Tiedättekö jonkun joka on päässyt eroon masennuslääkkeistä?

[quote author="Vierailija" time="04.07.2014 klo 10:40"]

[/quote]

Aivan samaa olen miettinyt. Ihan kuin lääkkeistä avun saaneet olisivat parantuneet jotenkin väärällä tavalla ja niiden käyttämisestä pitäisi tuntea syyllisyyttä.

[/quote]

Kyllä ne lääkkeet auttaa, mutta kun ne ei poista sitä ongelman syytä. Ihmetyttää se porukka, joka vannoo mielentervysongelmien johtuvan "aivokemian epätasapainosta, joka vaan pitää saada tasapainoon", eikä suostu myöntämään, että mielisairaus liittyy psyykeen, itsetuntemukseen ja moniin tiedostamattomiin asioihin - joita voi ja pitäisi käsitellä. Ne on varmaan ne samat ihmiset, joiden mielestä ei pitäisi kaivella mitään? Ja terapia on turhaa märehtimistä?

Eri asia, jos on lyhytaikaisesta elämänkriisistä, joka poistuu ajan myötä. Mutta jos ongelma on esim. omassa kieroon kasvaneessa mielessä ja kestämättömästä tavassa käsitellä ongelmia, hoitaa ihmissuhteita jne. niin mitenhän se lääke voisi sitä parantaa sen jälkeen enää, kun lääkettä ei syö?

Vähän niinkuin jos laihduttaa ja sitten alkaa syödä entiseen malliin, niin ei se vaan auta.

Oon kyllä kuullut, että terapia ei sovi kaikille. Siksikö, että kaikkien psyyke ei kestäisi edes sitä että niitä vaikeita asioita tongittaisiin? No mulla se tonkiminen on ainakin välttämättömyys - nimen omaan se asioiden maton alle lakaisu mulla sen sairauden aiheutti.

Mä uskon vakaasti, että olen nyt terve ja tuskin sairastun enää - mutta vaikka sairastuisinkin, olisi mulla terapian ansiosta kyllä kyvyt sitä käsitellä ja toivottavasti myös parantua. Itsetuntemus ja kyky käsitellä mielen asioita on se, joka saa mut suhtautumaan näin optimistisesti. En mä edes pelkää sairastumista.

T. 23 (3v terapia + iloinen veronmaksaja)

[quote author="Vierailija" time="04.07.2014 klo 15:50"]

[quote author="Vierailija" time="04.07.2014 klo 10:40"]

[/quote]

Aivan samaa olen miettinyt. Ihan kuin lääkkeistä avun saaneet olisivat parantuneet jotenkin väärällä tavalla ja niiden käyttämisestä pitäisi tuntea syyllisyyttä.

[/quote]

Kyllä ne lääkkeet auttaa, mutta kun ne ei poista sitä ongelman syytä. Ihmetyttää se porukka, joka vannoo mielentervysongelmien johtuvan "aivokemian epätasapainosta, joka vaan pitää saada tasapainoon", eikä suostu myöntämään, että mielisairaus liittyy psyykeen, itsetuntemukseen ja moniin tiedostamattomiin asioihin - joita voi ja pitäisi käsitellä. Ne on varmaan ne samat ihmiset, joiden mielestä ei pitäisi kaivella mitään? Ja terapia on turhaa märehtimistä?

Eri asia, jos on lyhytaikaisesta elämänkriisistä, joka poistuu ajan myötä. Mutta jos ongelma on esim. omassa kieroon kasvaneessa mielessä ja kestämättömästä tavassa käsitellä ongelmia, hoitaa ihmissuhteita jne. niin mitenhän se lääke voisi sitä parantaa sen jälkeen enää, kun lääkettä ei syö?

Vähän niinkuin jos laihduttaa ja sitten alkaa syödä entiseen malliin, niin ei se vaan auta.

Oon kyllä kuullut, että terapia ei sovi kaikille. Siksikö, että kaikkien psyyke ei kestäisi edes sitä että niitä vaikeita asioita tongittaisiin? No mulla se tonkiminen on ainakin välttämättömyys - nimen omaan se asioiden maton alle lakaisu mulla sen sairauden aiheutti.

Mä uskon vakaasti, että olen nyt terve ja tuskin sairastun enää - mutta vaikka sairastuisinkin, olisi mulla terapian ansiosta kyllä kyvyt sitä käsitellä ja toivottavasti myös parantua. Itsetuntemus ja kyky käsitellä mielen asioita on se, joka saa mut suhtautumaan näin optimistisesti. En mä edes pelkää sairastumista.

T. 23 (3v terapia + iloinen veronmaksaja)

[/quote]

Ja se joka on tuota mieltä ja kaikki minun väitteeni kiistää... Niin palataan alkuperäiseen kysymykseen, ja lisätään siihen yksi ehto:

Kuinka  moni on parantunut pysyvästi toistuvasta masennuksesta - pelkkien lääkkeiden avulla, ilman terapiaa?

Jotenkin tää koulukunta olisi uskottavampi, jos sen puoltajat olisivat niitä parantuneita, eikä niitä sairaita, jotka vaan kieltäytyvät ottamasta vastaan muuta kuin nappihoitoa.

t.23

Ilman terapiaa ei ole mahdollista tulla terveeksi eli jos et käsittele masennuksen taustalla olevia syitä, et pääse lääkkeistäkään eroon ja masennus uusii aina vaan. Suosittelen hakemaan kelan tukemaa psykoterapiaa, jolloin saat valita itsellesi terapeutin jonka kanssa tulet tutuiksi ja silloin et puhu "vieraalle" ihmiselle ongelmistasi. Olen itse tullut terveeksi terapian avulla, enkä ole syönyt masennuslääkkeitä enää kahteen vuoteen. Söin niitä viisi vuotta yrittäen aina välillä lopettaa, vasta kun terapia, jossa kävin 3 vuotta, oli päättymässä, pystyin lopettamaan myös lääkkeet.

Kannattaa kyllä harkita sitä terapiaa ja etsiä sellainen terapeutti ja terapiamuoto, jonka kanssa natsaa. Helppoa ja mukavaa sen ei tosin kuulukaan olla, ja itse se työ täytyy tehdä, terapeutti vaan tukee ja ohjaa siinä. SSRI-lääkkeet toimivat parhaiten nimenomaan terapian tukena, ne tekevät aivot joustavammiksi oppimaan uusia toimintamalleja. 

Sinänsä uskon, että jotkut voivat parantua myös ilman varsinaista virallista terapiaa, mutta vaikeaa ja harvinaista se on ilman ammattilaisen apua. Parantuminen kun nimenomaan vaatii niitten väärien ajattelutapojen tunnistamista ja muuttamista, ja usein masentuneet keskittyvät lähinnä soimaamaan itseään pinnallisella tasolla, kun "tietävät" mitä pitäisi tehdä ja tuntea eivätkä silti onnistu tekemään sitä. 

Minullakin on ollut ihan hyvä keskiluokkainen lapsuus ja pitkään hävettikin, että miten siitä huolimatta masennuin, kun monet selviävät paljon vaikeammistakin asioista. Mutta ei kaikki ole välttämättä niin dramaattista. Vaikka olisi ollut hyvä perhe ja vanhemmat, jotka periaatteessa yrittivät parhaansa, niin sieltä on silti voinut tarttua hyvinkin kieroutuneita malleja. Yleensä nämä sitten vaikuttavat siihen, miten vanhempana koettuja traumaattisia asioita pystyy käsittemään, ja siksi terapeuttien lapsuuden kaivelu on hyvinkin perusteltua. Jossain määrin tunnistan itsestäni ja sisaruksistani tuon, että on vihainen vanhemmilleen menneistä, mutta se oli ohimenevä vaihe ja itse ajattelen, että se kuului siihen asioiden käsittelyyn ja minun oli tärkeä tuntea suuttumusta niistä asioista.

Nyt olen ollut terve jo kuusi vuotta ja olo on onnellisempi ja tasapainoisempi kuin koskaan. En usko, että enää masennun.

Eivät anna lekurit mulle lääkkeitä, vaikka koko ajan on järkyttävän paha olo. Siksipä lääkitsenkin itseäni viinalla ja kannabiksella. Ja en siis todellakaan mainosta tätä, silti ei ryynejä tipu.

Masennuksen taustalla olevat syyt sitä paitsi on yleensä sellaisia, ettei niitä heti osaa yhdistää masennukseen. Ei tosiaan välttämättä ole mitään näkyvää ongelmaa/kriisiä ollut perheessä. Päihdeongelmat/väkivalta lapsuuden perheessä johtaa yleensä turvattoman kiintymyssuhteen takia epävakaaseen persoonallisuushäiriöön, kun taas tunteita tukahduttava/kilttiä käytöstä vaativa kasvatus siihen masennukseen. Eli näennäisesti kaikki voi vaikuttaa olleen hyvin, mutta ongelmien lähde on lapsen ja vanhempien välisessä vuorovaikutussuhteessa. Kun vanhempi osoittaa omalla käytöksellään että lapsi on hyväksytty ja rakkauden arvoinen ollessaan vain kiltti ja hyvin käyttäytyvä, lapsi joutuu salaamaan negatiiviset tunteet hylkäämisen pelossa. Silloin ei opi myöskään tunnistamaan eikä käsittelemään vihaa, pettymystä tai surua, kun niitä ei ole saanut lapsena näyttää.

[quote author="Vierailija" time="04.07.2014 klo 16:43"]Masennuksen taustalla olevat syyt sitä paitsi on yleensä sellaisia, ettei niitä heti osaa yhdistää masennukseen. Ei tosiaan välttämättä ole mitään näkyvää ongelmaa/kriisiä ollut perheessä. Päihdeongelmat/väkivalta lapsuuden perheessä johtaa yleensä turvattoman kiintymyssuhteen takia epävakaaseen persoonallisuushäiriöön, kun taas tunteita tukahduttava/kilttiä käytöstä vaativa kasvatus siihen masennukseen. Eli näennäisesti kaikki voi vaikuttaa olleen hyvin, mutta ongelmien lähde on lapsen ja vanhempien välisessä vuorovaikutussuhteessa. Kun vanhempi osoittaa omalla käytöksellään että lapsi on hyväksytty ja rakkauden arvoinen ollessaan vain kiltti ja hyvin käyttäytyvä, lapsi joutuu salaamaan negatiiviset tunteet hylkäämisen pelossa. Silloin ei opi myöskään tunnistamaan eikä käsittelemään vihaa, pettymystä tai surua, kun niitä ei ole saanut lapsena näyttää.

[/quote]

Ja lisään vielä että masennuksen taustalla sanotaan usein olevan nieltyä vihaa.

Yritän nyt oman lapsen kohdalla tehdä toisin, että äiti ei hylkää eikä maailma mene rikki jos on vihainen. Haluaisin sanoa myös muille että sallikaa lapsille erilaiset tunteet ettei niiden tarvitse aikuisena masentua.

No jos olet vuosia jo syönyt ja toistuvasti sairastut masennukseen, niin ihan todella paljon suosittelen sinulle terapiaa. Pelkät lääkkeet ei auta, kuin ehkä hyvin lievissä tapauksissa. Ihan turhaa on edes keskustella tämmöisestä jos et sitä ymmärrä. Tulet ikuisesti olemaan lääkeriippuvainen, jos et tee yhtään mitään sille todelliselle ongelmalle, eli omalle mielellesi, joka sinut saa sairastumaan.

Etsi kunnes löydät oikein henkilön auttamaan sinua. Vaikka se hetkeksi vaatisi sinulta rahallista panostusta ja aikaa ja vaivaa, niin se oikeasti pidemmän päälle kannattaa.

Minä olen syönyt vuosia erilaisia lääkkeitä, en ole koukussa kuin nukahtamislääkkeeseen nyt. Olen myös vuosia käynyt terapiassa ja vasta toisen vuoden jälkeen alkoi tuntua, että se auttaa. Hidasta se on, mutta muutokset on pysyviä.

Tutkimusten mukaan on kyllä sellaistakin masennusta, joka johtuu (ainakin lähes) yksinomaan aivojen kemiallisesta epätasapainosta ja tällainen masennus paranee pelkästään lääkkeillä. Sitten on vastaavasti ns. lääkeresistentti masennus, johon lääkkeillä ei oikeastaan voi vaikuttaa juurikaan.

Suurin osa masennuksesta (vaikeasta tai vähintään keskivaikeasta) on tutkitusti sellaisia, joihin lääkkeistä saadaan ns. ensiapu, sen verran toimintakykyä, että ihminen ylipäätään kykenee terapiaan. Ja sitten lääkehoitoon yhdistettynä terapia, jotta masennus paitsi paranisi, ei myöskään uusisi heti / koskaan. Itse pidän vertauksesta, jossa masentunut on pudonnut rotkoon. Lääkkeet toimivat hänelle heitettynä köytenä, jonka avulla pääsee rotkon reunalle. Mutta jos haluaa kauemmas rotkosta, pitää itse tehdä se työ, kulkea terapeutin kanssa pitemmälle, niin ettei heti seuraavasta tuulenpuuskasta putoa samaan rotkoon takaisin.

Mä olen päässyt eroon. Olin jo sairaseläkkeellä. Sain ystävän kautta työpaikan. Tein vaikean ja ison päätöksen. Halusin koittaa, pystyisinkö. Tartuin, kuin hukkuva oljenkorteen. Jätin psykiatrikäynnit. Ajoin lääkkeet säännöllisillä annospudotuksilla alas. Joitakin pienimmän annoksen nappeja otin viimeisellä viikolla tyyliin joka toinen päivä, kun vieroitusoireet tuntuivaat pahoilta. Sitten poikki. Vieroitusoireita keksi parikin kuukautta viimeisen napin jälkeen. Raskas fyysinen työ ja sen tuoma päivärytmi pitivät minut kasassa. Myös ajatus siitä, etten ole enää elätti, vaan veronmaksaja, toi minulle tyytyväisyyden tunnetta itseeni. Mielekkäällä työntekemisellä "pakenin" vieroitusoireita. Muuten en olisi päässyt lääkkeistä. Nyt on mennyt jo vuosia ihan ok. Elämänlaatua merkittävästi haittaavaa ahdistusta ja masennusta on ollut ajoittain enemmän ja toisinaan vähemmän. Silloinkin olen hampaat irvessä pitänyt kiinni siitä, että joka päivä ilmaannun työpaikalle ajallaan ja teen työni, vaikka en mitään muuta jaksaisi. Kotona onkin usein sekasorto. Teen työni kuitenkin mahdollisimman hyvin ja pyrin olemaan luotettava ja säännöllinen. Jos saisin potkut, niin romahtaisin epätoivoon. En kykenisi hakemaan työtä, sillä inhoan yhä itseäni. Näillä fiiliksillä olen sinnitellyt eteenpäin. Tilani on todellakin ollut siis paljon parempi, kuin aikaisemmin lääkezombina työkyvyttömyyseläkkeellä ollessani.

Psykiatriselle "hoidolle" haistatan nykyisin pitkät. Silloin kun ihminen on suurimmassa avun tarpeessa, hänellä on kaikkein vähiten kykyä hankkia itselleen apua. Eikä sitä apua saa, ellei itse sitä hanki. Ja se apu, mitä minulle tarjottiin, oli lääkkeitä ja sairauslomaa. Kummatkin vain pahensivat tilaani, sillä niiden sijaan olisin tarvinnut ympärilleni tukiverkon vaikeassa elämäntilanteessa, johon reagoin sosiaalisella eristäytymisellä.

En suosittele hoitosuhteen katkaisemista minun tyyliini, ellet sitten ole kokeillut (myös minun tyyliini) sen setsemäätoista psyykenlääkettä ilman, että oikeasti toimivaa "comboa" olisi löytynyt. Ja sittenkin vain, jos saat työtä tai muuta todella merkittävää omaa mieltä koossa pitävää päivittäistä elämänsisältöä.

Kiitos tästä avauksestasi. Toivon sinulle voimia ja kaikkea hyvää, kävi elämässäsi miten kävi. Minä uskon, että jokainen ihminen on arvokas, myös Sinä.

Aloittaja ei voi parantua kun ei huomaa itsessään mitään vikaa, masennus on oire jostain käisttelemättömistä asioista.

Mulla auttoi E-EPA 500 mg+-D-vitamiinilisä a la doctor TOLONEN.

Aloitusannokset jotain 2000mg eli 4 kapselia päivässä. Jaksaa nousta sängystä ja vaikka ois alakuloa, jaksaa toimia eikä tule jäätyä sängyn pohjalle. Nukkumiseen pitkää ja lyhyttä melatoniinia yhtä aikaa, 3mg ja 2mg. Vain nämä ovat minua auttaneet oikeasti. Olen sitä mieltä, että aivoista puuttuu jotain vitamiineja ja hivenaineita ja siksi mieli masentuu, tietysti oma ajattelu, liika ajattelu ja passiivisuus aiheuttavat masennusta.

E-epa ja masennus aiheesta löytyy tietoa

http://www.tritolonen.fi/index.php?page=articles&id=185

suosittelen ehdottomasti. Syön nykyäänkin joka päivä 1000mg ylläpitoannoksena E-epaa. Älkää sekoittako tätä monivitamiini kalakapseleihin, tämän teho perustuu puhtaasti E-epaa joka on eroteltu kalaöljystä.

Taustalla kaksi vakavaa masennusta, lääkehoitoa ja terapiaa. Olin oireeton ja lääkkeetön yli 10 vuotta ja luulin parantuneeni täysin, mutta kun elämä taas viime syksynä löi minut polvilleni (todettin kivuias pitkäaikaissairaus), tuli myös masennus takaisin. Nyt on taas lääkkeitä. Koska masennukseni on mielestäni puhtaasti sopeutumishäiriö niin uskon, että pääsen jälleen lääkkeettömäksi ennen pitkää. Pitää vain sopeutua siihen, että sattuu ja on sairas. Olen jo vähentänyt annostusta. Minulla ei ole koskaan ollut vieroitusoireita vähentäessä.

Vaihda masennuslääkkeet opiaatteihin.

Jatkan vielä viestiin 58, että olen nyt etsimässä terapeuttia. Hakeuduin tässä vuosien jälkeen psykiatrille (eri taholle kuin aiemmin) uudestaan, mutta sovittiin, että lääkkeitä oireisiin en ota, vaan terapiaa, joka pureutuisi oireiden syyhyn. Olen nyt sen verran paremmassa jamassa, että jaksan (toivottavasti) vihdoin alkaa työstämään pääni sisällä olevia lukkoja ja tolkuttomaan ahdistukseen ajavia mekanismeja auki. V-käyräkin on katossa koko ajan, kun minulla jää jatkuvasti kaikki asiat hoitamatta, mitä "pitäisi" tehdä.

Toivottavasti saan terapeutin hankittua.

Jokaisella on oma tarinansa, niin minullakin.

Käyn töissä ja käytän mielialalääkkeitä, koska minulla ne toimivat. Niiden avulla olen pysynyt työkuntoisena jo monta vuotta. Voi olla, että terapia olisi parantanut minut jo lopullisesti, mutta en ole koskaan jaksanut käydä siellä kovin pitkään, etenkin kun samalla pitäisi jaksaa käydä työssäkin.

Olin muutama vuosi sitten vuorotteluvapaalla, jonka aikana kokeilin irtautumista masennuslääkityksestä. Se tuntui onnistuvan silloin. Kun elämässä ei ollut stressiä eikä työpaikan monenlaisia ihmissuhdekuvioita, elämä oli rauhallista ja yksinkertaista, en tarvinnut lääkkeitä. Mutta töihin palattuani minua alkoi taas ahdistaa ja työkaveritkin tuntuivat pelottavilta, joten turvauduin taas lääkkeisiin. Luulen, että pääsen niistä eroon eläkkeellä, jos joskus sinne saakka elän. Toinen vaihtoehto olisi tosiaan tuo terapia, mutta se on minusta niin helkutin työlästä, kun ensin pitäisi itse etsiä se sopiva terapeutti, jonka luona pitää jaksaa käydä säännöllisesti puhumassa niitä ja näitä, vaikka ei yhtään huvittaisi jutella.

Oma kokemukseni on ehkä siinä mielessä erilainen, että mikään niistä eri lääkkeistä, joita minulle muutaman vuoden aikana kokeiltiin, ei oikeastaan tuntunut auttavan. Ja se oli ihan kamalaa, kun tuntui siltä, että lääkärit ja hoitajat eivät jotenkin uskoneet, että en oikeasti voi yhtään sen paremmin vaikka miten vetäisin pillereitä, joilla on minun kannaltani ikäviä sivuvaikutuksiakin.

Lopulta päätin sitten lopettaa kokeilut kokonaan. Kuulostaa ehkä hieman hihhulilta, mutta opettelin syömään paremmin (en mitään äärilaitaa edes, mutta pyrin saamaan vitamiineja ym. suositusten mukaan ja nimenomaan ruuasta enkä purkista) ja liikkumaan muutaman kerran viikossa luonnossa siten, että tulee hiki. Lisäksi jonkinlainen ahdistuksensietokyky ja toisaalta kyky suunnata ajatuksia hyviin asioihin piti kehittää. Ei mikään helppo juttu ja takapakkia tuli monta kertaa, mutta välillä onnistumisiakin. Etsin paljon harrastuksia ja kiinnostuksenkohteita, välillä ihan vain hyviä, positiivisia tv-sarjoja tai elokuviakin. Yritin suunnata eteenpäin ja sen sijaan, että pahan olon tullen olisin suunnannut katselemaan jotain mahdollisimman surullista elokuvaa ja itkemään itkemisen takia, niin etsin positiivisuutta ja naurua. Välillä onnistuin paremmin ja välillä huonommin. (Ja edelleen olen sitä mieltä, että liika positiivisuus on perseestä, mutta nauramaan pitää oppia.)

Luulen, että osa jutuista olisi sellaista, mitä mahdollisessa terapiassakin olisi käsitelty. Itse yritin terapiaakin, mutta en osannut alkaa avautua terapeutille tunteistani, vaikka asioita olisi lähestytty mistä näkökulmasta tahansa. Niistä tulee jotenkin tyhmä olo, kun omia henkilökohtaisia juttuja joutuu kertomaan vieraalle, ja koko ajan päässä pyöri, että terapeuttia ei edes kiinnosta vaan hänelle maksetaan siitä. Terapeutti henkilönä oli kyllä miellyttävä, kohtelias ja luotettavan oloinen. En vain löytänyt itsestäni sellaista puolta, että olisin kyennyt avautumaan. Uskon, että suurin osa pärjää terapiassa ja hyötyy siitä.

Enkä tahdo lääkkeitäkään haukkua, koska jotkut hyötyvät niistäkin. Tässä oli vain muutamia juttuja, joiden avulla opettelin itse selviämään. Ehkä sen voisi vielä sanoa, että kyse ei ole mistään nopeasta prosessista, mutta tavallaan ajattelen tämän nyt vähän jälkikäteen sillä tavalla, että opetin aivojani toimimaan ja reagoimaan eri tavalla kuin aiemmin. Että jos tarpeeksi monta kertaa toistaa pahan olon tullen niitä hyviä juttuja, niin ne tarttuisivat ajatuksiin siten, että pahaa oloa olisi vähemmän. Ja kun aktivoi itseään harrastamaan, liikkumaan jne, niin siitä syntyy kierre, jossa alkaa tehdä entistä enemmän mieli tehdä ja saada aikaan.

Pääsin masennuslääkkeistä ja vaikeasta masennuksesta eroon maailman taitavimman Lääkärin ansiosta. Lisäksi sain Hänestä parhaan mahdollisen Ystävän. Kannattaa ap. antaa Hänelle mahdollisuus, vaikka tämäkin viesti tulee saamaan liudan alapeukutuksia. Minä en ole katunut valintaani :)

Asioiden käsittely oman pohdinnan varassa ei yksistään riitä vaan siihen tarvitsee vuorovaikutuksellista suhdetta ja toisen (terapeutin) esille tuomia uusia tulkintoja asioihin. Samalla tavalla kuin ongelmien syy on ollut suhteissa toisiin, tarvitsee niistä eheyttäviä ja korjaavia kokemuksia suhteessa toiseen joka suhtautuu empaattisesti ja ymmärtäen. Hanki edes luettavaa aiheesta jonka avulla voit laajentaa omaa ajattelua jos et nyt pysty aloittamaan terapiaa. [quote author="Vierailija" time="04.07.2014 klo 22:28"]Voitteko kertoa tarkemmin minkälaisia vääristyneitä ajatusmalleja teillä on ollut?

Kävin yhden kerran terapeutilla tutustumassa, kun minun oli tarkoitus hakea kelan terapiatukea. Mutta en pysty käymään kahta kertaa viikossa :-( Meillä on kaksi alakoululaista lasta, joista toinen aloittaa syksyllä ekaluokan. Esikoinen harrastaa kaksi kertaa viikossa ja kuopus kerran ja heitä on toistaiseksi pakko kuljettaa. Minä taas ahdistun , kun elämässä on liikaa aikataulutettuja menoja. Päätin jättää terapian myöhemmäksi, kun saan ekaksi lapset vähän isommiksi. Onko mitään mahdollisuutta yrittää itse selvittää asioita, kun taustalla on tiedostettuja ongelmia?

[/quote]

Asioiden käsittely oman pohdinnan varassa ei yksistään riitä vaan siihen tarvitsee vuorovaikutuksellista suhdetta ja toisen (terapeutin) esille tuomia uusia tulkintoja asioihin. Samalla tavalla kuin ongelmien syy on ollut suhteissa toisiin, tarvitsee niistä eheyttäviä ja korjaavia kokemuksia suhteessa toiseen joka suhtautuu empaattisesti ja ymmärtäen. Hanki edes luettavaa aiheesta jonka avulla voit laajentaa omaa ajattelua jos et nyt pysty aloittamaan terapiaa.

Ihan sama kokemus mulla ap. Lopetin lääkkeet viime keväänä ja syksyllä ahdistus palasi ja menin hetkellisesti jopa melkein psykoosiin. Jouduin sairaslomalle. Enää en uskalla leikkiä lääkkeillä vaan syön niitä kiltisti. Varmaan loppuelämän. Olen käynyt mtt:n hoitajalla juttelemassa 4v ja nyt hoitaja ja lääkäri vielä vaihtuivat. Tuntuu vaikealta avautua uudelle henkilölle joka aivan erilainen kuin edellinen. Eihän se edes ole terapiaa. Terapiaan en ole saanut kela korvausta ja itse ei varaa maksaa sitä. En tiedä lopetanko mtt:n hoitajalla käymisen syksyllä muutenkin. Kaipaisin ehkä taukoa ongelmistani vaikka ne eivät ole helpottaneet vuosien hoidosta huolimatta. Kaikkia masennuksia ei vaan saa parannettua .

[quote author="Vierailija" time="04.07.2014 klo 11:12"]

Ihan sama kokemus mulla ap. Lopetin lääkkeet viime keväänä ja syksyllä ahdistus palasi ja menin hetkellisesti jopa melkein psykoosiin. Jouduin sairaslomalle. Enää en uskalla leikkiä lääkkeillä vaan syön niitä kiltisti. Varmaan loppuelämän. Olen käynyt mtt:n hoitajalla juttelemassa 4v ja nyt hoitaja ja lääkäri vielä vaihtuivat. Tuntuu vaikealta avautua uudelle henkilölle joka aivan erilainen kuin edellinen. Eihän se edes ole terapiaa. Terapiaan en ole saanut kela korvausta ja itse ei varaa maksaa sitä. En tiedä lopetanko mtt:n hoitajalla käymisen syksyllä muutenkin. Kaipaisin ehkä taukoa ongelmistani vaikka ne eivät ole helpottaneet vuosien hoidosta huolimatta. Kaikkia masennuksia ei vaan saa parannettua .

[/quote]

Allekirjoitan kaiken. Sitten syytetään asennevammaiseksi, kun on kaikkea yritetty eikä mikään auta. Itselläkin vaihtui lääkäri vuosi sitten, ja tämän uuden kanssa ei vaan jotenkin natsaa yhtään. 

ap