tuli sellainen seinäänajettu olo, kun kaikki mitä psykologi sanoi, meni jotenkin päin prinkkalaa. 

[quote author="Vierailija" time="31.01.2015 klo 17:23"]

Moi, aloitin tästä joskus ketjun, mutta kerronpa taas. Minulla on "pitkän linjan" jalkavamma takana, josta aiheutui monenlaista harmia aikanaan ja sain sitten ajan kipupsykologille Oys:aan. Menin psykologille ihan avoimin mielin ja ajattelin, että ehkä jotain apua saisin. 

Menin vastaanottohuoneeseen ja psykologi katsoi siinä tietojani ja sanoi ensimmäiseksi: "Sinulla on 3kk:n kuluttua 39-vuotissyntymäpäivä. Miltä tämä sinusta tuntuu?". Vastasin siihen, ettei se nyt oikein miltään tunnu, siinähän se menee sivussa. Psykologi teki ensisekuntien aikana terävän päätelmän minusta ja sanoi "Siis sinusta ei mikään tunnu oikein miltään".  Hieman katsoin psykologia ihmeissäni ja kysyin "Täh?" ja yritin selittää, etten nyt sitä tarkoittanut, vaan ettei tuo lähestyvä syntymäpäivä oikein sen kummempia ajatuksia.

Koko psykologikäynti oli surkuhupainen..psykologitäti kysyi mm, olenko antanut kipeälle jalalleni jonkun kutsumanimen mahdollisesti, antoi neuvoksi kuunnella rentoutuskasetteja yms. Aina kun vastasin johonkin kysymykseen, poimi psykologi jonkun "avainsanan", josta hän teki ihme tulkintoja yms. Lopulta tuli sellainen seinäänajettu olo, kun kaikki mitä psykologi sanoi, meni jotenkin päin prinkkalaa. 

[/quote]

Voi vain kuvitella, millaisia sairauskertomuksia tällainen sykolooki tapaa kirjoitella, nuo avainsanat ja kaikki, tai taitaa mennä vanhan kaavan mukaan, ikään kuin olisi kovastikin analysoitu eikä vain hutkittu hommaa äkkiä läpi.

Psykologi tarttuu niihin asioihin, joihin koulutus on ohjannut tarttumaan. Jos teitä yhtään helpottaa, psykologi miettii näitä asioita myös itsestään, muiden "auttaminen" on jotain, josta saa palkan. 

[quote author="Vierailija" time="23.08.2014 klo 02:18"]Joskus aikoinaan kävin työpaikkani psykiatrilla, syynä työpaikkani ongelmat, sekä äitini kuolema, joka tapahtui yhtäkkiä. Kerroin kyseiselle tohtorille äitini kuoleman aiheuttamasta järkytyksestä. Lääkäri totesi, että kaikki kupsahtavat ajallaan, turha sitä on miettiä. En koskaan unohda hänen sanomisiaan.Tämä tapahtui Diacorin keskuskadun lääkäri-asemalla.
[/quote]

Kauhea lääkäri. Minulla ei ole niin ikävää kokemusta, mutta kävin myös Diacorin keskuskadun lääkäriasemalla jännityksen vuoksi ja tämä psykiatri ei puhunut oikeastaan mitään muuta kuin kerran ja silloinkin hiton tylysti syyllisti minua jostain. Muuten vilkuili kelloa pöhkön näköisenä tuppisuuna ja määräsi masennuslääkkeitä. Onneksi työpaikka maksoi sillä noista käynneistä ei ollut mitään hyötyä. Puistattaa vieläkin se eukko.

Omat huonoimmat kokemukseni ovat psykiatreista joilla ei ole ollut suomenkieli hallussa. On hyvä juttu että maahanmuuttajat paikkaavat lääkäripulaa mutta psykiatriassa kielitaidon pitäisi olla kyllä ihan erinomaisella tasolla jotta homma toimisi, sen olen huomannut. Väärinkäsityksiä tulee ihan liukuhihnalla kun potilas ja lääkäri eivät puhu samaa kieltä... Itsellä ollut maahanmuuttajataustainen psykiatri mielenterveystoimistossa jonkun aikaa eikä me koskaan päästy oikealle aaltopituudelle hänen kanssaan kun kaikki energia meni siihen että edes jotenkuten kyettäisiin ymmärtämään toisiamme tyydyttävästi. Ei siinä pysty mielen vammoja käsittelemään.

Terapeutti toistaa aina perässäni sen lauseen (muiston) jonka olen juuri sanonut.
Raivostuttavaa.

Esikoiseni syntyi kuolleena (kuoli kohtuun 39+5). Ruumiinvaustuloksia olin kuulemmassa noin 4kk myöhemmin, jolloin lääkäri kehotti hakeutumaan neuvolapsykologille. Tartuin siihen kuin hukkuvat oljenkorteen. Tuolloin minulla oli päällimmäisenä ajatuksena se, että miten suhtautuisin ystävän vauvaan, jonka oli määrä syntyä kuukauden kuluttua.

Mielessäni oli kolme vaihtoehtoa: a) pakotin itseni vierailulle katsomaan vauvaa b) lähetän postissa lahjan ja kirjeen, jossa kerron, etten vielä voi kohdata vauvaa c) en reagoi mitenkään - mitäpä se minulle kuuluu jso joku saa lapsen. Tiedostamattani olin jo päätynyt vaihtoehtoon b, jolle hain psykologilta hyväksyntää.

Psykologi olikin eri mieltä. Hänen mielestään minun ei pitäisi kostaa muille ihmisille oman vauvani kuolemaa, koska ei ollut kenenkään syy. Lisäksi ystävyytemme ei kuulemma kestäisi, jollen menisi heti katsomaan vauvaa. Kaikesta huolimatta toteutin valitsemani vaihtoehdon, josta psykologi kauhistui: mitä olet mennyt tekemään!

Kävin siellä kolmesti ja olin jo päättänyt, etten enää mene, mutta psykolgi sai suunsa ensin auki: hän ei voisi minua auttaa, koska ajatusmaailmani on niin kummallinen. Nuo käynnit eivät auttaneet vaan veivät ahdistusta ojasta allikkoon.

Viime vuonna työterveyshoitaja lähetti minut työterveyspsykologille paino-ongelman vuoksi. Psykologi antoi minulle ruokailuohjeita, jotka eivät poikenneet terkkarin tai ravitsemusterpeutin ohjeista mitenkään. Turha käynti.

[quote author="Vierailija" time="31.01.2015 klo 17:10"]Hyviä vastauksia täällä. Olen harkinnut psykologiksi tai psykoterapeutiksi ryhtymistä, mutta pelkään että päätyisin tuollaisten leipiintyneiden ja epäsensitiivisten kaltaiseksi. [/quote]

Viilaan pilkkua, mutta nää ei ole oikein samalla viivalla. Vähän sama kuin sanoisi että ajattelin ryhtyä joko sairaanhoitajaksi tai psykiatriksi. Molemmat tekevät tärkeää työtä, mutta eivät ole oikein "valitsenpa jommankumman" -vaihtoehtoja. Toinen on perustutkinto, toinen erikoistumista.

Psykologi on se viisi- tai kuusivuotinen perustutkinto, joka antaa hakukelpoisuuden syventävään koulutukseen. Se on pohjataso, joka antaa ihan ok tiedot perustyöhön, mutta psykoterapia on eri tasolla.

Psykologitutkinnon käynyt ei ole välttämättä saanut mitään kontaktia oikeaan asiakastyöhön opiskeluaikanaan. Se käykö näin vai ei riippuu kouluttavasta yliopistosta ja opiskelijan omasta kiinnostuksesta. Jotkut psykologit eivät yksinkertaisesti halua tehdä mielenterveystyötä, ja jotkut eivät ole ainakaan vielä valmistuessaan siihen kerta kaikkiaan yhtään soveltuvia puutteellisten sosiaalisten taitojen takia.

Psykoterapeuttikoulutukseen pääseminen edellyttää soveltuvaa pohjatutkintoa (ei ole pakko olla psykologi, mutta varmaan yleisin) ja muutamia vuosia vankkaa työkokemusta alalta. Silloinkaan pääsy koulutukseen ei ole ihan läpihuuto. Koulutus maksaa n. 20 000 - 35 000 euroa koulukunnasta riippuen ja kestää vuosia. Aiemmin työnantajat ovat aika hyvin maksaneet psykoterapeuttikoulutuksia sitoutumista vastaan, nykyään ei. Säästäminen kannattaa siis aloittaa ajoissa.

Toisin sanoen "ryhdynpä psykoterapeutiksi" on minimissäänkin noin kymmenvuotinen tie. 5-6 vuotta perustutkinnon koulutusta, minimissään 2-3 vuotta työelämää tällä pohjatutkinnolla, sit 3-4 vuotta psykoterapiakoulutusta. Jos menee jollain muulla kuin lääkärin tai psykologin tutkinnolla tms, joutuu opiskelemaan lisää, joten ajallisesti ei oikein voita suuntaan tai toiseen.

Ennen kaikkea aina jos tulee hinku auttamistyöhön, kannattaa katsoa taaksepäin ja tutkia mistä se halu hoivata ja auttaa tulee. Onko se oikeasti muihin kohdistuvaa vai tarvetta hoitaa itseä?

Onko omat asiat selvitettyinä? Onko täysin sinut itsensä, historiansa ja ihmissuhteidensa kanssa? Jaksaako oikeasti kuunnella muiden raiskaus-hyväksikäyttö-depressio-viiltely-itsemurhastooreja joka päivä kahdeksasta neljään viitenä päivänä viikossa niin että ne eivät mene ihon alle, työn määrä ei tee kyyniseksi ja epäsensitiiviseksi? Pystyykö kestämään sen, että aikuiset ihmiset ripustautuvat ja ovat todella tarvitsevia, kuin pieniä lapsia - ja kiukuttelevat sen mukaan, mutta itse täytyy pysyä rauhallisena ja lempeänä, vaikka miten ottaisi aivoon?

Se että kollegoilta hajoaa oma pää näkyy nimenomaan tuona epäasiallisena tyrmäystoimintana vastaanotolla. Eivät jaksa enää. Ihmisen elämä näyttäytyy ihan helvetin karuna siinä vaiheessa kun sen mädimpiä tunteita ja käänteitä katselee työkseen. Mitään näitä juttuja ei luonnollisesti kerrota peruskoulutuksen aikana.

terveisin perustason psykologi

[quote author="Vierailija" time="01.02.2015 klo 12:56"]

[quote author="Vierailija" time="31.01.2015 klo 17:10"]Hyviä vastauksia täällä. Olen harkinnut psykologiksi tai psykoterapeutiksi ryhtymistä, mutta pelkään että päätyisin tuollaisten leipiintyneiden ja epäsensitiivisten kaltaiseksi. [/quote]

Viilaan pilkkua, mutta nää ei ole oikein samalla viivalla. Vähän sama kuin sanoisi että ajattelin ryhtyä joko sairaanhoitajaksi tai psykiatriksi. Molemmat tekevät tärkeää työtä, mutta eivät ole oikein "valitsenpa jommankumman" -vaihtoehtoja. Toinen on perustutkinto, toinen erikoistumista.

Psykologi on se viisi- tai kuusivuotinen perustutkinto, joka antaa hakukelpoisuuden syventävään koulutukseen. Se on pohjataso, joka antaa ihan ok tiedot perustyöhön, mutta psykoterapia on eri tasolla.

Psykologitutkinnon käynyt ei ole välttämättä saanut mitään kontaktia oikeaan asiakastyöhön opiskeluaikanaan. Se käykö näin vai ei riippuu kouluttavasta yliopistosta ja opiskelijan omasta kiinnostuksesta. Jotkut psykologit eivät yksinkertaisesti halua tehdä mielenterveystyötä, ja jotkut eivät ole ainakaan vielä valmistuessaan siihen kerta kaikkiaan yhtään soveltuvia puutteellisten sosiaalisten taitojen takia.

Psykoterapeuttikoulutukseen pääseminen edellyttää soveltuvaa pohjatutkintoa (ei ole pakko olla psykologi, mutta varmaan yleisin) ja muutamia vuosia vankkaa työkokemusta alalta. Silloinkaan pääsy koulutukseen ei ole ihan läpihuuto. Koulutus maksaa n. 20 000 - 35 000 euroa koulukunnasta riippuen ja kestää vuosia. Aiemmin työnantajat ovat aika hyvin maksaneet psykoterapeuttikoulutuksia sitoutumista vastaan, nykyään ei. Säästäminen kannattaa siis aloittaa ajoissa.

Toisin sanoen "ryhdynpä psykoterapeutiksi" on minimissäänkin noin kymmenvuotinen tie. 5-6 vuotta perustutkinnon koulutusta, minimissään 2-3 vuotta työelämää tällä pohjatutkinnolla, sit 3-4 vuotta psykoterapiakoulutusta. Jos menee jollain muulla kuin lääkärin tai psykologin tutkinnolla tms, joutuu opiskelemaan lisää, joten ajallisesti ei oikein voita suuntaan tai toiseen.

Ennen kaikkea aina jos tulee hinku auttamistyöhön, kannattaa katsoa taaksepäin ja tutkia mistä se halu hoivata ja auttaa tulee. Onko se oikeasti muihin kohdistuvaa vai tarvetta hoitaa itseä?

Onko omat asiat selvitettyinä? Onko täysin sinut itsensä, historiansa ja ihmissuhteidensa kanssa? Jaksaako oikeasti kuunnella muiden raiskaus-hyväksikäyttö-depressio-viiltely-itsemurhastooreja joka päivä kahdeksasta neljään viitenä päivänä viikossa niin että ne eivät mene ihon alle, työn määrä ei tee kyyniseksi ja epäsensitiiviseksi? Pystyykö kestämään sen, että aikuiset ihmiset ripustautuvat ja ovat todella tarvitsevia, kuin pieniä lapsia - ja kiukuttelevat sen mukaan, mutta itse täytyy pysyä rauhallisena ja lempeänä, vaikka miten ottaisi aivoon?

Se että kollegoilta hajoaa oma pää näkyy nimenomaan tuona epäasiallisena tyrmäystoimintana vastaanotolla. Eivät jaksa enää. Ihmisen elämä näyttäytyy ihan helvetin karuna siinä vaiheessa kun sen mädimpiä tunteita ja käänteitä katselee työkseen. Mitään näitä juttuja ei luonnollisesti kerrota peruskoulutuksen aikana.

terveisin perustason psykologi

[/quote]

Ovatkohan sitten näiden terapeuttien terapoijatkin (joita kai pitäisi olla) yhtä leipiintyneitä, kun eivät pysty auttamaan heitä asiassa eteenpäin? Vai eivätkö pysty tunnustamaan ongelmaa, jotta työpaikka säilyy?

Kysyi minulta miksi olen vastaanotolla. Kerroin sen lukevan lähetteessä. Hän pyysi minua kertomaan omin sanoin ja kun kerroin hän totesi, etten kuulu psykiatriseen erikoissairaanhoitoon. Sen sijaan hän kysyi, miltä minusta tuntuu kun lapseni on psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa. Taustaa lapsen tapaukselle: Lapsi oli pahasti koulukiusattu ja kävi kerran last.psykan polilla, jossa todettiin, ettei jatkokäynneille ole tarvetta.