Miksi sinua kiusattiin? Tiesitkö "syyn"?

Ala-asteella kiusattiin (haukuttiin, kuristettiin) koska se poika oli muhun ihastunut. Yläasteella kiusattiin haukkumalla koska mulla oli pienet rinnat...SEISKALLA!!!

Ei ollut mitään syytä. Ihan muuten vaan kiusasivat. Tyttöjä olivat kiusaajat.

En tiedä, mulle jäi hämäräksi. Kiusaajat olivat enimmäkseen alemmilta luokilta enkä edes tuntenut heitä, tapana oli uhkailla myös isommilla kavereilla jotka kuulemma oli värvätty hakkaamaan minut kun näkevät. Omille luokkalaisille olin enimmäkseen ilmaa, tosin yksi ojiin ja tolppiin tönijä luokallakin oli. Tyttöjä olivat kaikki.

Huudeltiin ja uhkailtiin, joskus jotain tönimistä niin että pää sai pari kertaa kivan tärskyn.

Olin aina luokan lyhin, vielä kuudennella luokallakin taisin olla 146 cm pitkä. En omistanut tissejä enkä edes topattuja rintaliivejä. Olin myös syvällisistä asioista kiinnostunut tyttö, joka oli taitava ja menestyvä koulussa. Tietenkin olin silloin hikari ja nörtti ja ties mitä.

Minua kiusasivat luokan suosituimmat tytöt, "hyvistä perheistä" tulevat prinsessat, jotka ne hymytyttöpalkinnotkin saivat.

Tuohon toiseen ketjuun viitaten, yksi on lentoemäntä, eronnut miehestään ja lapsia.

Toinen on lukenut kauppatieteitä ja on töissä jossakin Prismassa yms. Jäänyt kiinni työpaikkakiusaamisesta.

Kolmas kiusaaja sai vahinkolapsen 17-vuotiaana, on nyt jossakin tarjoilijana tms.

+ Minä olen psykologi.

Yksi poika alkoi haukkua rumaksi, ja parissa päivässä koko luokka lähti mukaan.

En tiennyt enkä tiedä - enkä oikeastaan välitäkään. Mulle kyllä kerrottiin silloin, että niillä pahimmilla kiusaajilla oli "vaikeaa itsellään, etenkin kotona", mutta pahmmat kiusaajat eivät olleet ainoita kiusaajia eikä heidän paha olonsa millään lailla selitä, miksi minä valikoiduin uhriksi. Todennäköisesti olin viaton, vähän pihalla sosiaalisista kuvioista, epämuodikas ja siksi puolustuskyvytön. Toisaalta jotain minussa on olut vahvaa, kun kiusaaminen ei lopullisesti minua nitistänyt, vaan kaikesta huolimatta elän nykyään ihan hyvää ja mukavaa elämää.

Pahimmat ja väkivaltaisimmat kiusaajat olivat tyttöjä, mutta kyllä pojat olivat mukana jatkuvassa syrjimisessä ja pilkkaamisessa.

Minulla ei ole aavistustakaan mitä heidän elämäänsä kuuluu nykyään. Mulla menee kivasti, se riittää.

Olin, ja olen vieläkin, selkeästi pömppömahainen vaikka ylipainoa ei ole. Luokan kaikki muut tytöt olivat litteävatsaisia.

Lisäksi kiusattiin sen takia että olin lyhyt, nököhampainen, hyvä koulussa mutta ihan liian hyväuskoinen ja ilman kilpailuviettiä... Mitäs muuta - ai niin, vanhempani ovat vähän erikoisia (julkivasemmistolaisia) ja käytin veljeni vanhoja vaatteita koska uusiin ei ollut varaa. Minua se ei haitannut koska olin lapsena sellainen syvällinen pohdiskelija, jolle ulkoinen olemus ei juuri merkinnyt.

Kiusaaminen oli haukkumista, joukosta eristämistä, ystävän esittämistä jotta kertoisin kaikki salaisuuteni (jotka sitten kerrottiin koko luokalle), väärien ohjeiden antamista tahallaan kun pyysin apua jossain asiassa, pilakuvien piirtämistä (niissä oli aina paksut posket ja ohut tukka, ja ruma ilme. Tämä sattuu vieläkin.), jatkuvaa selkäänpuukotusta jne.

Kiusaajani olivat siskokset. Heistä toinen on fysiikan maisteri ja toinen tahkoo mainetta klassisena muusikkona ympäri maailmaa. "Hyvästä perheestä" olivat molemmat - ja mitä en tajua, on se että heidän äitinsä on PSYKOLOGI.

En osannut pitää puoliani. Olin helppo uhri.

Kotona minua neuvottiin: "Ole niinkuin et huomaisi mitään, kyllä ne lopettaa kun et reagoi mitenkään."

Noudatin kotoa saamaani neuvoa enkä reagoinut. Vaan siitäkös kiusaajat innostuivat entistä enemmän. Heitä ilmeisesti ärsytti se että en reagoinut, ja kovensivat otteitaan että saisivat jonkinlaisen reaktion aikaan.

Ulkonäöstä seiskalla, lähinnä pojat nimittelivät. Hulluinta siinä oli, että ihan aluksi kiusaajapojat huutelivat sitä suosituimmaksi haukkumanimekseni lopulta muodostunutta nimitystä ihan toiselle tytölle, mutta sitten eräs opettaja sotki minun ja sen tytön etunimen keskenään (en vieläkään tiedä miksi - nimet olivat aivan erilaiset emmekä edes olleet samannäköisiä!), ja jotenkin pojat ottivatkin sitten minut nimittelyn kohteeksi ja se toinen tyttö sai jäädä rauhaan. Jälkeenpäin olen miettinyt, että ihan kumma kuvio :D

Olin kai aika erilainen kuin muut. Olin erakkoluonteinen, pohdiskeleva, rauhallinen ja hiljainen, kömpelö urheilussa. Ei minua edes kiinnostanut niiden muiden seura, minusta ikätoverini olivat lapsellisia. Olisin mieluiten ollut yksinäni pohtimassa syntyjä syviä, mutta valitettavasti eivät jättäneet rauhaan vaan ympärilleni kokoontui aina kiusaajarinki, jota johtivat 2 luokan suosituinta tyttöä. 

Olen kiitollinen kiusaajilleni siitä, että he opettivat minut seisomaan henkisesti omilla jaloillani, tekemään minusta ihmisten mielipiteistä riippumattoman. Uskallan todellakin olla oma itseni sellaisenani kuin olen, koska tiedän ettei oikeastaan sillä oäle mitään väliä, jos kukaan ei hyväksy minua.

[quote author="Vierailija" time="28.04.2014 klo 15:03"]

Ulkonäöstä seiskalla, lähinnä pojat nimittelivät. Hulluinta siinä oli, että ihan aluksi kiusaajapojat huutelivat sitä suosituimmaksi haukkumanimekseni lopulta muodostunutta nimitystä ihan toiselle tytölle, mutta sitten eräs opettaja sotki minun ja sen tytön etunimen keskenään (en vieläkään tiedä miksi - nimet olivat aivan erilaiset emmekä edes olleet samannäköisiä!), ja jotenkin pojat ottivatkin sitten minut nimittelyn kohteeksi ja se toinen tyttö sai jäädä rauhaan. Jälkeenpäin olen miettinyt, että ihan kumma kuvio :D

[/quote]

Tuo esimerkki kertoo hyvin siitä, että kiusaamisen uhriksi saatetaan joutua aika satunnaisista syistä. Ne, jotka kiusaavat, kiusaavat joka tapauksessa jotakuta, eikä sillä todellisuudessa ole väliä, kuka se on.

Ekalla ja tokalla luokalla 2 poikaa kiusasivat, koska se toinen tykkäsi musta. Myöhemmin siihen kiusaamiseen lähti 2 poikaa lisää, joiden kiusaaminen oli todella rajua (ottivat kiinni ja löivät nyrkillä mahaan). Aivan älytöntä. Kiusaaminen loppui, kun äitini oli yhteydessä kouluun ja kiusaajien vanhempiin.

Tästä alkoi sitten se, että kun tytöt huomasivat poikien kiusaavan, alkoivat he kiusaamaan - ja tämä jatkui sitten viidenteen luokkaan asti. Ajattelin koko ajan, että mussa on vikaa ja yritin miellyttää näitä kiusaajia kaikin tavoin. Kiusaaminen ei ollut fyysistä, joten siitä oli vaikea kertoa kenellekään. En sitten koskaan kertonut.

Muutettiin ja vaihdoin koulua. Muistan, kuinka ensimmäisenä päivänä pelkäsin ihan mahottomasti kiusaamista......Mutta sitten kaikki tykkäsivätkin musta heti ekasta päivästä lähtien. Koskaan ei kukaan kiusannut missään asiassa. Silloin tajusin, että vika ei ollut mussa, vaan niissä kiusaajissa.

Olin sosiaalisesti kömpelö, enkä osannut olla ihmisiksi lasten maailmassa. Olisin hyötynyt aikuisesta, joka olisi sanottanut toimintaani ja tarjonnut toimivampia toimintamalleja.

Alkoholisti-isä joka teki tempauksillaan perheemme kuuluisaksi negatiivisessa mielessä sekä minulla fyysisenä vikana liian pienet rinnat. Niistä aiheista kiusasivat sekä tytöt että pojat. Olin koko koulun pienirintaisin.

Mulla oli muutakin elämää, kun paikallisen tuppukylän siwan pihassa notkuminen.

En syönyt kouluruokaa, käyttäydyin "omituisesti", muutenkin vähän kujalla :D en edes tajunnut että kiusaavat! Lopettivat yläasteen alkaessa, tai siis siirtyivät muihin, vaikkaan syyksi sitä että en ollut hauska kiusattava kun en alkanut nyhveröimään tai muutenkaan oikein reagoinut siihen.

Avaudutaan ihan alusta asti

Päiväkodissa joku erilainen nuori aka läski tuli joskus aamuisin eteisen naulakoille kun ketään muita ei ollut lähettyvillä ja sitten se kaato mut maahan ja ei päästäny mua meneen ja sitten kun huusi apua niin se puhu paskaa tädeille että mä muka aloitin ja semmosta, no onneksi tää kyseinen tyyppi lopetti tämän jossain vaiheessa. Sitten siellä oli joku prinsessa joka aina yritti keksiä jonkun syntipukin vituix menneistä asioista ja yhessä tapauksessa se hiillosti mua ilman todisteita mut ei siitä mitään tullu. Oli kuitenkin elämässä parasta aikaa.

Ala-asteella alussa ei kiusattu mutta sitten nelosluokalla yksi "kaveri" oli niin saatanan kateellinen kun mulla oli kaikkea pleikkaria ja semmosta kivaa samalla kun se ei saanu ees pelata himassaan jotain miniclip tappo pelejä (tuli muka huonoja vaikutteita sen vanhempien mielestä). Se alko valehtelemaan puuhistaan (minä tyhmä uskoin) ja puhumaan paskaa musta kaikille ja kerto meiän keskinäisiä salaisuuksia muille ja sitten koulussa siirteli ja piilotteli mun tavaroita ja sai siihen mukaan mun pikkuveljen ja muita luokan idiootteja. Tiivistettynä: Syrjintää, vittuilua, joskus hakattiin ja kaikkea paskan puhumista ym. lupauksien pettämistä. Oli muuten harvinaisen paskaa väkeä mun luokalla esim. "wnb kovis" nörttejä, "wnb kovis" nössöjä(mukaanlukien minä), wnb fruittareita, junnu-urheilijoita "kovat jäbät", muijat oli pääasiassa lissuja tai jotain ns. normaaleja. Taisi olla yksi ihan selvä narsistikin joukossa niin oli kyllä tosi perseestä olla koulussa.

Asiaa ei parantanu se että olin niin saatanan heikolla itsetunnolla varustettu enkä osannut arvioida sitä että puhuuko tuo nyt paskaa vai mitä ja siksi mua kusetettiin helposti ja varmaan saivat aika hyvät naurut niistä vedätyksistä. Olin siis aika hyväuskoinen ja tyhmä. En myöskään välittänyt ulkonäöstäni ja näytin aika hönöltä välillä.

Ylä-asteella olin ihan hukassa ja masentunut enkä luottanut keneenkään ja olin edelleen hyväuskoinen idiootti ja kaiken lisäksi en edelleenkään kiinnittänyt huomiota ulkonäköön (olin ihan rimpula ja vanhoissa rumissa vaatteissa). Semmosten ihme häiriintyneiden kanssa jouduin samaan luokkaan ja itseasiassa koko koulu oli täynnä häiriintyneitä ja muutenkin ihan vitun tyhmää porukkaa tekisi mieli sanoa että vammasia.

Yläkoulu oli tiivistettynä: nimittelyä, perään huutelua (vapaa-ajallakin), joskus joku purki energiaansa muhun hakkaamalla, joku ongelmalapsi luokan pelle varasti mun pyörän (bustasin koulun pihalla), ihan ihmeellistä vittuilua ja kiusantekoa ja mua edelleen kusetettiin herkästi. Vasta ysiluokan lopussa aloin ymmärtämään asioita ja miksi mua kiusattiin aina niin herkästi ym. Tosi paskaa oli. Jos jotain mulkkua veti turpaan niin sitten koko koulu tiesi asiasta 10min sisällä ja naapurikunnissa tiedettiin jo saman päivän aikana mitä oli tapahtunut aika rankasti väritettynä tosin. Ihme provosointia koko ajan ja sitten itketään ja haukutaan hulluksi ym. jos jotain tekee asialle.

Amis oli mun ykkösvalinta ja sinne mä päädyin. Luokalla oli tuntemattomia suurinpiirtein kaikki. Luokalla on aika tyhmää ja välillä tosi rasittavaa porukkaa mutta onneksi niille voi vittuilla (ei ne aina tajua). Eka vuosi oli ihan perseestä kun yksi kateellinen kusipää junttiluuseri otti mut silmätikukseen ja auko mulle päätä jatkuvasti kaikesta (aivan kaikesta) ja sitten jotkut muutkin pellet avautu mulle välillä. Eniten rasitti kun olivat niin tyhmiä, ja aina joku pätemässä jostain ja jotain vitun hauskoja jäyniä tekivät. Aloitin "kehonrakennuksen" kun oli pakko saada massaa lisää jotenkin ja onneksi aloitin, nykyään jaksaa tehdä paremmin fyysistä hommaa. Olisin varmaan kuollut stressiin jos kesäloma ei olisi alkanut.

Toisen vuoden alku oli paskaa kanssa ja vasta työssäoppimisjakson jälkeen alkoi olla mukavaa kun apinat keskitty työhönsä ja olin tutustunut hieman paremmin muihin ja olin itsevarmempi kun olin vuoden ajan keskittynyt ulkonäköni parantamiseen ja sosiaalisen kanssakäymiseen. Nykyään on ihan ok fiilis.

Se eräs mulkku kiusaa nykyään toisen luokan oppilaita koska ne on sille helpompia uhreja ja niitä uhreja on enemmän.

Mitä tästä opin? Ainakin sen että tässä paskamaassa ei saa erottua joukosta ilman seurauksia ja omia asioitaan ei pidä kertoa muille.

Miksi helvetissä edes avauduin tänne? Se olkoon niitä elämän suurimpia mysteereitä.

Olin erilainen, järjestin mm. esikoulussa mielenosoituksen kiusaamista vastaan, banderolleineen kaikkineen. (Vaikka ei niitä kukaan muu suostunut kantamaan.) Viimeinen niitti oli se että olin liian äkkipikainen: reagoin kiusaamiseen voimakkaasti ja ilmeisen palkitsevasti.

Mitä tästä opimme: ei ole hyvä olla reagoimatta, eikä ole hyvä reagoida. Saa aikamoinen fakiiri olla jo lapsena että onnistuu luikertelemaan kiusaamiskierteestä irti.

Minulle reagoimisesta on ollut se ilo että voin ainakin sanoa etten saanut apua vaikka pyysin ja protestoin väärää kohtelua. Hiljaa pysyneillä ei ole tätäkään.

No jos se ettei pyydetä joukkoon mukaan oli kiusaamista, niin sitten olin kiusattu koska olin ehkä ujo tai muuten vain poikkeava enkä tiennyt miten mennä mukaan ja miten samanikäisten lasten kanssa tuli toimia.

[quote author="Vierailija" time="28.04.2014 klo 14:29"]

En tiedä, mulle jäi hämäräksi. Kiusaajat olivat enimmäkseen alemmilta luokilta enkä edes tuntenut heitä, tapana oli uhkailla myös isommilla kavereilla jotka kuulemma oli värvätty hakkaamaan minut kun näkevät. Omille luokkalaisille olin enimmäkseen ilmaa, tosin yksi ojiin ja tolppiin tönijä luokallakin oli. Tyttöjä olivat kaikki.

Huudeltiin ja uhkailtiin, joskus jotain tönimistä niin että pää sai pari kertaa kivan tärskyn.

[/quote]ja jatkan vielä

tuntuu että siinä oli jotain sellaista että pitää vain olla joku jota kiusata ja uhkailla, jotta on cool ja kova.

Munkin kohdalla se kiusaaminen levisi välillä uuteen ryhmään niitä mulle tuntemattomia tyttöjä, ja nämä kiusaamisen aloittaneet tulivat jo siinä vaiheessa katumapäälle ja kävivät pyytämässä anteeksi.

Vähän samaa katselen tyttäreni kohdalla, tuntuu että se vain on niin yleistä tytöillä. Onhan hän vähän arka ja hiljainen, mutta se kiusaaminen alkoi heti eka päivistä uudelle luokalle yläkouluun siirtyessä, joten on nyt vielä arempi ja oudompi ja kärsii sosiaalisten tilanteiden pelosta.