Tiedättekö jonkun joka on päässyt eroon masennuslääkkeistä?

[quote author="Vierailija" time="04.07.2014 klo 09:31"]

Sain aikanaan cipramilia masennukseen ja ahdistukseen, söin lääkettä noin 4 vuotta, jonka jälkeen lopetin. Reilu vuosi meni hyvin, sitten ahdistus palasi ja nyt aloittelen lääkettä uudelleen. Aloittaminen on ollut sivuvaikutusten takia niin kamalaa, että ajattelin rouskutella tabletteja tyytyväisenä vaikka lopun ikäni, ettei ikinä enää tarvitsisi aloittaa lääkitystä uudelleen. Se on pieni vaiva siitä, että pysyn toimintakuntoisena eikä elämä ole pelkkää ahdistuksessa kahlaamista. Eihän se kivaa ole, eikä kukaan haluaisi masennuslääkkeitä syödä. Mutta olen yrittänyt hyväksyä sairauteni, henkinen rakenteeni vain on masennukseen ja ahdistukseen taipuvainen ja lääke tekee elämästäni parempaa.

[/quote]

Jep, luulen että itsellä sama juttu. Kuulostaa tutulta. Suvussa myös vahva masennustaipumus.

ap

[quote author="Vierailija" time="04.07.2014 klo 09:34"]

Olen myös kuullut, ettei terapia auta kaikkia. 

ap

[/quote]

Harmi, ettei sua taida auttaa mikään, mutta asennevamma on yleensä aina se pahin vihollinen.

[quote author="Vierailija" time="04.07.2014 klo 09:37"]

[quote author="Vierailija" time="04.07.2014 klo 09:34"]

Olen myös kuullut, ettei terapia auta kaikkia. 

ap

[/quote]

Harmi, ettei sua taida auttaa mikään, mutta asennevamma on yleensä aina se pahin vihollinen.

[/quote]

Olipa taas empaattista.

ap

Mun eksä oli ilman vuosia, lähes 10 vuotta. Ja lähes koko ajan oireeton. Sitten sairastui uudestaan ja on taas lääkityksellä. Hänen kohdallaan epäilisin, että olisi tarvetta terapialle. Masennuksen laukaisevat tekijät yhä samoja. Mutta ei, nappia vain naamaan. Muuta hoitoa pitää vaatimalla vaatia. (En tiedä mikä on tilanne Suomessa, hän asuu muualla.)

[quote author="Vierailija" time="04.07.2014 klo 09:21"]

[quote author="Vierailija" time="04.07.2014 klo 09:18"]

Tiedän kyllä, itseni. Minulla auttoi noin 8 kk venlaflaxin-lääkitys. Vieroitusoireita ei tullut, ja masennuskaan ei ole palannut. Tästä aikaa nyt pari vuotta.

Kannattaisiko sinun kuitenkin kokeilla sitä terapiaa?

Kaikkea hyvää sinulle!

[/quote]

Kiitos! Olen kokeillut paria eri terapeuttia vuosien aikana, mutta ei vaan jotenkin natsanneet henkilölemiat niiden kanssa, kun olen muutenkin sulkeutunut. Toinen lisäksi halusi tonkia minun lapsuutta jne enkä jaksa sitä diibadaabaa. 

[/quote]

Jos koet, että lapsuusasioita ei tarvitse enää käsitellä, niin sulle soveltuisi ehkä paremmin kognitiivinen/kognitiivisanalyyttinen terapeutti. Varsin moneen mielenterveyden häiriöön auttaa tutkitusti parhaiten käyttäytymismalleihin perehtyvä terapia. Ellet siis ole jo tällaista kokeillut. Psykoanalyyttinen eli isolta osin juuri lapsuuden vaikeuksia/traumoja käsittelevä terapia on tietysti joillekin se oikea, mutta yhä enemmän ihmiset kokevat saavan konkreettisempaa apua muista terapiamuodoista.

Käytin nelisen vuotta Efexoria ja kävin pari vuotta psykologilla säännöllisesti. Pääsin eroon lääkkeistä ja vaikeasta masennuksesta lopullisesti. Joskus on huonompia aikoja, kiirettä ja stressiä, mutta ne kuuluu ihmisen elämään ja niistä pääsen yli ilman lääkkeitä.

Mulla kymmenen vuotta erilaisia masennuslääkkeitä takana ja tänä kesänä vihdoin lopetin. Cipralex oli tuo viimeisin, sitä söin useita vuosia. Nyt vieroitusoireet tuntuu olevan ohi, mielialaan lopettamisella ei ole ollut mitään vaikutusta. 

Kävin vuosia mielenterveysoimiston terapeutilla, enkä tunne että sieltä hirveästi olisin saanut apua. Auttoi se siihen pahimpaan toivottomuuteen, mutta se psykoanalyyttinen lähestymistapa ei kyllä lopulta auttanut mua niissä ongelmissa joita mulla on. Pari vuotta sitten aloitin Kelan tukeman terapian, jossa suuntaus on ratkaisukeskeinen/kognitiivinen, ja nyt huomaan kyllä eron itsessäni ja omissa ajatus- ja käytöstavoissani. Mulla menee niin paljon paremmin nyt. Uskon, että masennuksesta voi selvitä! Terapia kyllä varmasti auttaa, kunhan löytää sen oikean terapeutin! Ja kyllä mäkin aluksi epäröin tätä nykyistäkin terapiaa, varmaan jonkun puolen vuoden ajan. Uskon, että sekin kuuluu siihen terapiaprosessiin. Ei terapia ole mikään suoraan onnellliseksi tekevä, siinä joutuu tekemään hirvittävästi töitä. Ja jos on tosi pahasti masentunut, niin siihen ei ehkä ole voimia. Eli oikea hetki terapialle on myös tosi tärkeä, jotta siitä saa mahdollisimman paljon irti.

[quote author="Vierailija" time="04.07.2014 klo 09:34"]

No mutta kun ei mun lapsuus edes ollut mitenkään onneton. En vaan jaksa jauhaa näistä asioista jollekin tyypille jolle maksetaan siitä että valitan sille ongelmistani. Niin, en myöskään rasita näillä läheisiä. Nappi naamaan > terapeutille avautuminen. Joten eiköhän se vastaus sitten ollut siinä. 

Olen myös kuullut, ettei terapia auta kaikkia. 

ap

[/quote]

Kyllä se lapsuuden tonkiminen taitaa vaan kuulua ainakin psykoterapiaan. Minullakin oli onnellinen lapsuus eikä ongelmia. Silti sairastuin. Ja silti se lapsuus piti käsitellä. Ei sieltä löytynyt mitään voivoteltavaa tai päädytty syyttämään vanhempia mistään. Mutta mä olin ainakin kasvanut vähän kieroon, eli mulla oli kummallisia ajatusmalleja ja toimintatapoja ihmissuhteissa, jotka oli lähtöisin sieltä lapsuudesta. Ja ne ei muuttuneet, ennen kuin ne purettiin (miksi käyttäydyn näin, mistä se johtuu, onko siinä jotain tuttua, olenko tottunut tekemään niin jostain syystä jne.). Monessa asiassa jotenkin vaan toisti jotain lapsuudessa opittua ihmeellistä kaavaa, ja siinä asiassa oli siis vähän niinkuin jäänyt lapsen tasolle, josta monet ihmissuhdeongelmat johtui.

Itse toki oli sokea toimintatavoilleen, ja muutos lähti siitä että terapeutti osasi ensin osoittaa ne ajatusmallit ja sitten kyseenalaistaa ne.

Mulla ei ole kokemusta toistuvasta masennuksesta (niinkuin ei vissiin noilla muillakaan parantuneilla?), mutta itse söin ssri-läääkkeitä ahdistukseen puoli vuotta. Veti ihan jumiin, olin vähän niinkuin lomalla omasta elämästäni ja aivoistani. Sitten alkoi terapia, ja lääkkeet piti lopettaa - koska terapiaa ei voi käydä jos on "hälläväliä"-jumissa, vaan paha olo itseasiassa on motivaattori terapiaan. Kuka nyt jaksais vaikeita asioita vatvoa, jos ei edes ole huono olo.

Vuosia siihen meni, mutta se oli kuin lahja. Siinä minua ei parannettu "entiselleen", vaan syntyi kokonaan uusi minä, joka todella paljon entistä parempi. Olen nyt täysin oireeton, tasapainoinen ja itsetuntemus +300 % paremmalla tasollal :) Suosittelen terapiaa!

[quote author="Vierailija" time="04.07.2014 klo 09:34"]

No mutta kun ei mun lapsuus edes ollut mitenkään onneton. En vaan jaksa jauhaa näistä asioista jollekin tyypille jolle maksetaan siitä että valitan sille ongelmistani. Niin, en myöskään rasita näillä läheisiä. Nappi naamaan > terapeutille avautuminen. Joten eiköhän se vastaus sitten ollut siinä. 

Olen myös kuullut, ettei terapia auta kaikkia. 

ap

[/quote]

Kukaan ihminenhän ei voi tietää, mikä auttaa parhaiten juuri SINUN tilanteeseesi. Mutta oma kokemukseni pitkästä masennuksesta, lääkkeistä ja terapiasta on se, että oma terapia-vastaisuuteni oli oikeastaan oire niistä käsittelemättömistä asioista. Vastustin terapiaa henkeen ja vereen juuri siksi, etten halunnut kohdata erinäisiä asioita, ja silloin puhuin terapiasta juuri samoilla sanoilla, diibadaabaa ja lässytystä. Sitten kuitenkin onnistuin löytämään terapeutin joka sopi minulle, ja sitkeästi raahauduin vastaanotolle 3 vuoden ajan vaikka vituttti, pelotti, ahdisti ja rahatkin oli ihan finaalissa. Nyt olen ollut jo pitkään ilman lääkkeitä ja voin hyvin, ja koen että terapiassa saavutettu itsetuntemus ja tunne-elämätaidot auttavat minua vastaisuudessakin siten, etten enää masennu.

Pakko kommentoida tähän terapia-asiaan, että jo teini-iästä asti masentunut veljeni on ollut useamman vuoden Kelan tukemassa psykoanalyyttisessa terapiassa, ja se on ollut siinä mielessä raskasta meille kaikille (vaikka varmasti kuuluu hänen terapiaprosessiin), että hän tuntee nykyään valtavaa katkeruutta jo iäkkäitä vanhempiani (ja jonkin verran itseänikin) kohtaan. Minusta tuntuu pahalta miten rumasti hän puhuu äidillemme. 

Eihän meidän lapsuus nyt täydellinen ollut mutta varmasti kuitenkin aivan tavallinen. Ei väkivaltaa, alkoholismia, hyväksikäyttöä. Mutta veli aina kun puhun hänen kanssaan tuo esille jonkun lapsuudessa koetun "vääryyden". En tiedä miten tämä häntä auttaa, kun hän ei vaan pääse katkeruudesta eroon ja vielä nelikymppisenä jauhaa siitä, kun ei lapsena saanut tarpeeksi huomiota jne. 

Tsemppiä sulle ap! Mustakin olisi tosi vaikeaa avautua jollekin tuntemattomalle. Luottamuksen saavuttaminen vie KAUAN.

[quote author="Vierailija" time="04.07.2014 klo 09:56"]

[quote author="Vierailija" time="04.07.2014 klo 09:34"]

No mutta kun ei mun lapsuus edes ollut mitenkään onneton. En vaan jaksa jauhaa näistä asioista jollekin tyypille jolle maksetaan siitä että valitan sille ongelmistani. Niin, en myöskään rasita näillä läheisiä. Nappi naamaan > terapeutille avautuminen. Joten eiköhän se vastaus sitten ollut siinä. 

Olen myös kuullut, ettei terapia auta kaikkia. 

ap

[/quote]

Kukaan ihminenhän ei voi tietää, mikä auttaa parhaiten juuri SINUN tilanteeseesi. Mutta oma kokemukseni pitkästä masennuksesta, lääkkeistä ja terapiasta on se, että oma terapia-vastaisuuteni oli oikeastaan oire niistä käsittelemättömistä asioista. Vastustin terapiaa henkeen ja vereen juuri siksi, etten halunnut kohdata erinäisiä asioita, ja silloin puhuin terapiasta juuri samoilla sanoilla, diibadaabaa ja lässytystä. Sitten kuitenkin onnistuin löytämään terapeutin joka sopi minulle, ja sitkeästi raahauduin vastaanotolle 3 vuoden ajan vaikka vituttti, pelotti, ahdisti ja rahatkin oli ihan finaalissa. Nyt olen ollut jo pitkään ilman lääkkeitä ja voin hyvin, ja koen että terapiassa saavutettu itsetuntemus ja tunne-elämätaidot auttavat minua vastaisuudessakin siten, etten enää masennu.

[/quote]

No sehän se on se toinen juttu että rahat on tosi vähissä. Tiedostan kyllä, että mulla on takana muutama trauma, etenkin ihmissuhteitten saralla, mutta jos samalla pitää käydä töissä ja työstää jotain traumoja, niin ei tule mitään. Alkaa ahdistaa vaan enemmän, etenkin kun olen asiakaspalvelutyössä.

ap

Omakohtainen kierteeni, jossa SSRI-lääkkeet toistuvaan vakavaan masennukseen. Useita vuosia söin niitä ja mitään vastetta en saanut (huomannut vasta jälkeenpäin). Lääkkeet itseasiassa pahesivat masennusoireita ja veivät jokaisella jaksolla aivan pohjalle! Luulin syyksi oman masennuksen, mutta...

Nyt lopettanut oma-aloitteisesti kaikki masennuslääkkeet ja tämän jälkeen olen voinut paremmin kuin vuosiin.

Suosittelen lukemaan lääkkeiden tuotekertomukset huolella ja etenkin niiden aiheuttamat sivuoireet - saattaa avautua silmät kuten minulla! 

Minulla on ihan sama kokemus kuin 23:lla. Luulin, että lapsuudesta en ole ottanut itselleni mitään taakkoja, koska vanhemmat olivat huolehtivaisia, kunnollisia ja älykkäitä, enkä koskaan jäänyt ilman hoivaa. Kumma kyllä terapian edetessä itsellenikin valkeni valtavasti noita kohtuuttomia ja järjettömiä ajatuskuvioita, joiden juuri oli sittenkin hyvin kaukana.

Mikään ei ole kenekään SYYTÄ, ei tarvitse osoitella sormella ketään, mutta sattuma johtaa toiseen, teini-iässä koetut traumat vahvistavat vanhoja kokemuksia ja aikuisena olinkin sitten ihan solmussa itseni kanssa.

Työtä on täytynyt tehdä ihan hirveästi, että pääsee eroon vuosien ajattelumalleista. Terapeutti sitä työtä ei tee, hän ohjailee prosessointiani ja oivalluksiani. Tajuan todella, että paranemistyö tehdään ITSE. Pelkään yhä, että saavutettu hyvä vointi onkin harhaa ja putoan uudestaan epätoivoon ja itseinhoon, mutta päivä toisensa jälkeen olo on kuin onkin ennallaan.  Voin myös luottaa siihen, että saan apua heti, jos jokin alkaa mennä pieleen, meillä on erittäin toimiva malli psykiatrisessa hoidossa tällä seudulla.

2

[quote author="Vierailija" time="04.07.2014 klo 09:55"]

[quote author="Vierailija" time="04.07.2014 klo 09:34"]

No mutta kun ei mun lapsuus edes ollut mitenkään onneton. En vaan jaksa jauhaa näistä asioista jollekin tyypille jolle maksetaan siitä että valitan sille ongelmistani. Niin, en myöskään rasita näillä läheisiä. Nappi naamaan > terapeutille avautuminen. Joten eiköhän se vastaus sitten ollut siinä. 

Olen myös kuullut, ettei terapia auta kaikkia. 

ap

[/quote]

Kyllä se lapsuuden tonkiminen taitaa vaan kuulua ainakin psykoterapiaan. Minullakin oli onnellinen lapsuus eikä ongelmia. Silti sairastuin. Ja silti se lapsuus piti käsitellä. Ei sieltä löytynyt mitään voivoteltavaa tai päädytty syyttämään vanhempia mistään. Mutta mä olin ainakin kasvanut vähän kieroon, eli mulla oli kummallisia ajatusmalleja ja toimintatapoja ihmissuhteissa, jotka oli lähtöisin sieltä lapsuudesta. Ja ne ei muuttuneet, ennen kuin ne purettiin (miksi käyttäydyn näin, mistä se johtuu, onko siinä jotain tuttua, olenko tottunut tekemään niin jostain syystä jne.). Monessa asiassa jotenkin vaan toisti jotain lapsuudessa opittua ihmeellistä kaavaa, ja siinä asiassa oli siis vähän niinkuin jäänyt lapsen tasolle, josta monet ihmissuhdeongelmat johtui.

Itse toki oli sokea toimintatavoilleen, ja muutos lähti siitä että terapeutti osasi ensin osoittaa ne ajatusmallit ja sitten kyseenalaistaa ne.

Mulla ei ole kokemusta toistuvasta masennuksesta (niinkuin ei vissiin noilla muillakaan parantuneilla?), mutta itse söin ssri-läääkkeitä ahdistukseen puoli vuotta. Veti ihan jumiin, olin vähän niinkuin lomalla omasta elämästäni ja aivoistani. Sitten alkoi terapia, ja lääkkeet piti lopettaa - koska terapiaa ei voi käydä jos on "hälläväliä"-jumissa, vaan paha olo itseasiassa on motivaattori terapiaan. Kuka nyt jaksais vaikeita asioita vatvoa, jos ei edes ole huono olo.

Vuosia siihen meni, mutta se oli kuin lahja. Siinä minua ei parannettu "entiselleen", vaan syntyi kokonaan uusi minä, joka todella paljon entistä parempi. Olen nyt täysin oireeton, tasapainoinen ja itsetuntemus +300 % paremmalla tasollal :) Suosittelen terapiaa!

[/quote]

Tähän tekstiini lisään vielä, että sairaus kesti 4 vuotta, lääkitys puoli vuotta ja terapia 3 vuotta. Fyysiset ahdistusoireet katosivat, kun terapiaa oli kestänyt 2 vuotta.

Tunnistan myös tuon kertomuksen terapiassa käyneestä veljestä, joka nyt kaivelee vanhoja ja syyttää perheenjäseniä milloin mistäkin. Myös minä tein niin. Onhan se varmasti raskasta muille, mutta voisiko sen ajatella näin:

Ne ovat hänen subjektiivisia kokemuksiaan ei mitään absoluuttisia totuuksia. Ne tunteet on ensin löydettävä ja sitten käsiteltävä, että niistä voi päästää irti ja että ne eivät enää hallitse nykyisyyttä. Voisitteko ajatella, että te autatte nyt häntä tuossa prosessissa eikä niinkään että jotain helvetin kamalaa tapahtui silloin joskus ja hän on väärinkohdeltu ja nyt totuus paljastuu. Hänen maailmassaan se draama nyt tapahtuu, mutta kun terapia loppuu, niin ei tuosta viha-, hylkäämis- yms. vaiheista tai syytöksistä ole mitään enää jäljellä. Minä ainakin esim. suhtaudun paljon lempeämmin vanhempieni puutteisiin näin jälkikäteen.

T. 23

Vähän OT, mutta itse rakastuin terapeuttiini. Se ei ehkä ole ihan tavatonta terapiassa että näin käy, mutta itse mietin nyt pitäisikö lopettaa muuten hyvinsujunut terapia. En usko, että pystyn tunnustamaan hänelle tunteitani, ja eikö se nyt häiritse terapiaprosessia, kun en voi olla avoin? Tätä on jatkunut nyt jo muutamia kuukausia, eikä tunne ole laantunut.

Minulla on traumoja hylkäämisestä lapsuudesta asti, ja nyt on vahva tunne siitä, etten halua enää mennä terapiaan. Terapeutti tietenkin torjuu minut jos sanon jotakin, ja tämä on hyvin ahdistavaa. (Hän on todella puoleensavetävä ja seksikäs joten ei se siitä terapiasta ainoastaan johdu.)

Osaisko joku neuvoa mitä tehdä? *huoh* Pitäisikö vaan etsiä uusi terapeutti, ja työstää hänen kanssaan tätä asiaa? 

[quote author="Vierailija" time="04.07.2014 klo 10:04"]

[quote author="Vierailija" time="04.07.2014 klo 09:56"]

[quote author="Vierailija" time="04.07.2014 klo 09:34"]

No mutta kun ei mun lapsuus edes ollut mitenkään onneton. En vaan jaksa jauhaa näistä asioista jollekin tyypille jolle maksetaan siitä että valitan sille ongelmistani. Niin, en myöskään rasita näillä läheisiä. Nappi naamaan > terapeutille avautuminen. Joten eiköhän se vastaus sitten ollut siinä. 

Olen myös kuullut, ettei terapia auta kaikkia. 

ap

[/quote]

Kukaan ihminenhän ei voi tietää, mikä auttaa parhaiten juuri SINUN tilanteeseesi. Mutta oma kokemukseni pitkästä masennuksesta, lääkkeistä ja terapiasta on se, että oma terapia-vastaisuuteni oli oikeastaan oire niistä käsittelemättömistä asioista. Vastustin terapiaa henkeen ja vereen juuri siksi, etten halunnut kohdata erinäisiä asioita, ja silloin puhuin terapiasta juuri samoilla sanoilla, diibadaabaa ja lässytystä. Sitten kuitenkin onnistuin löytämään terapeutin joka sopi minulle, ja sitkeästi raahauduin vastaanotolle 3 vuoden ajan vaikka vituttti, pelotti, ahdisti ja rahatkin oli ihan finaalissa. Nyt olen ollut jo pitkään ilman lääkkeitä ja voin hyvin, ja koen että terapiassa saavutettu itsetuntemus ja tunne-elämätaidot auttavat minua vastaisuudessakin siten, etten enää masennu.

[/quote]

No sehän se on se toinen juttu että rahat on tosi vähissä. Tiedostan kyllä, että mulla on takana muutama trauma, etenkin ihmissuhteitten saralla, mutta jos samalla pitää käydä töissä ja työstää jotain traumoja, niin ei tule mitään. Alkaa ahdistaa vaan enemmän, etenkin kun olen asiakaspalvelutyössä.

ap

[/quote]

Onhan se kallista kyllä. Itse kävin 3 vuotta Kelan tukemaa psykoterapiaa ollessani vielä opiskelija. Kyllä sinne on mennyt tonneja poikineen. Mutta kela on maksanut yli kymppitonnin. Ja saanut minusta iloisen veronmaksajan, joka tienaa nyt 50 000e/v

Todettiin pitkäaikainen vakava masennus ja paniikkihäiriö. Söin aluksi Citalopramia ja sitten maksimiannoksella Cymbaltaa. Hieman vajaa vuosi Cymbaltaa ja olin lähes oireeton. Kun annos nostettiin aikoinaan maksimiin, oloni koheni aivan käsittämättömästi ja voin tosiaan sanoa, että tällä lääkkeellä sain elämäni takaisin.

Lopetin omasta päätöksestäni (melko kallis lääke, useita kymppejä kuussa korvauksienkin jälkeen) ja kärsin "vieroitusoireista" pari viikkoa (?). En olisi niitä vieroitusoireiksi tunnistanut, ellen olisi osannut odottaa juurikin outoja hikoiluja ja säpsähdyksiä päässä. Ei kuitenkaan mitään normaalielämää haittaavaa.

Pointtini on se, että on ikävä lukea jatkuvasti niin kovaa kritiikkiä mielialalääkkeistä. Siinä vaiheessa, kun aivokemiat on helvetin sekaisin, ei todellakaan auta mikään "lenkkeily ja puhdas ruoka". On surullista, että mielenterveyteen liittyviin sairauksiin halutaan edelleen keksiä pseudotieteellisiä parannuskeinoja, kun kuitenkin vaikka syöpään harva ehdottaa sairaalle, että kokeilepas tätä koiranputkea ja apilanjuuriteetä, kyllä auttaa.

Taisin mennä vähän aiheen ohi, mutta piti vähän avautua jonnekin.

[quote author="Vierailija" time="04.07.2014 klo 10:16"]

Omakohtainen kierteeni, jossa SSRI-lääkkeet toistuvaan vakavaan masennukseen. Useita vuosia söin niitä ja mitään vastetta en saanut (huomannut vasta jälkeenpäin). Lääkkeet itseasiassa pahesivat masennusoireita ja veivät jokaisella jaksolla aivan pohjalle! Luulin syyksi oman masennuksen, mutta...

Nyt lopettanut oma-aloitteisesti kaikki masennuslääkkeet ja tämän jälkeen olen voinut paremmin kuin vuosiin.

Suosittelen lukemaan lääkkeiden tuotekertomukset huolella ja etenkin niiden aiheuttamat sivuoireet - saattaa avautua silmät kuten minulla! 

[/quote]

Sama kokemus! Vuosia zomnbiena ssri-lääkkeillä. Kaikki ihastuksen tunteet katosivat enkä kyennyt saamaan orgasmia, mikä teki parisuhteestamme lopun. Nyt menee paljon paremmin. Älä ap luovuta! 

30, minusta tuntuu, että kannattaa sanoa hänelle ääneen, että sinulla on tunteita jotka häiritsevät terapiassa käymistä. Ei siinä tarvitse rakkauttaan alkaa julistamaan, mutta viittaa kuitenkin mistä on kyse. Hän osaa ammattilaisena ratkaista tilanteen oikein, hänellä on ihan taatusti siihen koulutus. Terapeuttiin kiintymiset ja rakastumiset ovat ihan taatusti tavallisia.

Oma terapeuttini on nainen, tätä ongelmaa ei tulr. Tunnistan silti itsestäni ajoittain puuskia, jolloin toivoisin hänen olevan ystäväni myös yksityiselämässä. Ohitan nuo, koska suhteemme on siltikin vain hoitosuhde.

Hänelle olen voinut sanoa muun muassa, että hän loukkasi minua jollakin kommentilla. Sellainen avoimuus tekee terapiasuhteelle hyvää, asia saatiin purettua siltä istumalta ja työ saattoi jatkua. 2

Minä olen nyt ollut noin vuoden ilman mielialalääkitystä seitsemän vuoden tauottoman lääkityksen jälkeen. Lisään vielä, että söin parin vuoden ajan maksimiannosta, jota loput viisi vuotta hiljalleen justeerasin alaspäin. Pahimmat lopetusoireet tulivat vasta yli 6 kk kuluttua lääkityksen lopettamisesta, tuli outoja mielialan ja ruokahalujen vaihtelua, mutta sekin on nyt ohi. Tässä sitä nyt elellään ja ihan ok menee. Minulle ratkaisevaa on se, ettei odota auvoista elämää lääkityksen jälkeen vaan normaalia elämää iloinen suruineen ja harmaine arkineen. Mistä sitä koskaan tietää joudunko ikinä uudelleen aloittamaan lääkitystä, mutta toiveikkaana aion olla. Tsemppiä ap:lle lääkkeiden lopettamisen kanssa.